• Etusivu
• Verkkojulkaisut
• Kirjat
• Biografiakeskus
• Linkit
• SKS

Turun hiippakunnan paimenmuisto -hankkeen historia 1955–2010

Paimenmuistohankkeen ensimmäinen vaihe 1955–1981

Suomen kirkkohistoriallisen seuran johtokunnan kokouksessa 3. lokakuuta 1955 lähti liikkeelle hanke, jonka satoa seura pääsi korjaamaan yli 55 vuoden kuluttua, vuosijuhlapäivänään 19.1.2011. Tosin liikkeelle lähdettäessä ei vielä puhuttu hankkeista eikä projekteista.

Ylikirjastonhoitaja Jorma Vallinkoski teki johtokunnalle tuolloin esityksen, että seura yhdessä Suomen Historiallisen Seuran ja Suomen Sukututkimusseuran kanssa ryhtyisi toimittamaan uudistettua laitosta C. H. Strandbergin vuosina 1832–1834 julkaisemasta Åbo stifts herdaminnestä, joka oli ”antikvaarisestikin miltei mahdoton hankkia” ja jota oli tutkimuksen kannalta pidettävä ”erinomaisen tärkeänä”. Johtokunta päätti pyytää Vallinkoskea ja toista johtokunnan jäsentä, arkistonhoitaja Kauko Piristä laatimaan julkaistavaksi suunnitellun teoksen ohjelman.

Hankesuunnitelma valmistui kahdessa kuukaudessa niin, että johtokunta saattoi hyväksyä sen joulukuussa 1955. Suunnitellun paimenmuistoteoksen tuli käsittää keskiajan alusta vuoden 1809 loppuun saakka ulottuva ajanjakso. Siihen oli otettava papisto Turun hiippakunnasta sellaisena kuin se oli lopullisesti kiteytynyt alueeltaan. Tiedot oli kerättävä paitsi seurakuntapapeista myös muista kirkonmiehistä, joita olivat tuomiokapitulin jäsenet, koulujen opettajat, hospitaalien, vankiloiden ja työlaitosten saarnaajat sekä yksityis- ja sotilaspapisto. Samalla olisi asiakirjoista kortitettava myös itäisen hiippakunnan papistoa koskevat tiedot.

Papisto oli ryhmitettävä seurakuntien suomenkielisen nimen mukaan niin, että kaikki kappelit ja saarnahuonekunnat, joilla olisi oma papisto, esiintyisivät itsenäisinä eivätkä asianomaisen emäseurakunnan yhteydessä. Teoksen alussa olisi hiippakuntahistoriikin jälkeen selvitys rovastikunnista ja eri seurakuntien kappeleista. Seurakunnista taas oli määrä esitellä niiden tärkeimmät vaiheet ja tiedot kirkon rakentamisesta.

Suunnitelmassa esitettiin myös yksityiskohtaisesti, mitä matrikkelinomaisia tietoja papistosta oli kerättävä. Tavanomaisten tietojen lisäksi oli mainittava avioliitot, mutta ei lapsia. Kirjallisesta toiminnasta oli otettava huomioon itsenäiset teokset, mutta ei väitöskirjoja. Lisäksi olisi kerättävä vuoteen 1713 saakka ulottuvat tiedot papiston sineteistä ja nimikirjoituksista.

Lähdeviittausten osalta ohjenuoraksi esitettiin, että ne tehtäisiin kahteen interfolioituun kappaleeseen, joista toinen sijoitettaisiin Valtionarkistoon ja toinen Helsingin yliopiston kirjastoon.

Paimenmuistoteoksen oli määrä olla suomenkielinen ja ilmestyä kolmena osana Kirkkohistoriallisen seuran sarjassa noin 1 200 sivun laajuisena. Rajavuosiksi määriteltiin 1554, 1721 ja 1809. Jako perustui siihen, että itäinen eli Viipurin hiippakunta oli erotettu Turun hiippakunnasta 1554, Viipuri jäänyt Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle ja O. I. Colliander koonnut tiedot koko 1800-luvun papistosta omaan paimenmuistoonsa. Hanke pyrittiin rahoittamaan lähinnä valtion humanistiselta toimikunnalta anottavalla avustuksella.

Kirkkohistoriallinen seura, Historiallinen seura ja Sukututkimusseura asettivat hanketta valvomaan yhteisen toimikunnan eli Turun hiippakunnan paimenmuiston julkaisutoimikunnan. Sen puheenjohtajaksi tuli ylikirjastonhoitaja Vallinkoski ja Kirkkohistoriallisen seuran toiseksi edustajaksi arkistonhoitaja Pirinen, myöhempi kirkkohistorian ja yleisen kirkkohistorian professori. Historiallista seuraa toimikunnassa edusti professori Armas Luukko (varalla professori Pentti Renvall), Sukututkimusseuraa taas kanslianeuvos Osmo Durchman ja hänen jälkeensä professori Sven-Erik Åström.

Tämä toimikunta uskoi paimenmuiston toimittamisen keskiajan osalta Piriselle, myöhempien ajanjaksojen osalta taas Yrjö Blomstedtille ja Eero Matinollille. Pirinen väitteli seuraavana vuonna tutkimuksella, joka koski Turun tuomiokapitulia keskiajan lopulla. Blomstedt oli 1955 vielä filosofian ylioppilas, mutta hän oli Valtionarkistossa ahkerasti työskennellessään ja Genosta toimittaessaan perehtynyt monipuolisesti sukututkimukseen. Matinolli taas oli juuri väitellyt Turun hiippakunnan papinvaaleja ja papinvirkojen täyttämistä vuosina 1721–1808 koskevalla tutkimuksella. Paimenmuistohankkeella oli julkaisutoimikunnan ohella käytännön työstä huolehtiva toimituskunta, jonka muodostivat kirjoittajat yhdessä Vallinkosken kanssa. (Ks. Paimenmuisto-hankkeen toteutusta ja tutkimusta ohjaava työryhmä.)

Kirkkohistoriallinen seura sai hankkeeseen vuoden 1959 lopulla ylimääräistä valtionapua, joka jaettiin Blomstedtin ja Matinollin kesken kahtena pienehkönä apurahana. Pirisen osuus eli jakamattoman hiippakunnan paimenmuisto päätettiin julkaista erillisenä kokonaisuutena, mutta hän ei ilmeisesti koskaan päässyt käsiksi kirjoitustyöhön eikä myöskään saanut palkkiota. Oman panoksensa paimenmuiston toimittamiseen antoi filosofian maisteri Esko Häkli, joka laati luetteloita Turun hiippakunnan pappien kirjallisesta tuotannosta.

Muodollisesti oli kysymys Kirkkohistoriallisen seuran piirissä toteutetusta kolmen historiaseuran hankkeesta, joka oli organisoitu väljästi ja jonka rahoitus oli varsin vaatimaton. Seura ei tehnyt kirjoittajien kanssa tutkimussopimuksia eikä neljänä seuraavana vuonna käsitellyt johtokunnassa hanketta koskevia kysymyksiä. Seura osoitti toimituskuntaa ja paimenmuiston julkaisutoimikuntaa kohtaan suurta luottamusta ja antoi niiden keskittyä tietojen keräämiseen. Hankkeenkin kannalta keskeiseksi vaikuttajaksi tuli Kauko Pirinen, joka valittiin 1958 seuran sihteeriksi ja 1962 puheenjohtajaksi.

Kun Historiallinen seura tammikuussa 1956 nimesi oman edustajansa paimenmuistotoimikuntaan, se edellytti, että hankkeelle laadittaisiin vielä lopullinen toimitussuunnitelma. Suunnitelmassa oli seuran mukaan harkittava myös itäisen hiippakunnan sisällyttämistä teokseen. Paimenmuistohanke ei kuitenkaan saanut uusia suuntaviittoja eikä sitä enää esitelty Historialliselle seuralle. Tämän seuran vuosikertomuksissa julkaisutoimikunta kulki nimellä ”Strandbergin Herdaminne-teoksen uuden laitoksen toimikunta”. Vuoden 1962 toimintakertomuksesta lähtien Historiallinen seura ei kuitenkaan enää maininnut Herdaminne-toimikuntaa.

Kirkkohistoriallinen seura ei lähtenyt tyhjästä vetämään Turun hiippakunnan paimenmuistohanketta. Sukututkimusseura oli jo 1930-luvun alkupuolella tehnyt maan historiallisille seuroille aloitteen uusien paimenmuistojen aikaansaamiseksi sekä Turun että Viipurin–Porvoon hiippakunnista 1800-luvun alkuun saakka. Aloitetta oli vuoden 1934 Genoksessa esitellyt seuran esimies professori A. R. Cederberg. Hänen mukaansa Sukututkimusseura piti kunnia-asianaan sitä, että ”teos, joka ehkä enemmän kuin mikään muu kokoelmateos tällä hetkellä helpottaisi ja edistäisi sivistyshistoriallista tutkimustamme”, toimitettaisiin julkisuuteen. Sukututkimusseuran aloite ei johtanut mihinkään tulokseen – sitä ei ollut aikoinaan edes toimitettu Kirkkohistorialliselle tai Historialliselle seuralle. Siihen ei ainakaan julkisesti viitattu Kirkkohistoriallisen seuran käynnistämän hankkeen yhteydessä.

Turun hiippakunnan paimenmuiston alkuperäisen toimituskunnan ainoaksi painetuksi tuotokseksi jäi vuoden 1963 lopulla ilmestynyt 112 sivua käsittävä vihko, joka sisälsi vuosilta 1554–1809 tiedot hiippakunnan piispoista, tuomiokapitulin jäsenistä ja virkamiehistä sekä papistosta aakkostettuna seurakunnittain Ahlaisista Hailuotoon. Kun teos ilmestyi Kirkkohistoriallisen seuran sarjassa, seura otti julkaisuvastuun kokonaan omille harteilleen. Vihon toimittivat yhdessä Yrjö Blomstedt ja Eero Matinolli. Julkaisu tunnetaankin ammattipiireissä nimellä Blomstedt & Matinolli. Sen esipuheessa toimittajat tekivät yksityiskohtaisesti selkoa noudatetuista periaatteista ja käytetystä lähdeaineistosta. He esittivät käsityksenään, että koko aineiston osalta julkaisun painattaminen tulisi tapahtumaan suhteellisen nopeasti, vaikka sen olikin määrä tapahtua vihkoittain.

Vihkoon sisältyi paimenmuistohankkeesta vastanneiden kolmen seuran nimissä elokuussa 1963 kirjoitettu esipuhe, jossa uudistettiin tutkijoille ja harrastajille osoitettu vetoomus, että he kartuttaisivat paimenmuiston tietoainesta arkisto- ja muilla löydöillään. Tiedot saattoi lähettää paimenmuiston toimitukselle Helsingin yliopiston kirjastoon.

Dosentiksi pätevöitynyt Matinolli sai lokakuussa 1963 seuran johtokunnalta luvan julkaista monisteena osan seuran sarjaan tulevaa paimenmuistoa. Kaksiosainen moniste ilmestyi otsikkonaan Turun hiippakunnan paimenmuisto 1721–1809. Seurakunnat Halikko–Ähtävä ja Turun hiippakunnan koulujen opettajisto. Näin Matinollin oma osuus, alkuperäisen hankkeen kolmas osa, tuli ainakin alustavasti valmiiksi. Matinollin toimittama moniste sijoitettiin vuoden 1964 alussa Helsingin yliopiston, teologisen tiedekunnan ja Sukututkimusseuran kirjastoihin sekä Valtionarkistoon (nykyään Kansallisarkisto).

Paimenmuiston toinen toimittaja Yrjö Blomstedt oli suku- ja henkilöhistorian täysverinen ammattilainen, mutta samalla vaikuttaja, jolla oli monta rautaa tulessa Sukututkimusseuran ja Historiallisen seuran esimiehen tehtävistä alkaen. Hänestä tuli vuonna 1963 oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, mikä vaikeutti hänen paneutumistaan Turun hiippakunnan paimenmuistotyöhön. Kirkkohistoriallinen seura varasi vuonna 1966 pienen apurahan professori Blomstedtille paimenmuiston toisen niteen ”tarkistustyön jouduttamiseksi”. Yhdeksän vuoden päästä (1975) seuran puheenjohtaja valtuutettiin keskustelemaan Blomstedtin kanssa ”mahdollisuuksista päästä jatkamaan” paimenmuiston julkaisutyötä. Tätä mahdollisuutta hänelle ei kuitenkaan suotu. Dosentti Matinolli puolestaan kuoli vuonna 1981.

Samana vuonna kuoli myös ylikirjastonhoitaja Vallinkoski, jonka tilalle paimenmuistotoimikuntaan Kirkkohistoriallinen seura nimesi puheenjohtajansa professori Martti Parvion. Professori Pirinen jatkoi toimikunnassa toisena jäsenenä. Ilmeisesti Sukututkimusseuran ja Historiallisen seuran edustus oli jo paljon aiemmin jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Paimenmuistotoimikunta oli siis käytännössä yhtä kuin Pirinen ja Parvio. Paimenmuistohankkeen ensimmäinen vaihe oli päättynyt melkein tuloksettomana kestettyään neljännesvuosisadan.

Paimenmuistotyön uudelleen käynnistäminen 1981–1986

Kirkkohistoriallisen seuran johtokunta palasi paimenmuistohankkeeseen kohta dosentti Matinollin kuoleman jälkeen. Sen pöytäkirjaan merkittiin lokakuussa 1981:

Puheenjohtaja [Parvio] kertoi teol. tri Kyösti Väänäsen kanssa käymistään keskusteluista Turun hiippakunnan paimenmuiston toimittamisesta professori Yrjö Blomstedtin ja edesmenneen tohtori Eero Matinollin työn pohjalta. Tohtori Väänänen on periaatteessa valmis ottamaan paimenmuiston kokoamisen tehtäväkseen ja professori Blomstedt haluaa luopua osuudestaan mainittuun työhön.

Kyösti Väänänen oli 1975 julkaissut sekä pappissivistystä Vanhassa Suomessa koskevan väitöskirjatutkimuksen että erillisen matrikkelin Vanhan Suomen papistosta. Vuonna 1982 hänestä tuli Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistoon. Väitöskirjansa jälkeen Väänänen oli ruvennut valmistelemaan Inkerinmaan paimenmuistoa Ruotsin vallan ajalta. Herdaminne för Ingermanland -teoksen ensimmäinen osailmestyi 1987 ja sai osakseen runsaasti kiitosta jopa Ruotsin suurissa päivälehdissä.

Paimenmuistotyön uudelleen käynnistäminen 1980-luvulla vei Kirkkohistorialliselta seuralta useita vuosia. Johtokunta käsitteli paimenmuistoasiaa tammikuussa 1984 ja lokakuussa 1986, jolloin seura palasi ajatukseen työn laajentamisesta itäisen hiippakunnan alueelle. Väänänen kirjoitti kuitenkin seuran puheenjohtajalle, professori Pentti Laasoselle, ettei hänen kanssaan ollut ollut minkäänlaista puhetta Viipurin–Porvoon hiippakunnan paimenmuiston laatimisesta. Tarjottu laajennus – käytännössä siis Akianderin paimenmuiston täydentäminen – vaikutti hänestä kuin ”vanhan talon saneeraukselta”, jota kukaan ei uskaltanut ottaa suorittaakseen, koska työmäärä selviäisi vasta vähitellen ja kasvaisi moninkertaiseksi arvioituun nähden.

Väänänen piti Vallinkosken ja Pirisen 1955 laatimaa Turun hiippakunnan paimenmuiston työsuunnitelmaa edelleen käyttökelpoisena. Hän ehdotti paimenmuistotyön käynnistämistä uudelleen pyrkimällä järjestämään sitä varten apuraha.

Kirkkohistoriallisen seuran johtokunta päätti marraskuussa 1986 anoa Suomen Kulttuurirahastolta määrärahaa paimenmuistohankkeen esitutkimusta ja työsuunnitelman laatimista varten. Ensimmäinen Kulttuurirahastolle tehty anomus jäi kuitenkin tuloksettomaksi.

Rahoituksen järjestyminen 1987–1992

Dosentti Väänänen esitti toukokuussa 1987 alustavan arvion Turun ja Viipurin–Porvoon hiippakunnan paimenmuistojen 1554–1809 uudistettujen laitosten laatimisen kustannuksista, tutkimustyön järjestelyistä ja aikatauluista. Suunnitelma koski siis tässä vaiheessa sittenkin myös itäistä paimenmuistoa. Tutkimustyön oli määrä tapahtua joustavin järjestelyin oman viran ohessa pääasiassa Mikkelin maakunta-arkistossa. Väänänen arvioi hankkeen vievän aikaa vähintään kahdeksan vuotta.

Rahoituskysymyksessä seura pääsi vuonna 1987 eteenpäin, vaikkakin huomattavasti pienemmin panostuksin kuin Väänänen oli esittänyt. Ensiksi Suomen Kulttuurirahasto myönsi apurahan paimenmuistohankkeen uudelleen käynnistämiseen. Seuran puolesta asiaa oli hoitanut sen esimies, professori Pentti Laasonen. Lisäksi kirkolliskokous myönsi seuralle ”Turun ja Viipurin–Porvoon hiippakuntien paimenmuiston 1554–1809 jatkamiseen ja loppuunsaattamiseen” yhteensä 100 000 markkaa. Tämä määräraha jaettiin viiden vuoden kaudelle eli vuosille 1988 –1992. Seura varasi hankkeeseen myös oman määrärahan.

Kyösti Väänänen aloitti varsinaisen työskentelynsä paimenmuistohankkeen parissa syksyllä 1987. Ensiksi hän täydensi Turun hiippakunnan pappien henkilötietoja pääasiassa uusimman henkilö- ja paikallishistoriallisen kirjallisuuden avulla sekä selvittämällä, mitä eri arkistoissa Suomessa ja Ruotsissa säilytettävää henkilöhistoriallista ainesta ei ollut aiemmin tässä työssä käytetty. Väänänen neuvotteli työsuunnitelmastaan myös professori Blomstedtin kanssa.

Seuran johtokunta asetti helmikuussa 1989 työryhmän ohjaamaan dosentti Väänästä hänen valmistellessaan Turun ja Viipurin hiippakuntien paimenmuistoteosta. Työryhmään tulivat kuulumaan professorit Kauko Pirinen ja Pentti Laasonen sekä seuran uusi sihteeri, dosentti Hannu Mustakallio. Pöytäkirjaan merkittiin samalla, että neuvottelussa Kulttuurirahaston kanssa oli ollut esillä kysymys viipurilaisrahastojen käytöstä Viipurin hiippakunnan paimenmuiston laatimiseen. Väänänen haki syksyllä 1989 Kulttuurirahaston apurahaa Viipurin hiippakunnan paimenmuiston valmistelutyöhön, mutta ilman tulosta.

Vuodelta 1989 laatimassaan kertomuksessa Väänänen totesi aloittaneensa paimenmuistotoimikunnan ohjetta noudattaen ”pistokokeiden luontoiset tarkistustyöt” käymällä aluksi läpi eräitä Valtionarkiston vanhempaan tilikirjasarjaan eli voudintileihin sisältyviä asiakirjoja. Hän teki myös selkoa aiemmin ilmestyneistä paimenmuistoista Kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 1989 julkaistussa artikkelissaan Paimenmuistot – papiston henkilöhistoriantutkimuksen perusteokset, jota edelleenkin voi pitää esillä olevan teeman parhaana suomalaisena yleisesityksenä.

Se määräraha, jonka kirkkohallitus kanavoi paimenmuistotyöhön Kirkkohistoriallisen seuran välityksellä, maksettiin aluksi palkkioina sekä matka- ja muina kulukorvauksina. Paimenmuistotyöryhmän kokouksessa tammikuussa 1990 nousi esille ajatus määrärahan saamisesta stipendiluonteiseksi, mikä näytti mahdolliselta, kun seuran ja Väänäsen kesken ei paimenmuistoteoksen toimittamiseen liittyen ollut solmittu kirjallista sopimusta. Neuvottelut kirkkohallituksen ja Suomen kirkon seurakuntatoiminnan keskusliiton (SKSK:n) edustajien kanssa johtivatkin siihen, että kirkon viisivuotisesta määrärahasta kahden viimeisen vuoden erä voitiin maksaa apurahana SKSK:n yhteydessä toimivan Tieteen ja taiteen kristillisen tukisäätiön kautta. Tämä ei tuonut muutosta seuran ja Kyösti Väänäsen suhteisiin. Paimenmuistotoimikunta ohjasi edelleen Väänäsen työskentelyä ja hän esitti siitä vuosittain raportin toimikunnalle, joka myös piti johtokunnan ajan tasalla. 

Vuosien 1991–1992 paimenmuistotyötä leimasi toisaalta Väänäsen huoli hankkeen rahoituksen jatkumisesta vuoden 1992 jälkeen, toisaalta seuran halu saada näyttöjä tutkijan siihenastisesta työskentelystä. Seurauksena oli välienselvittelyjä, jotka uhkasivat välillä kaataa koko hankkeen, mutta myös niin toimikunnan kuin Väänäsen työskentelyn tiivistymistä.

Vuosi 1991 oli paimenmuistohankkeessa siihen asti tuloksellisin. Tällöin Väänänen sai vihdoin myös Blomstedtin toimittamaa paimenmuistoaineistoa käyttöönsä, mutta joutui pettymään edeltäjänsä työn tuloksiin. Syyskuussa 1991 Väänänen jäi varhennetulle varhaiseläkkeelle. Seura ei tämän jälkeen pystynyt järjestämään kulukorvauksien lisäksi uutta rahoitusta Väänäsen työskentelylle. Tämä puolestaan johti siihen, että aikataulutavoitteista ei voitu pitää kiinni.

Paimenmuistotyöryhmä oli pyrkinyt ratkaisemaan aluerajaukseen liittyvän ongelman supistamalla hankkeen alkuperäistä tavoitteenasettelua tammikuussa 1991. Olemassa olevalla rahoituksella oli saatava valmiiksi Turun hiippakunnan matrikkeli, minkä jälkeen olisi helpompi saada lisärahoitusta itäistä hiippakuntaa varten. Professori Pirinen totesi dosentti Väänäsen pätevimmäksi asiantuntijaksi paimenmuistojen alalla. Pirinen valitteli sitä, että paimenmuistohanke oli kokenut ”jo yhden häpeän”, kun professori Blomstedt ei aikoinaan ollut saanut omasta jaksostaan mitään aikaan. Suunnitelman ja kontrollin olisi pitänyt olla tarkempi, Pirinen totesi itsekriittisesti. Hankkeen viipalointi oli siksi välttämätöntä.

Paimenmuistotyö normalisoitui työryhmän kokoontuessa elokuussa 1992, jolloin hankkeen aikarajausta puolestaan supistettiin ulottumaan Uudenkaupungin rauhaan (1721) saakka.

Työskentelyn jatkuminen 1993–2002

Vuoden 1993 alkupuolella paimenmuistotyöryhmä pääsi perehtymään Lohjan seurakunnan papistoa koskevaan alustavaan käsikirjoituksen. Väänänen kertoi laatineensa 1 043 alustavaa henkilökorttia, mikä merkitsi vajaata puolta kyseeseen tulevista papeista. Työskentelynsä hän on eri yhteyksissä todennut olleen vuoden 1992 jälkeen puhdasta talkootyötä. Tätä tulkintaa on vaikea lähteä kiistämään, varsinkin kun otetaan huomioon paimenmuistotyöskentelyn loppuvaiheet.

Kirkkohistoriallinen seura täydensi paimenmuistotyöryhmää marraskuussa 1995, jolloin siihen tulivat Pirisen, Laasosen ja Mustakallion lisäksi seuran puheenjohtaja professori Simo Heininen ja varapuheenjohtaja apulaisprofessori, sittemmin professori  Esko Koskenvesa. Maaliskuussa 1998 uudeksi jäseneksi kutsuttiin teologian tohtori, sittemmin dosentti Jussi Nuorteva. Kyösti Väänänen jatkoi säännöllistä raportointiaan seuran sihteerille, mutta itse työryhmän kokoustahti harveni. Kun työryhmä kokontui kirkkohistorian laitoksessa toukokuun 24. päivänä 1999, edellisestä neuvottelusta oli kulunut yli kolme vuotta.

Väänänen oli saanut valmiiksi 186 sivun verran pienoiselämäkertoja Varsinais-Suomen ja Satakunnan kirkkoherrakuntien ja kappelien papeista; aiemmin hän oli toimittanut vastaavat pienoiselämäkerrat Ahvenanmaan papeista. Pienoiselämäkertoja oli kirjoitettuina 760 kpl.

Paimenmuistotyöryhmän kokous jäi viimeiseksi, johon Kauko Pirinen osallistui. Hän oli noin kymmenessä päivässä tutustunut lähes 200 sivun laajuiseen matrikkelitekstiin, jota hän kokouksessa kommentoi selkeästi ja asiantuntevasti. Pirinen kuoli viikon kuluttua Kulosaaren-kodissaan. Hänen tilalleen työryhmän jäseneksi seuran hallitus valitsi teologian tohtori, sittemmin dosentti Esko M. Laineen.

Käsikirjoituksesta verkkojulkaisuksi 2003–2010

Toukokuun 1999 jälkeen paimenmuistotyöryhmä kokoontui seuraavan kerran vasta kesäkuussa 2003. Edellisen vuoden lopulla olin luopunut seuran sihteerin tehtävistä ja jättänyt vastuun kantamisen paimenmuistohankkeen loppuvaiheista dosentti Tuija Laineelle, joka oli ottanut vastaan julkaisusihteerin tehtävät. Hänestä, myöhemmästä Kirkkohistoriallisen seuran kustannusjohtajasta, tuli myös Kyösti Väänäsen tärkein yhteistyökumppani.

Paimenmuistotyöryhmään tuli toisena uutena jäsenenä seuran uusi sihteeri ja myöhempi puheenjohtaja dosentti Mikko Ketola. Käytännössä vuoden 2003 kokoukseen otti osaa myös seuran puheenjohtaja Kyllikki Tiensuu, vaikka hänen nimensä onkin jäänyt pois toimintakertomustiedoista (vuotta 2006 lukuun ottamatta). Simo Heininen ja Esko Koskenvesa luopuivat toimikunnan uudelleenjärjestelyn yhteydessä luottamustehtävästään. Työryhmän puheenjohtajana on koko ajan toiminut Pentti Laasonen. Seuran omassa kokoonpanossa se kokoontui vuosien 1999 ja 2003 jälkeen enää maaliskuussa 2007, jolloin sihteerinä oli seuran uusi sihteeri Jaakko Antila.

Paimenmuistotoimikunta rajasi Väänäsen työtä kesäkuussa 2003 niin, ettei hänen tarvinnut enää hakea uusia apulaispappeja (adjunkteja), vaan hän voi keskittyä vakinaiseen papistoon. Myös suuri osa sotilaspapistosta rajattiin ulkopuolelle. Sinettien ja kuvien etsiminen paimenmuistoteosta varten ei myöskään kuulunut Väänäsen tehtäviin.

Olennaista paimenmuistohankkeen edistymiselle oli luonnollisesti ennen muuta itse tutkijan työskentelyn jatkuminen. Kyösti Väänänen pääsi vuoden 2004 lopulta lähtien omistautumaan työhönsä jälleen päätoimisesti, vaikkakin edelleen omien sanojensa mukaan ”isänmaata ja isien kirkkoa” palvelevana talkoolaisena. Merkittäviä uusia lähdetietoja hän sai Turun akatemian ylioppilaiden matrikkelista, joka oli valmistumassa filosofian maisteri Yrjö Kotivuoren uutteran työn tuloksena. Vastaavasti Turun hiippakunnan paimenmuistohanke saattoi palvella Kotivuoren työskentelyä.

Paimenmuistotyöryhmän jäsenet saivat toukokuun 29. päivänä 2006 Tuija Laineelta kauan odotetun viestin:

Näin kesän kynnyksellä minulla on teille iloinen uutinen: Kyösti Väänänen kävi äsken tuomassa paimenmuistokäsikirjoituksen! Korjailtavaa yms. varmasti vielä on, mutta joka tapauksessa käsikirjoitus kattaa jo kaikki alueet ja on siinä mielessä valmis. Aika vaikuttavan näköinen pino.

Tuija Laineen viesti tuli samana päivänä, jolloin Kyösti Väänänen oli tehnyt Helsingin-matkansa ja jättänyt hänelle noin tuhat liuskaa käsittäneen käsikirjoituksen.

Käsikirjoitus oli määrä lähettää kommentoitavaksi paitsi Yrjö Kotivuorelle myös suomalaisen sukututkimuksen merkittävälle vaikuttajalle kanslianeuvos Georg Lutherille, jonka kanssa Kyösti Väänänen oli ollut yhteistyössä Inkerinmaan paimenmuistoa valmistellessaan. Luther oli Väänäsen ansiosta myös selvillä Turun hiippakunnan paimenmuistohankkeen tilanteesta. Kesällä 2006 tuli kuitenkin odottamaton tieto Georg Lutherin kuolemasta.

Paimenmuistotyöryhmä pääsi kokoontumaan kymmenen kuukauden kuluttua käsikirjoituksen valmistumisesta, maaliskuussa 2007. Käsikirjoitukseen tutustunut Yrjö Kotivuori oli laatinut työryhmälle yksityiskohtaisen ja osittain kriittisen lausunnon. Painavin kritiikki Kotivuorella kohdistui lähdeviittausten pois jättämiseen. Tähän Väänänen saattoi todeta, että hän oli seurannut Pirisen ja Blomstedtin hänelle alkuvaiheessa antamia ohjeita. Myös työryhmä totesi, että paimenmuisto voidaan julkaista ilman lähdeviitteitä. Muuten Väänästä kehotettiin ottamaan huomioon Kotivuoren tekemät korjausehdotukset.

Turun hiippakunnan paimenmuistohanke oli varsinaisen julkaisukysymyksen kannalta tullut maaliskuun 2007 kokoukseen mennessä kokonaan uuteen vaiheeseen. Asiasta oli nimittäin neuvoteltu alustavasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran biografiakeskuksen kanssa, joka oli juuri saamassa päätökseen monumentaalisen Suomen kansallisbiografian julkaisemisen.

Työryhmä ja tekijä pitivät tarkoituksenmukaisena, että paimenmuistoteos julkaistaisiin sekä painettuna että digitaalisesti verkossa. Verkossa käsikirjoitus olisi jonkin aikaa testikäytössä ennen lopullista julkaisemista. Tätä suunnitelmaa lähdettiinkin heti toteuttamaan, ja Biografiakeskus sai Väänäsen käsikirjoituksen joulukuussa 2007.

Lopullisesti yhteistyö Kirkkohistoriallisen seuran ja Biografiakeskuksen kanssa paimenmuiston julkaisemiseksi vahvistettiin vuoden 2008 aikana. Maaliskuussa kokoontui paimenmuiston ohjausryhmäksi kutsuttu toimikunta, jossa olivat Biografiakeskuksesta mukana toimituspäällikkö Kirsi Keravuori ja tutkija Ulpu Marjomaa. Kokouksessa käytiin läpi teknisten seikkojen ohella kysymyksiä, jotka koskivat toimitustyön aikataulua ja rahoitusta sekä julkaisun kohderyhmää.

Biografiakeskus ilmaisi olevansa valmis huolehtimaan paimenmuiston toimittamisesta ja tietokannan luomisesta. Tietokannan siirtämisen verkkoon todettiin aiheuttavan kustannuksia, jotka Kirkkohistoriallisen seuran oli katettava. Myös painetun version julkaisemisen todettiin vaativan ulkopuolista rahoitusta, jonka hankkiminen olisi Kirkkohistoriallisen seuran tehtävä.

Turun hiippakunnan paimenmuiston julkaisuhanketta koskeva yhteistyösopimus allekirjoitettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen kirkkohistoriallisen seuran välillä syyskuussa 2008. SKS sitoutui julkaisemaan paimenmuiston maksuttomana verkkojulkaisuna vuoden 2010 loppuun mennessä ja huolehtimaan siihen liittyvästä toimitustyöstä. Aineiston kirjamuotoisesta julkaisemisesta neuvoteltaisiin erikseen SKS:n kustannusosaston kanssa, jolloin kustannusoikeus kuului SKS:lle. SKS vastaa sopimuksen mukaan sen toteutuksesta ja päivittää julkaisun tietoja saamansa palautteen perusteella yhteistyössä SKHS:n kanssa.

Kirkkohistoriallinen seura sai paimenmuiston verkkojulkaisun toteuttamiseen apurahan Jenny ja Antti Wihurin rahastolta. Maaliskuussa 2010 paimenmuiston ohjausryhmä päätti verkkojulkaisun julkistamisajankohdaksi Kirkkohistoriallisen seuran seuraavan vuosijuhlapäivän.

Paimenmuiston juhlallinen julkistaminen

Suunnitelma toteutui, ja dosentti Kyösti Väänäsen Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 julkistettiin verkkoversiona Kirkkohistoriallisen seuran 19.1.2011 järjestämän puolipäiväseminaarin yhteydessä Helsingissä. Seminaarin teema kytki yhteen paimenmuistohankkeen ja Suomen kirkon pappisliiton syksyllä 2010 julkistaman uuden teologimatrikkelin: Hiippakunnallisista paimenmuistoista vuoden 2010 teologimatrikkeliin. Henkilöhistorialliset lähdeteokset (kirkko)historiantutkimuksen apuvälineinä. Seuran vuosijuhlassa professori Hannu Mustakallio piti juhlaesitelmän, johon tämä paimenmuistohankkeen historia perustuu.

Turun hiippakunnan paimenmuisto -hankkeen aloittajalla ja toteuttajalla Suomen kirkkohistoriallisella seuralla oli täysi syy juhlia pitkäaikaisen tutkimushankkeen saamista onnelliseen, vaikkakaan ei vielä lopulliseen päätökseen. Yli puolen vuosisadan odotus oli täyttynyt, ja dosentti Kyösti Väänäsen lähes neljännesvuosisadan kestänyt työskentely oli päättymässä. Sukututkimusseuran ensimmäisestä vetoomuksesta paimenmuistohankkeen käynnistämiseksi oli kulunut jo lähes 80 vuotta.

Kirkkohistoriallisen seuran kiitollisuus kohdistui hankkeen liikkeellepanijoihin ja ensimmäisen vaiheen toimijoihin, mutta ennen muita dosentti Kyösti Väänäseen, lopullisen hankkeen uupumattomaan ja huolelliseen toteuttajaan.

Juhlaesitelmässään Hannu Mustakallio totesi, että Kyösti Väänäsen työ tulee jäämään kirkkohistoriantutkimuksen ja suomalaisen sivistyksen historiaan. Väänäsen nimi asettuu tästä lähtien aiempien paimenmuistojen isien Strandbergin, Akianderin, Leinbergin ja Collianderin rinnalle.

Professori Hannu Mustakallio

Katso myös:
Suomalaisia paimenmuistoja ja kirkollisia matrikkeleita
Papiksi vihityt Kuopion−Oulun hiippakunnassa 1851−1939

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot