Etusivu > Paimenmuisto > Saatteeksi

Saatteeksi

Historiankirjoitus Suomessa alkaa henkilöhistorian harrastuksesta, joka kohdistui papistoon. Sen ensimmäinen merkittävä teos oli piispa Paulus Juustenin 1560-luvulla kiertokirjeenä papistolleen lähettämä Catalogus et ordinaria successio episcoporum Finlandensium. Piispainkronikka, joka oli valmistunut Turun tuomiokapitulin piirissä viimeistään 1400-luvun lopulla aloitetun ja sitten vuosikymmeniä jatketun työn tuloksena, koostuu piispojen elämäkerroista. Luetellessaan tietyn viran haltijoita se on myös tavallaan matrikkeliperinteen alkaja.

Papiston henkilöhistoriallisesta harrastuneisuudesta kertovat sitten 1630-luvulta lähtien ruumissaarnojen liitteinä julkaistut vainajien personaaliat, kaunopuheiset pienoiselämäkerrat, monet niistä pappien elämäkertoja. Piispa Joannes Elai Terseruksen tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla 1660 tekemät havainnot pohjalaisten pappien keskinäisestä sukulaisuudesta käynnistivät maakunnan pappien liki kahden vuosisadan ajan harjoittaman sukutietojen keräilyn. Tästä taas vihdoin kehkeytyi silloisen Kalajoen kappalaisen, varapastori Elias Robert Alceniuksen, myöhemmän Lapväärtin kirkkoherran ja rovastin, vuosikymmeniä kestäneen sitkeän uurastuksen ansiosta moninaisten vaikeuksien jälkeen 1850 painosta julkaistu Genealogia Sursilliana, kriittisen genealogiantutkimuksemme perusteos.

Vuosisatoja jatkunut sukutietojen määrätietoinen keräily ja sen voimistama henkilöhistorian harrastus vaikuttivat myös merkittävällä tavalla paimenmuistokirjallisuuden kehittymiseen ja siihen, että ryhdyttiin laatimaan ja julkaisemaan pappismatrikkeleita. Papiston henkilöhistorian ja pappissukuihin kohdistuvan tutkimuksen kannalta nämä julkaisut ovat keskeisen tärkeitä perusteoksia.

Ruotsin kielen sana herdaminne ja sen sanatarkka suomennos paimenmuisto ovat henkilöhistorian alaan kuuluvina matrikkelikirjallisuuden termeinä vakiintuneet käyttöön Ruotsissa ja Suomessa. Ne tarkoittavat yhden tai useamman hiippakunnan papistoa – ja aiempien vuosisatojen osalta useimmiten myös asianomaisten hiippakuntahallitusten alaisten koulujen opettajistoa – koskevaa biografista hakuteosta, ”kokoelmaa pappeja ja opettajia (tavallisesti yhden hiippakunnan alueella) koskevia henkilöhistoriallisia tietoja”. Nykysuomen sanakirjassa paimenmuisto määritellään ”elämäkerrastoksi, joka sisältää tietoja määräalueen ja -ajanjakson papeista, usein myös historiallisia esityksiä seurakunnista, niiden kirkoista ym.” Tällaisena paimenmuisto on painotetusti henkilöhistoriallinen ja kirkkohistoriallinen hakuteos. Sitä vastoin sanaa pappismatrikkeli tavallisimmin käytetään asianomaisen hiippakunnan tai koko kirkon kulloinkin virassa / elossa olevien pappien henkilötiedot tietyssä järjestyksessä ja laajuudessa sisältävästä hakuteoksesta.

Turun hiippakunnan ja todennäköisesti myös Viipurin–Porvoon hiippakunnan paimenmuistoajatuksen herättäjä ja kehittäjä oli Kuninkaallisen Turun akatemian teologian professori, vuodesta 1803 Turun hiippakunnan piispa ja vuodesta 1817 arkkipiispa Jacob Tengström (1755–1832). Häntä on varsin perustellusti kutsuttu Suomen kirkkohistoriallisen tutkimuksen isäksi samaan tapaan kuin hänen opettajaansa Henrik Gabriel Porthania Suomen historian isäksi. Tengströmin taito henkilöhistorian tutkijana tuli näkyviin 1700-luvun loppuvuosista lähtien yliopistollisina väitöskirjoina julkaistujen piispaelämäkertojen laadinnassa. Hänen itsensä 1795 julkaisemaa tutkimusta Genealogia Sursilliana -työn alkuunpanijasta Minne öfver Joannes Elai Terserus on luonnehdittu ensimmäiseksi Suomessa ilmestyneeksi laajaksi elämäkerralliseksi esitykseksi, josta myös ilmenee kirjoittajan kriittinen historiantutkijan ote. Ennen piispaksi tuloaan Tengström itse kokosi runsaasti biografista ja genealogista materiaalia Suomen pappissuvuista. Eräässä kirjeessään vuodelta 1800 hän käsittelee suunnitelmaa Suomen papiston historiallisen matrikkeliteoksen aikaansaamiseksi ja mainitsee, ettei hän hetkeäkään epäröisi tuohon työhön ryhtymästä, ellei ajanpuute olisi esteenä. Piispanvirka ja siihen liittyvät monet luottamustehtävät, ei vähiten aktiivinen osanotto valtiolliseen elämään, veivät sitten Suomen ensimmäisen arkkipiispan ajan niin tarkkaan, että hänen oli tyydyttävä ohjaamaan ja valvomaan matrikkeli- ja paimenmuistohankkeiden toteuttamista, tarkastamaan – useaankin otteeseen – paimenmuistokäsikirjoitusta ja täydentämään sitä aiemmin kokoamillaan tiedoilla.

Ensimmäisen hiippakunnallisen paimenmuistohankkeen toteutti Suomessa piispansa kiinteässä ohjauksessa Turun arkkihiippakunnan Lopen seurakunnan kirkkoherra ja rovasti, filosofian maisteri Carl Henric Strandberg (1780–1865), joka myöhemmin siirtyi kirkkoherranvirkaan Karjaalle. Porthanin aikana akateemisen koulutuksensa saaneen pappispolven edustaja, teologian tohtoriksi 1857 promovoitu Strandberg oli tarmokas seurakunnanpaimen ja kirkollisen toiminnan määrätietoinen kehittäjä erityisesti lastenopetuksen alalla. Silti häneltä riitti aikaa ja harrastusta myös monenlaiseen kirjalliseen työskentelyyn. Vuosina 1826–32 laajamittaisen uutteran keräilytyön tuloksena valmistunut ja 1832–34 painettu liki kahdeksan ja puoli sataa sivua käsittävä Åbo stifts Herdaminne, ifrån Reformationens början till närvarande tid I–II on Strandbergin kirjallisen tuotannon merkittävin teos. Runsaat kolme vuosikymmentä Strandbergin paimenmuiston julkaisemisen jälkeen valmistunutta Suomen itäisen hiippakunnan ensimmäistä paimenmuistoa, inkerinmaalaissyntyisen Helsingin Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston professorin Matthias Akianderin (1802–71) vuosina 1868–69 Suomen tiedeseuran julkaisusarjassa (BNF 13–14) ilmestynyttä kaksiosaista, yhteensä 1 023 sivua käsittävää teosta Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift voidaan puolestaan pitää Akianderin pääteoksena.

Ryhtymättä tässä yhteydessä yksityiskohtaisemmin selostamaan Strandbergin paimenmuiston jäsentelyä ja sisältöä viittaan paimenmuistoja papiston henkilöhistoriantutkimuksen perusteoksena käsittelevään artikkeliini vuodelta 1990 (SKHSV 79 1989 s. 177–178) ja yhdyn edeltäjieni nyt esillä olevassa paimenmuistohankkeessa, professori Yrjö Blomstedtin (1926–94) ja dosentti Eero Matinollin (1924–81) vuonna 1963 painosta julkaisemansa Turun hiippakunnan paimenmuiston 1554–1809 1. vihkon (SKHST 67:1) tähän asti ainoan painosta ilmestyneen julkaisun 1950-luvun lopulta lähtien vireillä olleessa tutkimushankkeessa esipuheen alussa esittämään toteamukseen, että tutkimuksella on ollut 1800-luvulta lähtien ”apuneuvona käytettävissään oman aikansa olosuhteisiin nähden varsin ansiokkaat paimenmuistot Suomen papistosta”.

Strandbergin ja Akianderin paimenmuistotyötä ovat myöhempien polvien suku- ja henkilöhistoriantutkijat jo 19. vuosisadan loppuvuosista lähtien jatkaneet ja täydentäneet. Merkittävimmin ovat Strandbergin työtä täydentäneet 1890-luvulla ja viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä ilmestyneet sekä koulumiehenä että uutterana historiantutkijana tunnetuksi tulleen professori Karl Gabriel Leinbergin (1830–1907) kolme teosta. Alun viidettäsataa sivua käsittävä Skolstaten i nuvarande Åbo stift och dettas förra andel af Kuopio stift intill den 1 juli 1870 (BNF 53) ilmestyi 1893. Runsaat 200 sivua käsittävä Det odelade finska biskopsstiftets herdaminne esitteli Strandbergin tutkimuksen ulkopuolelle jäänyttä Suomen keskiaikaista papistoa ja koulujen opettajistoa ja ilmestyi muutamaa vuotta aiemmin perustetun Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimitusten ensimmäisenä niteenä 1895. Saman tutkimussarjan viidentenä niteenä tuli kahdeksan vuotta myöhemmin julkisuuteen samaa jäsentelyä noudattava 323-sivuinen jatko-osa Åbo stifts herdaminne 1554–1640. Se täydentää olennaisesti Strandbergin 70 vuotta aiemmin valmistuneen paimenmuiston tietoja, jotka nimenomaan varhaisimpien aikojen osalta ovat hyvin niukkoja ja aukollisia.

Kysymys kulttuurihistoriallisesti merkittävien paimenmuistojen saattamisesta ajan tasalle virisi ankeista sota- ja pulavuosista vähitellen toipuvassa Suomessa 1950-luvun puolivälissä. Henkilöhistoriallis-genealoginen tutkimus oli vuosikymmenten kuluessa tuonut paimenmuistoihin varteenotettavia lisiä ja etenkin paikallishistoriallinen tutkimus oli vilkastunut ja monella tavalla edistynyt, kun se oli siirtynyt likimain kokonaan harrastelijoilta ammattihistoriantutkijoille, joita kunnat ja seurakunnat olivat yhä laajenevassa määrin alkaneet palkata historiansa kirjoittajiksi. Turun hiippakunnan paimenmuistohanke käynnistyi virallisesti lokakuussa 1955, kun Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran johtokunta oli kokouksessaan hyväksynyt filosofian tohtori Jorma Vallinkosken (1915–80) esityksen, että ”Seura yhdessä Suomen Historiallisen Seuran ja Suomen Sukututkimusseuran kanssa ryhtyisi toimittamaan uudistetun laitoksen C. H. Strandbergin vuosina 1832–34 ilmestyneestä Åbo stifts herdaminnestä, joka on antikvaarisestikin miltei mahdoton hankkia ja jota on tutkimuksen kannalta pidettävä erinomaisen tärkeänä”. Tuossa kokouksessaan 3.10.1955 seuran johtokunta päätti pyytää filosofian tohtori Vallinkoskea ja arkistonhoitaja, sittemmin professori Kauko Piristä (1915–99) laatimaan julkaistavaksi suunnitellun teoksen ohjelman (ks. tarkemmin Hankkeen historia 1955–2010).

Pyydetty yksityiskohtainen ehdotus Turun hiippakunnan paimenmuiston uutta laitosta varten valmistui ja johtokunta hyväksyi sen kokouksessaan 12.12. samana vuonna (SKHSV 45–47 1955–1957 1959 s. 180–181). Vertaamalla tätä tutkimussuunnitelmaa lähes kahdeksan vuotta myöhemmin ilmestyneen, jo puheena olleen Turun hiippakunnan paimenmuiston 1554–1809 1. vihkon esipuheessa julkaistuun selvitykseen voi huomata, että tavoitteista oli jouduttu käytännön työssä vuosien varrella tinkimään, kun ilmeisesti yhtäältä työmäärä oli osoittautunut arvioitua huomattavasti suuremmaksi ja toisaalta tarvittavaa rahoitusta järjestyi kovin niukasti. Tutkimusekonomisiin tekijöihin palaan yksityiskohtaisemmin tuonnempana nyt esillä olevan paimenmuistokäsikirjoituksen valmisteluvaiheiden tarkastelussa.

Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, Suomen Historiallinen Seura ja Suomen Sukututkimusseura asettivat välittömästi edellä esillä olleen suunnitelman hyväksymisen jälkeen yhteisen paimenmuistotoimikunnan – Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikertomuksissa siitä käytetään nimitystä Turun hiippakunnan paimenmuiston julkaisutoimikunta – ja Suomen Kirkkohistoriallinen Seura nimesi edustajikseen toimikuntaan filosofian tohtori, sittemmin ylikirjastonhoitaja, professori Jorma Vallinkosken, josta tuli toimikunnan puheenjohtaja, ja arkistonhoitaja, sittemmin filosofian tohtori, dosentti ja lopulta professori Kauko Pirisen, Suomen Historiallinen Seura professori Armas Luukon (1908–93) ja Suomen Sukututkimusseura kanslianeuvos Osmo Durchmanin (1890–1959) ja hänen kuoltuaan 1959 professori Sven-Erik Åströmin (1921–89). Tämä Turun hiippakunnan paimenmuiston julkaisutoimikunta ja Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran edustajat siinä mainitaan seuran vuosikertomuksissa 1956–88 ja professori Vallinkosken kuoltua hänen tilallaan seuran edustajana toimikunnassa oli nimettynä professori Martti Parvio (1918–93). Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran todettua pystyvänsä omin avuin kantamaan teoksen julkaisemisesta koituvan kustannusvastuun toimitustyö oli kuitenkin jo ennen 1. vihkon ilmestymistä siirtynyt seuran itsensä asettamalle toimituskunnalle, jonka puheenjohtajana oli professori Vallinkoski ja jäseninä kirjoittajat.

Seuran vuosikertomuksessa vuodelta 1989 ei kolmen tieteellisen seuran yhteistä, vuoden 1963 jälkeen ilmeisesti käytännössä toimettomaksi jäänyttä paimenmuiston julkaisutoimikuntaa enää mainita. Sen tilalla mainitaan seuran itsensä asettama ”Turun ja Viipurin–Porvoon hiippakuntien paimenmuiston laatimista koskevaa tutkimusta ohjaamaan asetettu työryhmä”. Vuodesta 1992 – kun hankkeeseen saadut apurahat Suomen Kulttuurirahastolta ja Kirkkohallitukselta oli käytetty loppuun ja lisärahoitus oli tyrehtynyt (asiasta yksityiskohtaisesti alempana) – käytetään nimitystä Turun hiippakunnan paimenmuistohankkeen toteuttamista / tutkimusta ohjaava työryhmä. Tämän työryhmän puheenjohtajana on toiminut professori Pentti Laasonen. Jäseninä ovat olleet professori Kauko Pirinen kuolemaansa 1999 asti ja hänen jälkeensä teologian tohtori, sittemmin dosentti Esko M. Laine, dosentti, sittemmin professori Hannu Mustakallio vuodesta 1988, professori Simo Heininen ja apulaisprofessori, sittemmin professori Esko Koskenvesa 1995–99, dosentti, sittemmin arkistolaitoksen pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva vuodesta 1998 sekä dosentit Mikko Ketola, Tuija Laine ja kirjoittaja Kyösti Väänänen vuosikertomusten mukaan vuodesta 2003.

Joulukuussa 1955 hyväksytyn tutkimussuunnitelman mukaan Turun hiippakunnan paimenmuistosta piti tulla yhteensä noin 1 200 sivua käsittävä kolmiosainen, Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimitusten sarjassa ilmestyvä teos, jonka II ja III osan tekijöiksi ehdotuksen mukaan hyväksyttiin silloinen toimittaja, ylioppilas, sittemmin filosofian tohtori, dosentti ja lopulta professori Yrjö Blomstedt ja filosofian tohtori, sittemmin dosentti Eero Matinolli niin, että Blomstedtin osuus käsittäisi ajan hiippakuntajaosta Uudenkaupungin rauhaan ja Matinollin osuus ajan Uudenkaupungin rauhasta Haminan rauhaan. Kysymys keskiaikaa käsittelevän I osan tekijästä oli Vallinkosken ja Pirisen ehdotuksessa vielä avoinna, mutta tehtävään lupautui myöhemmin professori Kauko Pirinen. Sarjateokseksi suunnitellusta paimenmuistosta ilmestyi sitten painosta, kuten on jo useampaan kertaan tullut mainituksi, vuodet 1554–1809 käsittävän ajanjakson 1. vihko 1963. Samassa yhteydessä teoksen julkaisuohjelmaa muutettiin niin, että jakamattoman Turun hiippakunnan paimenmuisto (vuoteen 1554) päätettiin julkaista täysin omana kokonaisuutena erikseen toimittajanaan professori Kauko Pirinen.

Lokakuussa 1963 Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran johtokunta antoi filosofian tohtori Matinollille hänen pyytämänsä luvan saada asian kiireellisyyden vuoksi julkaista monisteena seuran sarjaan tulevan oman osuutensa Turun hiippakunnan paimenmuistoa. Tohtori Matinolli tarvitsi monisteet professorinvirkaa hakiessaan ja kaksi mittavaa foliokokoista monistesidosta, yhteensä toista tuhatta konekirjoitusliuskaa käsittävä Turun hiippakunnan paimenmuisto 1721–1809 (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran monisteita I ) valmistui vielä vuoden 1963 lopulla.

Yrjö Blomstedt ja Eero Matinolli selostavat julkaisemansa paimenmuiston 1. vihkon esipuheessa – joka oli tarkoitettu esipuheeksi koko monesta vihkosta koostuvalle ilmeisesti liki tuhatsivuiseksi suunnitellulle teokselle – yleisluontoisesti, mutta kuitenkin riittävästi yksilöiden, mitä arkistojen lähdesarjoja ja tutkimuskirjallisuutta he ovat työssään käyttäneet. He toteavat, ettei teokseen ole sisällytetty lähdeviittauksia, mutta antavat samalla lukijalle tiedoksi, että ”teoksen materiaali tulee säilytettäväksi Valtionarkistoon siten järjestettynä, että lähteiden löytäminen on helppoa”. Joltisenkin epämääräiseltä vaikuttava ja tulkinnanvaraa jättävä muotoilu on ilmeisesti Yrjö Blomstedtin käsialaa – näin uskaltaisin hänen kanssaan sitten 1980-luvun lopulla käymieni varsin yksityiskohtaisten keskustelujen perusteella sanoa (ks. tarkemmin tuonnempana). Muotoilu poikkeaa vuoden 1955 lopulla hyväksytystä alkuperäisestä julkaisusuunnitelmasta, jos kohta senkään mukaan painosta julkaistavaan paimenmuistoon ei sisältynyt lähdeviittauksia.

Vuoden 1963 jälkeen paimenmuistohankkeen – jonka ”julkisuuteen tulon” Matinolli vielä monisteensa esipuheessa oletti tapahtuvan ”melkoisen nopeasti” – edistymisestä ei Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikertomuksissa kerrota mitään ennen kuin vasta seuraavan vuosikymmenen lopulla. Maininnat hankkeen vireillä olostakin päättyvät 1970.

Suomen Kirkkohistoriallinen Seura kävi ensimmäiset alustavat neuvottelut allekirjoittaneen värväämiseksi jatkamaan tuolloin jo melkein kaksi vuosikymmentä keskeytyksissä ollutta paimenmuistotyötä syyskesällä 1981. Dosentti Eero Matinolli oli kuollut kesäkuun alussa ja professori Yrjö Blomstedt oli ilmoittanut halukkuudestaan luovuttaa oman osuutensa jatkamisen ja loppuun viemisen minulle. Olin ollut Blomstedtin kanssa suku- ja henkilöhistorian tutkimusta koskevissa asioissa kanssakäymisessä jo 1950-luvun puolivälistä lähtien Genoksen avustajana hänen toimiessaan tämän Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirjan päätoimittajana, hän oli sitten 1970-luvun alkupuolella ollut väitöskirjani esitarkastajana ja vastaväittäjänä ja oli nyt esillä olevan yhteydenoton aikaan parhaillaan arvioimassa kelpoisuuttani Joensuun korkeakoulun Suomen historian dosentiksi. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran tuolloinen esimies professori Martti Parvio – hänkin entinen akateeminen opettajani 1960-luvun alkuvuosilta – kääntyi puoleeni kirjeitse ja keskustelimme asiasta vielä samana syksynä Helsingin yliopistolla. Keskusteluun osallistui Parvion ja Blomstedtin lisäksi myös lisensiaatti- ja väitöskirjatyöni ohjaaja, jo mainittu professori Kauko Pirinen, jonka kanssa olin ollut jatkuvasti kanssakäymisissä historian ja kirkkohistorian tutkimukseen eri tavoin liittyvissä asioissa aina 1950-luvun alkuvuosista alkaen, jolloin olimme molemmat samanaikaisesti palvelleet Valtionarkistossa. Minulla oli kuitenkin tuolloin, kevättalvesta 1976 lähtien, virkani ohessa tekeillä Svenska litteratursällskapet i Finland r.f:n toimeksiannosta Inkerinmaan paimenmuisto Ruotsin vallan ajalta ja ilmoitin, että kyseinen työ on ensin suoritettava loppuun, mutta olen valmis myönteisessä hengessä harkitsemaan tehtyä ehdotusta, kun saan Inkerinmaan papistoa käsittelevän tutkimukseni valmiiksi. Sen käsikirjoitus valmistui puoli vuosikymmentä myöhemmin syksyllä 1986 ja Herdaminne för Ingermanland I (SSLF 538) ilmestyi painosta alkuvuodesta 1987.

Lokakuussa 1986 Turun hiippakunnan paimenmuistohanke lähti sitten alkuun allekirjoittaneen osalta, kun Suomen Kirkkohistoriallinen Seura pyysi minua laatimaan ja lähettämään seuralle sitä koskevan työsuunnitelman. Seura ilmoitti ”pohtineensa eri rahoitusvaihtoehtoja ja päätyneensä ensisijaisesti selvittämään stipendiluontoiset rahoitusmuodot”. Laadin pyydetyn arvion paimenmuistotyön kustannuksista (stipendirahoituksen tarpeesta), tutkimustyön järjestelyistä, aikataulusta ja edessä vielä olevasta työmäärästä pääasiallisesti perustuen niihin tietoihin, jotka sisältyvät Blomstedtin ja Matinollin julkaiseman 1. vihkon esipuheeseen vuodelta 1963. Tuon selvityksen mukaanhan alkuperäisen, 1950-luvun puolivälistä peräisin olevan tutkimussuunnitelman edellyttämä lähdemateriaalin keruu alkuperäislähteistä ja lähdejulkaisuista sekä tutkimuskirjallisuuden läpikäyminen noin vuoteen 1960 asti oli Blomstedtinkin työosuuden osalta suoritettu riittävän perusteellisesti, joten vanhempaan tutkimuskirjallisuuteen paneutuminen näytti olevan tarpeen vain tapauskohtaisesti silloin, kun eri lähteiden tiedot osoittautuvat keskenään ristiriitaisiksi (esipuheeseen sisältyvä Blomstedtin oma selvitys hänen kokoamastaan ja käyttämästään tutkimusaineistosta on sisällytetty lähde- ja kirjallisuusluettelon alkuun). Lukijan kyseisestä esipuheesta saama käsitys, että paimenmuiston käsikirjoituskin olisi ollut myös Blomstedtin osalta vuonna 1963 likimain valmis, osoittautui kuitenkin – sen jälkeen kun olin saanut haltuuni pääosan hänen tutkimusaineistostaan – paikkansapitämättömäksi.

Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran johtokunta ei voinut tuossa vaiheessa työn rahoituksen ollessa kokonaan avoinna tehdä päätöksiä siitä, miten paimenmuistohankkeessa pitemmällä tähtäimellä olisi edettävä, vaan saatuaan Suomen Kulttuurirahastolta seuraavana vuonna pienen (ja ainoaksi jääneen) apurahan työssä alkuun pääsemiseksi se ehdotti minulle, että aloittaisin työn tuon apurahan turvin selvittämällä aluksi haltuuni siirtyvän Yrjö Blomstedtin aineiston perusteella ja keskustellen asiasta yksityiskohtaisemmin hänen kanssaan, miten työssä oli edettävä. Professori Pentti Laasosen neuvosta kävin ensiksi pistokokein läpi eräitä Valtionarkistossa säilytettävien voudintilien asiakirjoja pyrkien selvittämään, löytyisikö niistä vielä merkittäviä lisiä pappien henkilötietoihin. Pistokokeiden tulokset jäivät hyvin laihoiksi eivätkä niissä löytyneet vähäiset lisätiedot olleet merkittäviä, joten voitiin yhteisesti päätyä siihen, että professori Blomstedtin työtä oli parasta jatkaa keskittyen vuoden 1960 jälkeen ilmestyneeseen tutkimuskirjallisuuteen, lähdejulkaisuihin sekä suku- ja henkilöhistoriallisten tutkimusten ja erityisesti uusimpien, perinpohjaiseen arkistomateriaalin läpikäymiseen rakentuvien paikallishistorioiden antiin.

Tutkimustyön tässä paimenmuistohankkeessa aloitin varsinaisesti syyskuussa 1987. Tehtäväni oli, kuten edellä on todettu, nimenomaan jatkaa Yrjö Blomstedtin professorinvirkaansa liittyvien ja muiden tehtäviensä takia kesken jättämää paimenmuistotyötä eikä aloittaa kokonaan uutta tutkimusta, vaikka teoksen jäsentely muuttui (ks. alempana) ja osoittautui välttämättömäksi kirjoittaa likimain kaikki 1. vihkon elämäkerratkin kokonaan uudelleen jo pelkästään tukeuduttaessa vuoden 1960 jälkeen ilmestyneeseen runsaaseen ja monipuoliseen tutkimuskirjallisuuteen ja siihen sisältyvään aiemmin tutkimuksessa käyttämättömään lähdemateriaaliin. Kävin tästä työstä Yrjö Blomstedtin kanssa vuosina 1987–88 ja sitten vielä 1990-luvun alkuvuosina useita antoisia keskusteluja. Tärkeimmät ohjeet sain ensimmäisessä pitkähkössä neuvonpidossa lokakuun alussa 1987, jolloin sovittiin yksityiskohtaisesti työn suuntaviivoista. Vuoden 1987 alkupuolella painosta ilmestyneen Inkerinmaan paimenmuiston jäsentely erillisine seurakuntamatrikkeleineen ja pappien aakkosellisine elämäkerrastoineen hyväksyttiin aiemmasta suunnitelmasta poiketen Turun hiippakunnan paimenmuiston 1554–1721 uuden laitoksen jäsentelyksi, mutta professori Blomstedt ilmoitti hyvin kategorisesti, ettei lähdeviittauksia – Inkerinmaan paimenmuistoon olin sisällyttänyt yksityiskohtaiset lähdeviittaukset jokaisen pienoiselämäkerran yhteyteen – sisällytetä tähän paimenmuistoon, vaan ne jätetään pois alkuperäisen suunnitelman mukaisesti (kuten sekä painosta julkaistussa 1. vihkossa että Matinollin monisteena julkaisemassa vuodet 1721–1809 kattavassa monisteessa). Blomstedt viittasi tässäkin yhteydessä edellä jo moneen kertaan puheena olleeseen 1. vihkon esipuheeseen ja täydensi sitä vapaamuotoisesti korostamalla, että hyvin harvat paimenmuiston käyttäjät ovat lähdemerkinnöistä kiinnostuneita ja useimmat kiinnostuneetkin saavat heitä tyydyttävät tiedot edellä mainittuun esipuheeseen sisältyvästä selvityksestä. Ne hyvin harvat paimenmuiston käyttäjät taas, jotka haluavat vielä yksityiskohtaisempaa tietoa tutkimuksen lähteistä, saavat sitä varsin vaivattomasti hänen kokoamastaan materiaalista (”josta lähteiden löytäminen on helppoa”).

Nyt julkaistavan paimenmuistotyön rahoittajina ovat olleet työn alkuun pääsemisen mahdollistaneilla pienillä apurahoilla Suomen Kulttuurirahasto ja työn teettäjä Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, joka on sitten vuoden 1992 jälkeenkin vuosittain maksanut tutkimusmateriaalin lainaamisesta Mikkeliin aiheutuneita ym. vähäisiä kuluja ja tutkijan Helsingin-matkojen matkaliput (halvinta soveltuvaa kulkuneuvoa käyttäen eläkeläistaksan mukaan). Tutkimukseen on saatu stipendirahoitusta vain noin viidesosa lokakuussa 1986 arvioimastani minimitarpeesta, mutta työmäärä osoittautui moninkertaiseksi arvioidusta. Päärahoittajana on ollut Kirkkohallitus, jonka tutkimushankkeeseen varaamasta määrärahasta vuosille 1988–92 Tieteen ja taiteen kristillisen tukisäätiön allekirjoittaneelle myöntämä apuraha tuli loppuun käytetyksi vuoden 1992 päättyessä. Esillä olevaa paimenmuistotyötä on näin ollen tehty yhden työntekijän voimin ensin lähinnä tutkimusapulaisen palkkatasoon mitoitetulla apurahalla vuoteen 1992 asti ja sen jälkeen täysin palkattomana työnä puolentoista vuosikymmenen ajan – toki suurimman osan tuosta ajasta paimenmuistohankkeen päätökseen saamista ymmärrettävästi hidastaneiden muiden ns. palvelututkimusten (palkallisten tilaustöiden) lomassa, mutta välillä kuitenkin pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti ja vuoden 2004 lopulta lähtien päätoimisesti. Paimenmuistotutkimusta ohjaavan työryhmän puheenjohtajan suorittamastani tutkimus- ja kirjoitustyöstä käyttämä nimitys talkootyö on tuonut 1940-luvun sotavuosien nuoren talkoolaisen mieleen muistoja ensiaskelistaan oikeassa, yhteiskuntaa hyödyttävässä työnteossa, siis hyvin arvokkaaksi koetussa työssä isänmaan parhaaksi. Sellaiseksi olen toki itse tämän Suomen tieteen historiassa (Suomen tieteen historia 2, Porvoo 2000, s. 26) maininnan arvoiseksi katsotun palkattoman työn kokenut.

Työni alussa saamiani yksityiskohtaisia neuvoja ja tutkimusta ohjaamaan asetetun työryhmän pitkin matkaa työn kestäessä antamia ohjeita noudattaen olen sitten Yrjö Blomstedtilta saamaani tutkimusaineistoa ja uudempaa henkilöhistoriallista tutkimuskirjallisuutta paikallishistoriat mukaan luettuna yksityiskohtaisesti läpikäyden ja myös tarpeen ilmetessä pyrkien etsimään täydennystä henkilötietoihin eri seurakuntien vanhimmista säilyneistä kirkonkirjoista (mikrofilmeistä) koonnut eri seurakunnissa palvelleiden pappien pienoiselämäkertoja pääasiassa Strandbergin paimenmuiston järjestystä noudattaen. Paimenmuistotutkimusta ohjaava työryhmä on työn kestäessä työmäärän osoittauduttua moninkertaiseksi sitä koskeviin arvioihin nähden nähnyt tarpeelliseksi tutkimusekonomisista syistä asettaa eräitä rajoituksia paimenmuistoon mukaan otettavien pappien suhteen. Hiippakuntahallituksen alaisten koulujen opettajista – kaikki tiedossa olleet opettajat olivat edellisessä paimenmuistotyössäni sisältyneet teokseen – sovittiin jo alkuun mukaan otettaviksi vain papiksi vihityt koulumiehet (muutamat todennäköiset tapaukset mukaan luettuna) ja sotilaspapeista vain ne pappismiehet, joiden tiedetään (varmasti tai hyvin todennäköisesti) palvelleen päävirkansa ohessa myös ylimääräisinä apulaispappeina Turun hiippakunnan seurakunnissa. Muitakin ylimääräisiä apulaispappeja jäljitin pitkään rajoituksitta, kunnes ohjaava työryhmä alkuvuodesta 2003 päätti, ettei uusia adjunkteja tarvitse enää hakea, vaan tutkija keskittyy vain vakinaiseen papistoon. Perusteluna työryhmä totesi, että ”adjunktien jäljittäminen on erittäin hankalaa ja hidasta ja työmäärään nähden tulokset jäävät usein laihoiksi”.

Kaikesta edellä esitetystä lienee jo käynyt riittävän selvästi ilmi, että ensisijaisesti tutkimusekonomiset syyt ovat olleet ratkaisevasti vaikuttamassa siihen, ettei paimenmuistotutkimusta ole Suomessa voitu – sitä ei ole pidetty alun alkaenkaan mahdollisena – toteuttaa samanlaisin tutkimusjärjestelyin kuin paimenmuistoja on uudistettu nykytutkimuksen tasalle läntisessä naapurimaassa, vauraassa, rauhan siunauksista yhtäjaksoisesti jo liki kahden vuosisadan ajan nauttineessa entisessä emämaassa Ruotsissa, johon Turun hiippakuntakin kuului vuoteen 1809 asti. Ruotsalaisten paimenmuistojen uudistamistyö (esimerkkitapauksena dosentti Ragnar Norrmanin vetämä Uppsalan arkkihiippakunnan paimenmuistohanke, jossa monet tutkijat ja tutkimusapulaiset ovat tehneet työtä 1960-luvulta lähtien ja vuosina 1980–2004 on julkaistu yhdeksän nidettä, joissa on yhteensä yli 3 200 sivua) on ollut allekirjoittaneen esille ottamana keskustelun kohteena myös tämän paimenmuiston tutkimusta ohjaavassa työryhmässä, mutta pitkää keskustelua asiasta ei ole syntynyt. Pyrkiminen mahdollisimman lähelle täydellisyyttä on kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa toki tavoittelemisen arvoinen ihanne, mutta rahoitusta, joka mahdollistaisi kaiken eri arkistoissa säilytettävän henkilöhistoriallista aineistoa enemmän tai vähemmän sisältävän arkistomateriaalin järjestelmällisen läpikäymisen poimimalla siitä kaikki mahdolliset tiedonmuruset tutkimuksen kohteena olevien pappien pienoiselämäkertojen täydennykseksi, ei ole meillä osoittautunut olevan saatavissa, eikä samasta syystä ole ollut mahdollista edes tarkistaa systemaattisesti alkuperäislähteistä suku- ja henkilöhistorian ammattitutkijoiden ja sukututkimusharrastuksessaan uutterina ja sitkeinä taitaviksi kouliintuneiden alan harrastajien eikä liioin paikallishistorioita kirjoittaneiden historiantutkimuksen korkean tason ammattilaisten tutkimuksista pappien pienoiselämäkertojen täydennykseksi löytyviä tietoja. Kyseiset tarkistukset on luonnollisesti pyritty suorittamaan tapauksissa, joissa eri tutkijoiden tiedot osoittautuvat keskenään ristiriitaisiksi.

Jättäessään nyt esillä olevan tutkimustyön, yhden tutkijan kahden vuosikymmenen aikana pääosaltaan täysin palkattomana työnä kokoaman paimenmuiston käsikirjoituksen – sitä voidaan luonnehtia raakileeksi tai vaikkapa torsoksi, jota nimitystä äskettäin edesmennyt eturivin suku- ja henkilöhistoriantutkijamme kanslianeuvos, valtiotieteen maisteri Georg Luther (1921–2006) käytti eräästä vastaavanlaisesta suppeammasta tutkimustyöstä – kriittisten lukijoiden tarkasteltavaksi, käsikirjoituksen tekijä palaa vielä kertaalleen Yrjö Blomstedtin ja Eero Matinollin Turun hiippakunnan paimenmuiston 1554–1721 1. vihkon ja Matinollin monisteen esipuheisiin. Näissä esipuheissaan paimenmuiston toimittajat toteavat ”olevansa tietoisia siitä, että teoksessa pakostakin esiintyy puutteellisuuksia”, ja ”esittävät tämän vuoksi vetoomuksen kaikille tutkijoille ja harrastajille, että he kartuttaisivat paimenmuiston tietoja arkisto- ja muilla löydöillään”.

Esillä olevan Turun hiippakunnan paimenmuiston 1554–1721 kirjoittaja ja hänen toimeksiantajansa Suomen kirkkohistoriallinen seura kohdistavat nyt tämän vetoomuksen tämän päivän suku- ja henkilöhistorian tutkijoille ja sukututkimuksen harrastajille.

Mikkelissä tammikuussa 2011

Kyösti Väänänen

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot