Etusivu > Paimenmuisto > Turun hiippakunnan hallinto

Turun hiippakunnan hallinto

Katolisen kirkon hierarkkiseen organisaatioon kuulunut, vähitellen itään päin lähetystyön ja ristiretkipolitiikan vaikutuksesta ja pohjoiseen myös uudisasutuksen jäljissä laajentunut Suomen lähetyshiippakunta oli muodostunut 1100-luvulla. Asiakirjoissa Suomi mainitaan lähetysalueena ensimmäisen kerran paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum -bullassa (kirjeessä Uppsalan arkkipiispalle ja tämän alaisille piispoille sekä jaarli Guttormille) vuodelta 1171 tai 1172 ja Suomen piispanistuin paavi Innocentius III:n Ex tuarum -bullassa (kirjeessä Lundin arkkipiispalle) 1209. Suomen hiippakunnan ”joltisenkin varmasti todistettava” (Kauko Pirinen 1969) kirkollinen keskus sijaitsi Nousiaisissa aina 1200-luvun alkupuolelle saakka, mutta se oli siirretty sitten paavi Gregorius IX:n 23.1.1229 päivätyssä, Linköpingin piispalle ja eräille muille ruotsalaisille kirkonmiehille osoitetussa kirjeessä antamalla luvalla ”sopivampaan paikkaan (ad locum competenciorem)”, mikä oli ilmeisesti Räntämäen eli Maarian Koroinen.

Ensimmäinen kirjallisissa lähteissä tavattava Suomen piispaa (Finlandensis episcopus) koskeva maininta sisältyy saman paavin toiseen kirjeeseen samoille henkilöille samalta päivältä. Turku paikannimenä ja Turun tuomiokapituli mainitaan ensimmäisen kerran paavi Aleksanteri IV:n kirjeessä Episcopo et – – capitulo Aboensi 24.2.1259. Turun kaupunki (civitas), jonka perustamisvuotena on vanhastaan pidetty vuotta 1229, jolloin paavi antoi edellä mainitun luvan piispanistuimen siirtämiseen, mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vasta 1309. Nykytutkimuksen mukaan kaupungin perustamiseen johtanut suunnitteluprosessi käynnistyi 1280-luvulla.

Kauko Pirinen on todennut (Suomen kirkon historia 1, 1991), että piispan asema oli keskiajalla "kanonisen oikeuden mukaan niin keskeinen, että oikeastaan kaikki, mitä hiippakunnan kirkoissa tapahtui, oli hänen määräysvallastaan ja valtuutuksestaan riippuvaa". Lähetyskauden jälkeen Turun hiippakunta oli yksi Uppsalan kirkkoprovinssin seitsemästä hiippakunnasta. Kun paavijohtoisen hierarkkisen ja piispakeskeisen kirkkohallinnon pyrkimyksenä oli järjestelmällisesti vähentää väliportaiden merkitystä ja arvovaltaa, arkkipiispan tarkastus toisessa hiippakunnassa oli erittäin poikkeuksellinen toimenpide ja muutenkin Uppsalan arkkipiispat varsin harvoin puuttuivat Turun hiippakunnan asioihin.

Hiippakunnan tuomiokapitulin (ks. myös alempana) suorittama piispanvaali vaati aina paavin vahvistuksen ja myöhäiskeskiajalle asti valittu piispa (electus) joutui itse matkustamaan "paavin kartanoon" saamaan vahvistuksen ja vihkimyksen virkaansa, minkä jälkeen hän vasta sai oikeuden vihkiä (potestas ordinis) pappeja, diakoneja ja alempien kirkollisten virkojen hoitajia, toimittaa konfirmaation sakramentin ja mm. vihkiä kirkkoja ja hautausmaita. Keskiajan lopulla matkan Roomaan teki electuksen asiamies, ja Uppsalan arkkipiispa vihki uuden piispan. Provinsiaalisynodeja Uppsalan arkkipiispat kutsuivat koolle vain erityissyistä, eivätkä Turun piispat niihin aina osallistuneet, jos kohta niiden päätökset kyllä omaksuttiin hiippakunnassa noudatettaviksi silloinkin, kun oma piispa ei ollut osallistunut päätöksentekoon.

Piispalle kuului myös tuomio- ja hallintovalta (potestas iurisdictionis) hiippakunnassaan, ja tätä oikeutta sai jo valittu piispa käyttää. Tuomio- ja hallintovaltansa nojalla piispa asetti ja erotti pappeja, perusti seurakuntia ja muutti niiden rajoja, teki seurakuntiin tarkastusmatkoja ja antoi hiippakunnallisia säädöksiä. Koulujen ja opetuksen valvonta kuului sekin piispan tuomio- ja hallintovallan piiriin, joskin se myöhemmin keskiajalla selitettiin piispan kolmanneksi valtuudeksi.

Turun piispalla oli valtaneuvoston jäsenenä myös poliittisia tehtäviä ja vaikutusvaltaa. Hän edusti suomalaisten näkökantoja kuninkaan neuvostossa maallisten mahtimiesten rinnalla. Kuusiston piispanlinna, oma aseellinen seurue ja pienehkö varusväki sekä laajojen läänitysten ja muiden piispanpöytään kuuluvien maatilojen tuotto antoivat hänelle niin viranhoidon kannalta kuin taloudellisestikin turvatun ja vakaan mahtiaseman Suomessa. Piispallinen talous oli koko maan varakkain, ja hänelle kuului kolmannes koko maan kymmenystuloista helposti vaihdettavina tuotteina. Näillä tuotteilla piispa kävi ulkomaankauppaakin omilla laivoillaan.

Kapituli Suomen piispan neuvoskuntana oli mainittu paavin kirjeessä jo 1232, mutta vakinainen tuomiokapituli (capitulum ecclesiae cathedralis) hiippakunnan hallintovirastona – Suomen ensimmäisenä hallintovirastona – perustettiin Turun hiippakuntaan vasta 1276.

Piispan apuna toimiva keskiaikainen tuomiokapituli oli piispan hallintovirasto, mutta piispa itse ei ollut sen jäsen. Kapituli oli ensisijaisesti tuomiokirkon jumalanpalveluselämää valvova kulttiyhteisö. Tuomiokapitulin kehityksestä ja sen jäsenistöstä ennen reformaatiota ks. alempana rovastin virkaa koskeva selvitys.

Rovasti (vanh. suom. prouasti, provasti, ruots. prost, vanh. ruots. prouast ja myös keskialasaksan mukaan prowest, saks. Probst, klass. lat. praepositus, keskiajan lat. myös propositus = esimies) oli alkuaan benediktiiniveljestössä käytetty nimitys munkista, joka oli arvossa apotista seuraava. Myöhemmin praepositus esiintyy munkkilaitoksen esikuvan mukaisesti yhteiselämää viettäväksi kapituliksi organisoidun kaupunkikirkon papiston johtavan jäsenen virkanimenä. Kun piispankirkon kapitulia alettiin nimittää tuomiokapituliksi ja tämä käytäntö vakiintui kirkkolainsäädännössä 1200-luvulla ja samoihin aikoihin monet tuomiokapitulin jäsenet palasivat ”maailmaan” muuttaessaan asumaan erilleen ja jakaessaan kapitulin omaisuuden, praepositus (myöhemmin myös archipraepositus, ruots. domprost, suom. tuomiorovasti) oli näin sekulaarisen järjestysmuodon omaksuneessa tuomiokapitulissa ensimmäinen prelaateista (keskiajan lat. praelati, lat. praeferre = pitää parempana), korkeimman arvoviran (lat. dignitas) haltija ja sellaisena arvossa ensimmäinen piispan jälkeen (maior post pontificalem). Turun tuomiokapituliin tuomiorovastin virka oli perustettu 1340.

Tuomiorovasti toimi tuomiokapitulin – neljän prelaatin ja kahdeksan kanungin eli kaniikin (keskiajan lat. canonicus, prelaattia arvossa alempi tuomiokapitulin jäsen) muodostaman kollegion – puheenjohtajana ja vastasi kapitulin ja tuomiokirkon taloudesta. Tuomiorovastin viran kehityksestä 1554–1721 ks. Turun tuomiorovastit.

Pohjoismaissa rovasti on ollut keskiajalta lähtien myös useasta seurakunnasta koostuvan, hiippakuntaa pienempänä kirkkohallintoalueena paikallisseurakuntaa ylemmän kirkollisen hallintoyksikön, rovastikunnan (lat. praepositura, contracta, ruots. prosteri, kontrakt, suom. myös kontrahtikunta) johdossa toimivan papin virkanimi (lat. praepositus ruralis, ruots. landsprost, myöh. kontraktsprost, suom. maarovasti, kontrahtirovasti, lääninrovasti). Tässä käytössä olevan virkanimen on selitetty johtuneen siitä, että ”maarovastit” olisivat olleet paikallisen kollegiaattikapitulin (ecclesia collegiata = kirkko, joka ei ole tuomiokirkko, mutta jossa on useita pappeja, jotka muodostavat kapitulin) esimiehiä.

Keskiajalla syntynyt ja kehittynyt rovastikuntajärjestelmä säilytti Ruotsin valtakunnassa asemansa myös uskonpuhdistuksen murroksessa, ja sen kirkollisiin säädöksiin sisältyi rovastien asettamista, heidän virkavelvollisuuksiaan ja -oikeuksiaan koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä ja ohjeita. Näissä säädöksissä sanalla rovasti tarkoitetaan kontrahtirovastia eli lääninrovastia (aiempaa maarovastia), joka piispan luottamusmiehenä ja eräänlaisena väliportaana piispan ja tuomiokapitulin ja paikallisseurakunnan välillä toimii omalla alueellaan pappien esimiehenä ja seurakuntien ja seurakuntalaisten hengellisen ja siveellisen elämän valvojana. Kirkon hallintoa koskevissa kysymyksissä rovasteilla oli kuitenkin valtaa vain siinä määrin kuin piispa sitä heille antoi.

Rovastien asettamisesta annetuissa säännöksissä edellytettiin, että piispa valitsi virkaan ”niitä henkilöitä, jotka muiden pappien joukossa näyttivät olevan taitavimmat, saadakseen heiltä sitä enemmän apua kirkonasioissa”. Lääninrovastin virka käsitettiin näin ollen myös ansioituneelle kirkkoherralle annetuksi tunnustukseksi ja siis kunnianimeksi.

Kun varhaisempina aikoina rovastikunnat olivat yleensä erikokoisia ja niiden rajoja voitiin kulloisenkin tarpeen mukaan helposti muutella, saattoivat jotkut poikkeuksellisen ansioituneet kirkkoherrat saada oikeuden ”olla rovasteina omissa seurakunnissaan”. Tämän tavan on oletettu olevan peräisin jo keskiajalta, jos kohta tietoja honoraarirovasteista on vasta uuden ajan alusta. Oman seurakuntansa rovastiksi nimitetty kirkkoherra näyttää olleen aluksi samalla tavoin suoraan piispan alainen luottamusmies kuin useita pastoraatteja käsittävän rovastikunnan lääninrovasti, eikä lääninrovastin valvonta kohdistunut honoraarirovastin seurakuntaan. Rovastikuntajaon vakiinnuttua honoraarirovasteille jäi vain arvonimi ja se korkeampi arvovalta, jonka arvostettu titteli heille viranhoidossa antoi.

Turun hiippakunnan rovastikuntien lukumäärässä ja koostumuksessa tapahtui tarkasteltavana olevalla ajanjaksolla runsaasti muutoksia. Uuden ajan alussa Suomessa oli Michael Agricolan v. 1541 laatiman luettelon mukaan ollut 19 rovastikuntaa, joista vuoden 1554 hiippakuntajaossa oli Turun hiippakuntaan kuuluviksi jäänyt 14. Paikallisseurakuntien (pastoraattien) luku eri rovastikunnissa vaihteli suuresti. Eniten seurakuntia, peräti yhdeksän, oli 1540-luvun alussa kuulunut Raaseporin läänin (Lohjan) rovastikuntaan. Ahvenanmaan rovastikunnassa oli kahdeksan seurakuntaa, mutta esimerkiksi Vehmaan kihlakunnan (Taivassalon) rovastikunnassa vain kolme.

Eri lähteistä on havaittavissa, että rovastikuntien rajoissa ja nimissä oli koko tässä tarkasteltavana olevan ajan horjuvuutta. Kun rovastikunnasta usein käytettiin sen seurakunnan nimeä, jonka kirkkoherra kulloinkin oli lääninrovastina, saattaa rovastikunnan nimi asiakirjoissa muuttua useitakin kertoja, vaikka kirkkohallintoalueen rajat eivät muutu. Toki rovastikunnissa myös tapahtui aluemuutoksia, niitä sekä jaettiin pienempiin osiin että myös yhdistettiin suuremmiksi kulloisenkin tarpeen mukaan. Asutuksen levitessä ja uusien seurakuntien syntyessä rovastikuntien rajoja jouduttiin jatkuvasti tarkistamaan ja myös perustamaan kokonaan uusia rovastikuntia. Isaacus Rothoviuksen piispuuskauden alussa hänen hiippakunnassaan oli 12 rovastikuntaa ja kussakin rovastikunnassa 4–12 seurakuntaa. 1630-luvun alussa, kun osia Viipurin hiippakunnasta oli liitetty Turun hiippakuntaan, sen rovastikuntien määrä kasvoi kahdella ja vuoteen 1658 mennessä vielä neljällä, kun Ylä-Satakunnan rovastikunta oli jakaantunut kahtia ja Pohjanmaalle oli tullut entisten kahden asemesta viisi rovastikuntaa. 1600-luvun lopulla hiippakunnan rovastikuntien määrässä ei näytä enää tapahtuneen muutoksia, mutta tarkastuspöytäkirjoista on havaittavissa, että runsaat pastoraattien siirrot rovastikunnasta toiseen muuttivat edelleen näiden paikallisseurakuntaa suurempien kirkollisten hallintoyksikköjen koostumusta (Blomstedt 1960, Lempiäinen 1967, Paarma 1980).

Piispan- ja rovastintarkastuksia Suomessa ennen isoavihaa tutkinut Pentti Lempiäinen toteaa, ettei rovastien työmäärä rovastikuntien merkittävien kokoerojen takia jakaantunut likimainkaan tasan. Hän ei ole kuitenkaan voinut huomata minkään viittaavan siihen, että lilliputtirovastikunnissa olisi asioita hoidettu sen kummemmin kuin kooltaan moninkertaisissa suurissa rovastikunnissa, ja päättelee, että rovastien toiminnan tehokkuus ”lienee eniten kuitenkin riippunut heidän kyvykkyydestään ja uutteruudestaan”.

Tiedot maarovasteina / lääninrovasteina toimineiden kirkkoherrojen suorittamista rovastintarkastuksista sisältyvät osin tiivistettyinä asianomaisen rovastin matrikkelitekstiin. Rovastien luetteloihin on otettu myös muutamia lääninrovastin virkatehtäviä heidän apulaisinaan ja sijaisinaan hoitaneita ja ”oman seurakuntansa rovasteina” (honoraarirovasteina) rovastintarkastuksiin kuuluvia tehtäviä pastoraateissaan suorittaneita pappismiehiä.

Hiippakunnan rovastit (maarovastit / lääninrovastit maakunnittain sekä honoraarirovastit) ks.

Piispanistuimen ollessa Koroisissa Turun Unikankareelle lähemmäs Aurajoen suuta oli ryhdytty rakentamaan uutta tuomiokirkkoa. Aiempien tutkimusten perusteella on oletettu, että Unikankareelle olisi rakennettu 1200-luvun puolivälissä puukirkko, johon olisi hieman myöhemmin lisätty kivisakaristo. Varsinaisen katedraaliksi suunnitellun kivikirkon rakennustyöt oli tämän näkemyksen mukaan aloitettu liian pieneksi todetun sakariston purkamisella. Uusimmissa arkeologisissa kaivauksissa on kuitenkin osoittautunut, ettei aiemmin oletettua asutusta ollut Unikankareen ympärille vielä 1200-luvun puolivälissä muodostunut, vaan kaupungin vanhimmat löydöt ovat vasta 1280-luvulta. Kivikirkon rakennustyöt oli todennäköisesti aloitettu 1286, ja ne oli saatu päätökseen seuraavalla vuosikymmenellä. Uusi tilava kivisakaristo lienee ollut valmis jo 1291, koska tuomiokapitulin mainitaan kyseisenä vuonna kokoontuneen siinä (”in sacristia ecclesiae nostrae Aboensis”) uutta piispaa valitsemaan.

Neitsyt Marialle ja Pyhälle Henrikille pyhitetty Turun tuomiokirkko oli valmistunut aivan 1300-luvun alkuun mennessä. Pyhän Henrikin jäännökset oli siirretty sinne Nousiaisista, ja kirkko oli vihitty katolisen kirkon ensimmäisenä riemuvuonna (pyhänä vuonna) 1300, todennäköisesti 17. kesäkuuta.

Turun tuomiokirkossa on vuosisatojen saatossa tehty monenlaisia ja perinpohjaisiakin muutoksia ja laajennustöitä. Sodat ja tulipalot ovat tehneet tuhoaan ja vaurioita on jouduttu korjaamaan. Kun novgorodilaiset olivat 1318 polttaneet osan Turun kaupungista tuomiokirkko mukaan lukien, vaurioiden korjaamisen yhteydessä runko-osaa laajennettiin, ja 1360-luvulla rakennettiin kokonaan uusi kuori. Myöhemmin 1300- ja 1400-luvulla kirkkoa laajennettiin lukuisilla sivukappeleilla (alttareilla), keskilaivaa ja tornia korotettiin jne. Tasan sata vuotta kirkon vihkimisen jälkeen riemuvuonna 1400 mainitaan vihityn erään tukholmalaisen raatimiehen lahjoittamin varoin rakennettu Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikin alttari; samalla Pyhästä Eerikistä tuli Turun tuomiokirkon kolmas suojeluspyhimys. Käsiteltävänä olevan ajanjakson mittavimmat korjaus- ja perusparannustyöt tuomiokirkossa tehtiin ilmeisesti vuosien 1656 ja 1681 tulipalojen jälkeen.

Piispan virka säilyi Ruotsin kirkossa uskonpuhdistuksen jälkeenkin, joskin piispan tehtävät osittain muuttuivat ja valtaoikeudet kaventuivat. Keskiajan tuomiokapituli hajosi Kustaa Vaasan aikana reformaation murroksessa, mutta se muotoutui sitten uudelleen, ensin 1500-luvun lopulla Juhana III:n aikana piispajohtoiseksi prelaattikapituliksi ja sitten niin ikään hiippakunnan piispan puheenjohdolla toimivaksi 1600-luvun alkuvuosikymmenten lehtorikapituliksi, jonka jäsenistöön kuului alkuun kaksi Turun katedraalikoulun ja sitten lukion perustamisen jälkeen vuodesta 1630 kaksi lukion teologian lehtoria.

Kuninkaallisen Turun akatemian perustaminen 1640 aiheutti lehtorikapitulin muuttumisen Turussakin professorikapituliksi. Uusimuotoisenkin tuomiokapitulin puheenjohtaja oli piispa, joka oli myös yliopiston varakansleri. Teologinen tiedekunta oli yliopiston arvostetuin tiedekunta, ja kapitulin jäsenet olivat yliopiston teologisen tiedekunnan professoreita ja papiksi vihittyjä filosofisen tiedekunnan professoreita, jotka olivat myös palkkapitäjiensä kirkkoherroja. Keskiaikaisen tuomiokapitulin puheenjohtajana toimineen korkea-arvoisimman prelaatin virkanimi tuomiorovasti otettiin Turussa uudelleen käyttöön 1600-luvun puolivälin tienoilla, kun tuomiokapitulin varapuheenjohtajana toimivaa Turun tuomiokirkon ruotsalaisen ja suomalaisen seurakunnan yhteistä kirkkoherraa (seurakuntajaon jälkeen vuodesta 1698 ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraa) alettiin kutsua tuomiorovastiksi. 1690-luvun lopulle asti Turun tuomiorovasti oli yliopiston korkea-arvoisimman ja tavoitelluimman professorinviran haltija, ensimmäinen teologian professori (professor primarius). Tieteelliset ansiot eivät olleet professorinnimityksissä ratkaisevia, vaan virkaikäperiaatteella oli suuri merkitys. Vakinaisia teologian professorin virkoja Kuninkaallisessa Turun akatemiassa oli 1600-luvulla ja vielä pitkään 1700-luvulle asti vain kolme, ja primariuksen viran tultua avoimeksi toinen ja kolmas professori siirtyivät askelta ylemmäksi ja joku filosofisen tiedekunnan professoreista kohosi kolmanneksi teologian professoriksi. Useimmat filosofisen tiedekunnan professorit pyrkivät niin pian kuin mahdollista siirtymään teologiseen tiedekuntaan, jossa professorin virat tuottivat paitsi suurempaa arvonantoa myös enemmän tuloja.

Pentti Laasonen on todennut (Suomen kirkon historia 2, 1991), että tuomiokapitulin arvovalta kasvoi 1600-luvulla Turussa piispan vallan kustannuksella – kuten muuallakin Ruotsin valtakunnassa. Samalla tuomiokapituli puolestaan menetti tuomiovaltaansa maallisille tuomioistuimille. Syitä piispan arvovallan heikentymiseen oli monia. Kapitulin peruskokoonpanoon kuuluvat teologian professorit edustivat yliopiston vaikutusvaltaisinta professorikuntaa, ja vuosisadan puolivälissä annettujen papiston privilegioitten täsmennykset kapitulin tehtävistä, muutamat kuninkaalliset erillissäädökset ja etenkin vuoden 1686 kirkkolaki ja seuraavana vuonna julkaistu kapitulisääntö määrittelivät selkeästi tuomiokapitulin kollegiaalisesti toimivaksi kirkolliseksi virastoksi. Tämän kollegion kokouksissa piispan poissa ollessa puheenjohtajana toimiva tuomiorovasti mainitaan tässä yhteydessä virallisesti.

Turun hiippakunta käsitti vuoteen 1554 asti koko Ruotsin valtakunnan itäisen puoliskon muodostavan Suomen. Kuningas Kustaa Vaasan 1554 toteuttaman hiippakuntajaon tarkoituksena ei ollut kirkollisen hallinnon tehostaminen, vaan piispojen keskiajalta periytyvän mahtiaseman heikentäminen hiippakuntia pienentämällä. Tämä tavoite käy hyvin selvästi ilmi hänen piispan virkaa koskevista näkemyksistään (konkreettisena ilmauksena virkanimen episcopus korvaaminen tittelillä ordinarius). Kuninkaan piispan virkaa koskevista näkemyksistä ja kirkonmiesten suhtautumisesta muutoksiin ks. yksityiskohtaisemmin kolmen ensimmäisen hiippakuntajaon jälkeisen Turun piispan (Michael Olai Agricola, Petrus Nicolai Follingius ja Paulus Petri Juusten) pienoiselämäkertoja.

Vuonna 1554 toteutetussa hiippakuntajaossa Karjala, Savo, Itä-Uusimaa (Porvoon lääni) ja Hämeen ylinen eli Hollolan kihlakunta muodostivat uuden Viipurin hiippakunnan, johon 1560 liitettiin myös hämäläisten erämaa-alueelle perustettu savolaisten uudisasukkaiden asuttama Rautalammin kirkkopitäjä. Hämeessä hiippakuntaraja oli aluksi horjuva, ja Viipurin hiippakunnan ensimmäisenä piispana Paulus Juusten hallitsi myös Hattulan, Vihdin, Vanajan ja Janakkalan pitäjiä, jotka olivat virallisesti vahvistetun hiippakuntarajan länsipuolella. Siirryttyään 1563 Turun hiippakunnan johtoon Juusten palautti nämä pitäjät Turun piispanistuimen alaisuuteen. Lisäksi hän siirsi hallintaansa myös rajan itäpuolelta Hauhon, Lammin ja Hollolan pitäjät (Kauko Pirinen 1969), ja Viipurin hiippakunnan piispan viran ollessa täyttämättä 1564–1568 Juusten otti ilman eri käskyä hoitoonsa myös koko itäisen hiippakunnan (Simo Heininen 2005).

Viipurin hiippakunnan piispan virka oli Ericus Matthaei Härkäpään kuoltua uudestaan täyttämättä yhtäjaksoisesti 40 vuoden ajan 1578–1618. Myös Turun piispanistuin oli Paulus Juustenin kuoltua useita vuosia täyttämättä, ja tuomiorovasti Henricus Canuti hoiti piispan virkatehtäviä 1576–1582. Hänelle uskottiin myös Viipurin hiippakunnan hoito Härkäpään jälkeen 1578, ja hänet nimitettiin superintendentiksi seuraavana vuonna. Tuomiorovasti Henricus Canutin superintendentuuri päättyi Ericus Erici Sorolaisen tultua Turun piispaksi 1583, ja uusi piispa sai samalla administraattorina hoitaakseen myös Viipurin hiippakunnan. Vasta 1618 Viipuriin nimitettiin uusi piispa, jonka kirkkohallintoalueeseen tulivat kuulumaan myös edellisenä vuonna Stolbovan rauhassa voittomaina valtakuntaan liitetyt Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa.

Isaacus Rothovius halusi Turun piispaksi tultuaan liittää koko itäisen hiippakunnan omaansa, mutta onnistui tavoitteessaan vain osin ja tilapäisesti. Hän sai aikaan, että Viipurin hiippakunnasta siirrettiin 1630 Turun hiippakuntaan Porvoon ja Hollolan rovastikunnat, yhteensä 16 seurakuntaa. Viipurilaiset valittivat päätöksestä useita kertoja, kunnes kyseiset seurakunnat 1647 liitettiin takaisin Viipurin hiippakuntaan.

Piispojen Paulus Juustenin ja Isaacus Rothoviuksen aikana Turun hiippakuntaan tilapäisesti kuuluneet Viipurin hiippakunnan seurakunnat eivät sisälly tähän paimenmuistoon.

Kysymys Turun hiippakunnan rajasta Uppsalan arkkihiippakuntaa ja vuodesta 1647 tuolloin perustettua Härnösandin hiippakuntaa vastaan heräsi ensimmäisen kerran piispa Benedictuksen aikana 1330-luvulla. Tuolloin vedetty hiippakuntaraja vahvistettiin Benedictuksen seuraajan, myöhemmin autuaaksi julistetun piispa Hemmingin ja Uppsalan samannimisen arkkipiispan Torniossa 1346 tekemällä sopimuksella, ja se kulki Kemi- ja Kaakamajokien välistä maakairaa pitkin niin, että Kemi kuului Turun ja Tornio Uppsalan hiippakuntaan. Tämä rajalinja vakiintui ja pysyi muuttumattomana aina Haminan rauhaa 1809 seuranneisiin kirkollisiin uudelleenjärjestelyihin asti. Niistä aiheutunut merkittävin muutos oli se, että Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välisestä uudesta Tornion- ja Muonionjokea pitkin kulkevasta rajasta tuli myös hiippakuntaraja. Alatornion pastoraatti (jonka papisto on Strandbergin omaksumaa käytäntöä noudattaen sisällytetty tähän paimenmuistoon) siirtyi Ruotsin kuningaskuntaan kuuluvasta Härnösandin hiippakunnasta Venäjän keisarikuntaan kuuluvaan Turun hiippakuntaan.

Tornion kirkkopitäjän kehityksestä käsiteltävänä olevalla ajanjaksolla ks. Alatornio.

Mainittakoon vielä, ettei paimenmuistoon ole otettu mukaan niitä Haminan rauhassa Ruotsin puolelle Härnösandin hiippakuntaan jääneiden pastoraattien pappeja, jotka tarkasteltavana aikana olivat palvelleet kyseisistä pastoraateista sittemmin erotetuilla ja Suomen puoleisiin seurakuntiin liitetyillä alueilla (esim. Muonionniskassa ja Enontekiöllä).

Tiedot Turun hiippakunnan paikallisseurakuntien perustamisesta, lakkauttamisesta ja niiden alueissa tapahtuneista muutoksista sekä seurakuntien yhdistämisistä löytyvät kunkin seurakunnan tiedoista.

Seurakuntien tiedoissa seurakunnan (pastoraatin) nimen alapuolella oleva lyhennemerkintä ilmoittaa kyseisen pastoraatin nimitysoikeudellisen luonteen: reg = regaalipastoraatti (kuninkaan nimitysoikeuden alainen emäseurakunta); kons = konsistoriaalinen pastoraatti (kirkkoherran nimitysoikeus tuomiokapitulilla); preb = prebendapastoraatti (Turun piispan, akatemian professorin tai lukion lehtorin palkkapitäjä); ann = anneksi (toiseen pastoraattiin yhdistetty liitännäisseurakunta). Sulkeissa olevat vuosiluvut ilmoittavat, miltä vuosilta oleviin virallisiin asiakirjoihin (kuninkaan kirjeisiin ja päätöksiin tms.) kyseisen tiedon pastoraatin nimitysoikeudellisesta luonteesta on todettu (ainakin) perustuvan.

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot