Vapaasti luettava artikkeli

Linna, Väinö (1920 - 1992)

kirjailija, akateemikko

Linna, Väinö (1920 - 1992)
Matti Virtanen. Uuden Suomen kuva-arkisto.

Väinö Linna aiheutti kiihkeän väittelyn romaaneillaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Niiden kuvaus rivimiesten suhtautumisesta sotaan ja toisaalta sisällissodan osapuolten vastakohtaisuuksista ennen ja jälkeen vuoden 1918 poikkesi 1950- ja 1960-luvun tavanomaisesta linjasta. Linna ei ollut modernisti, vaan sovelsi tuotannossaan kansalliskirjallisuuden teemoja, tyyppejä ja rakenteita. Ensi alun vastustus murtui pian, ja 1970-luvulla Linna oli merkittävimpiä mielipidevaikuttajia.

Väinö Linna valtasi itselleen aseman kirjallisuudessa kahdella suomalaista yhteiskuntaa kuvaavalla romaanillaan, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Romaanit olivat kirjallisen perinteen - kansalliskirjallisuuden - kriittisiä kommentaareja ja kenties tämän tradition viimeiset tuotteet. Teosten vaikutus ulottui koko sodanjälkeisen suomalaisen yhteiskunnan kaikille alueille, ja ne antoivat ainekset koko lähimenneisyyden uudelle tulkinnalle. Romaanien rehevä huumori ja kansanomainen puhekulttuuri uudistivat kirjallisuuden kieltä; moni sutkaus ja sananparsi on löytänyt paikkansa lentävien lauseiden kokoelmista.

Väinö Linna syntyi Urjalassa Maija ja Vihtori Linnan kymmenlapsisen perheen seitsemäntenä. Vihtori Linna hoiti suvussa kulkenutta Honkolan kartanon torppaa ja toimi samalla paikkakunnalla teurastajana. Linnan perhe tuli verraten hyvin toimeen aina siihen saakka, kun isä alkoi sairastella. Hän kuoli velkaantuneena 1927 vain 53 vuoden iässä, ja perheen huolto jäi äidin käsiin. Maija Linna pestautui Honkolan kartanoon muonamuijaksi, ja vastuu perheen huollosta lankesi lapsillekin jo varhain.

Väinö Linna ei ollut erityisen innokas koululainen, vaikka hän menestyikin hyvin. Sen sijaan hän osoittautui jo varhain intohimoiseksi lukijaksi; kirjoitusharrastukset nousivat esiin vasta sotavuosina. Kuuden kansakouluvuoden jälkeen nuoren Linnan mieli veti töihin. Kun Urjalassa ei ollut tarjolla kuin satunnaista maataloustyötä, katse oli suunnattava muualle. Muutaman kotoairtautumisyrityksen jälkeen Linna muutti 1938 Tampereelle ja sai sukulaisten avulla hankitun työpaikan Finlaysonin kehräämöstä, jonne hän myös sotavuosien jälkeen palasi.

Linnan ikäluokka astui palvelukseen talvisodan päättyessä. Jatkosodan syttyessä Linna toimi kiväärinjohtajana Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniassa sekä osallistui etenemisvaiheen taisteluihin ja asemasotaan Syvärillä. Hänet siirrettiin keväällä 1943 kouluttajaksi Miehikkälään, mistä hän myös kotiutui sodan loputtua. Miehikkälässä Linna tapasi kanttiinissa lottana toimivan Kerttu Seurin, jonka kanssa hän avioitui sodan jälkeen 1945. Asemasotavaiheen hiljaiselossa Linna kokeili ensimmäisen kerran kirjallisia kykyjään. Nopeasti valmistuneen reportaasinluonteisen kertomuksen rykmentin etenemisestä ja taisteluista rajalta Syvärille hän lähetti toiveikkaasti Helsinkiin Werner Söderström Oy:lle. Kustantajan kielteinen vastaus ei masentanut kirjailijan uraa suunnittelevaa nuorukaista vaan antoi vain lisäpontta haaveille. Käsikirjoitus katosi myöhemmin, mistä kirjailija ei koskaan pahoittanut mieltään.

Sodan jälkeen Linna aloitti määrätietoisen omatoimisen opiskelun aikaisemman satunnaisen lukemisen sijasta. Lukuohjelmaan sisältyi niin kaunokirjallisuutta kuin filosofiaa ja psykologiaakin. Lukemisen rinnalla Linna harjoitteli kirjoittamista; kunnianhimoisena tavoitteena oli romaani. Kaiken ohessa valmistui myös joukko runoja, joista aloitteleva kirjailija rahapulassaan sommitteli kokoelman ja lähetti sen kustantajalle. Runot palautettiin, ja Linna uskoi kerralla, ettei hänestä ollut lyyrikoksi.

Tavoitteena menestys

Esikoisteos Päämäärä valmistui jo 1946. Väinö Linna kirjoitti sen kuitenkin uudestaan ja lähetti käsikirjoituksen kustantajalle, nyt suurieleisesti Runebergin päivänä 1947. Kehitysromaanin kuvioita noudatteleva kertomus kunnianhimoisesta, niukoista oloista lähteneestä Valte Mäkisestä rakentuu paljolti omaelämäkerrallisista aineksista, tamperelaisen työväestön elämänpiiristä. Ulkoisilta tapahtumiltaan ja henkilöiltään niukka kertomus kuvaa itseään etsivän nuoren päähenkilön maailmantuskaa ja haaveita. Teoksen tärkeä motiivi on kirjailijan urasta haaveilevan ja romaania kirjoittavan päähenkilön samastuminen Aleksis Kiveen: "Minähän olen Kivi." Tavoite seuraa monin kääntein romaanin kirjoittajan uraa: esikoisteokseen on kirjattu tavoiteltu kirjailijarooli, mutta myös tuon roolin kääntäminen menestykseksi.

Päämäärä sai kohtuulliset arvostelut, ja esikoiskirjailijan näyttöä pidettiin lupauksia herättävänä. Teoksesta ei tullut myyntimenestystä, mutta julkaisukynnyksen ylittäminen merkitsi Linnalle muutakin kuin tekijänpalkkiota ja hetkellistä huomiota kirjallisuussivuilla. Teoksensa ansiosta hän joutui kosketuksiin nuorten tamperelaisten kirjallisuudenharrastajien kanssa. Tampereen kaupunginkirjaston johtaja Mikko Mäkelä oli alkanut heti sodan jälkeen vetää kaikille kiinnostuneille avointa, myöhemmin Mäkelän piiriksi nimettyä kirjallisuuskerhoa. Tapaamisissa käsiteltiin ajankohtaisia kirjallisia aiheita ja tarkasteltiin harrastajien kirjoituksia; alustajiksi kutsuttiin asiantuntijoita Helsingistä asti. Kun piirissä huomattiin Linnan esikoisromaanin ilmestyneen, ujo kirjailijanalku kirjaimellisesti haettiin kotoaan Puuvillakadulta mukaan. Linna osallistui sananvaihtoon aluksi arasti mutta rohkaistui vähitellen käyttämään puheenvuoroja, ja hänestä kasvoi piirissä aikaa myöten taitava keskustelija.

Kerho houkutteli kirjallisuuden harrastajia lähinnä tamperelaisen työväestön piiristä. Etenkin Mäkelän kotiin jatkokeskusteluihin kokoontunut ydinjoukko muodosti Linnalle tärkeän kirjallisen ystäväpiirin ja taustaryhmän, jolle hän luki valmisteilla olevia kirjoituksiaankin. Piiriin oli liittynyt jo aikaisemmin Lauri Viita, josta tuli nopeasti sen näkyvä ja kuuluva hahmo. Myöhemmin mukaan astuivat muun muassa Jaakko Syrjä ja Mirkka Rekola, Linna toi mukanaan nuoren Harri Kaasalaisen. Nuorten kirjailijanalkujen seuraa täydensi huomattavasti iäkkäämpi kääntäjä ja kriitikko Alex Matson, jonka romaanin teoriaa koskeva laajahko essee Romaanitaide ilmestyi 1947. Teos oli aikanaan lähes ainoa laajahko suomen kielellä saatava romaaniteoreettinen kokonaisesitys, ja sillä niin kuin myöhemmin Matsonin Fjodor Dostojevskia ja Leo Tolstoita käsittelevällä esseekokoelmalla Kaksi mestaria (1955) oli merkittävä vaikutus Linnan taiteellisiin näkemyksiin ja kirjalliseen makuun. Matsonin analyysit Miguel Cervantesin Don Quijotesta ja James Joycen Odysseuksesta, Seitsemästä veljeksestä ja Nuorena nukkuneesta opastivat Linnaa keskeisiin romaanin muotoperiaatteisiin.

Musta rakkaus, Linnan toinen romaani, syntyi Kalevi Jäntin apurahan turvin 1948. Päämäärän tapaan kertomus sijoittuu tamperelaiseen työläisympäristöön. Insinööriopintoja harjoittava Pauli rakastuu kiihkeästi kauniiseen Marjattaan. Kihlautumisen jälkeen käy ilmi, että Marjatan menneisyydestä löytyy suhde Untoon, kolmiodraaman viettelijään. Tietoisuus morsiamen menneisyydestä suistaa Paulin täysin tasapainosta. Tapahtumat johtavat murhenäytelmään, jossa Pauli surmaa Unton ja itsensä; Marjatta menehtyy tapahtumien murtamana keuhkokuumeeseen. Mustan rakkauden William Shakespearen ja Dostojevskin sävyttämässä mustasukkaisuusdraamassa on astuttu Päämäärän vuolaista ja pateettisista itsetilityksistä kohti hallitumpaa kirjallista muotoa.

Ensimmäiset kirjallisen näytöt osoittivat kirjailijan lahjojen suunnan. Linna osoittautui alusta pitäen eteväksi dialogin kirjoittajaksi, josta myöhemmin kehittyi lyömätön elävän replikoinnin taitaja; kerronta ja romaanimuodon hallinta kypsyivät hitaammin. Ensimmäisistä romaaneista näkyy myös Linnan tunnusomainen piirre: herkkä sosiaalisten suhteiden ja nyanssien havainnointi.

Hyppy Tuntemattomaan

Väinö Linna työskenteli pitkään yli-ihmisproblematiikkaa käsittelevän, Messias-työnimellä kulkeneen käsikirjoituksen parissa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan edennyt, ja kirjailija ajautui 1952 kirjalliseen ja henkiseen umpikujaan. Linna palasi vapaasta kirjailijantyöstä Finlaysonille, mutta samalla alkoi kypsyä mielessä jo pitkään hautonut ajatus kirjoittaa sodasta. Kirjailijanuransa kriittisessä käänteessä Linna siirtyi yksilökuvauksista yhteiskunnalliseen ja historialliseen tematiikkaan sekä laajempaan romaanimuotoon.

Muutosta yksilöteemoista yhteisökuvauksiin on sattuvasti luonnehdittu siirtymäksi Dostojevski-kaudesta Tolstoi-kauteen. Linnan kiinnostuksen kohteeksi nousivat Suomen historian merkittävät ja dramaattiset tapahtumat. Näiden sisään hän rakentaa pienen, paikallisesti ja ajallisesti rajatun kohderyhmän, jonka kautta kuvataan koko yhteiskunnan monitasoista muutosta. Kirjailijan voi sanoa myös palanneen alueelle, joka oli hänen omintaan ja jonka hän tunsi läpikotaisesti: yhteiskunnan alempien kerrostumien elämäntapaan, kulttuuripiiriin, joka oli nopeasti nykyaikaistuvassa Suomessa syvästi muuttumassa. Linna kuvasi myöhemmin valintaansa perusluonteiseksi: "Tunnustin kansanomaisuuden omaksi luonnolliseksi olotilakseni, lähtökohdakseni." Kun Linnan suurten romaanien merkitystä aina 1980-luvulle asti arvioitiin historiallisten paineiden purkajina, jäi tämä pehmeämpi ja historiankirjoituksen katveisiin piiloutunut tematiikka havaitsematta: arkisen elämän ja kansanomaisen tapakulttuurin sekä hitaasti muuttuvien maailmankuvien mentaliteettien oma erityisalue. Aihepiirillä on ollut myös merkittävä sija kirjojen suosiossa: ne kuvasivat elämää, jolla oli ajan lukijoiden kokemusmaailmassa oma paikkansa.

Tuntematon sotilas on ollut poikkeuksellisen suosittu julkaisemisestaan lähtien. Syitä on monia, eivätkä läheskään kaikki suinkaan kirjallisia. Romaanin aihepiiri, jatkosota, oli vielä 1950-luvun alussa poliittisesti ja ideologisesti arka ja tutkimaton alue. Myös tunne syyllisyydestä sotaan oli liian lähellä, liian kipeä ja arkaluontoinen historiantutkimukselle. Kirja ilmestyi joulumarkkinoille 1954, ja Toini Havun Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu laukaisi jatkosodan tulkintaa ja suomalaisen sotilaan identiteettiä koskevan julkisen kiistan. Lehdistön palstoilla riehunut "kirjasota" takasi kuitenkin romaanille pitkäkestoisen myyntimenestyksen, ja kohulla oli myöhemminkin huomattava merkitys Linnan asemalle julkisuuden ihmisenä, niin kirjailijana kuin kansalaisena. Romaanin pohjalta tehtiin jo seuraavana vuonna elokuva, joka tavoitti suuret katsojajoukot. Elokuva ja 1960-luvulla Pyynikin kesäteatteriin sovitettu näytelmäversio siivittivät kirjan menestystä. Varsinkin Edvin Laineen ohjaama, kestosuosikiksi osoittautunut 1950-luvun suomalaisen elokuvan voimannäyttö, on elänyt pitkän yhteiselämän romaanin kanssa. Filmatisoinnin merkitys romaanille on ollut huomattava: henkilöt ruumiillistuivat ja tulivat tutuiksi heitä esittäneiden näyttelijöiden kautta. Elokuva on jättänyt kirjaan jälkensä samalla, kun kirjan lävitse on katsottu elokuvaakin.

Tuntematon sotilas kertoo veijari- ja seikkailuromaanin perinteille rakentaen eri puolelta Suomea kootusta nuorukaisjoukosta, joka yhtenä konekiväärijoukkueena käy läpi jatkosodan hyökkäys- ja etenemisvaiheesta aselepoon asti. Tarina etenee taistelu- ja reservissäolon episodeja rytmisesti vaihdellen. Taistelukuvaukset nostavat esiin yksilöiden toimintakyvyn äärimmäisissä tilanteissa; lepohetkien tapahtumia hallitsevat koomiset välinäytökset kuten ruuanhaku- ja naisseikkailut sekä ennen muuta värikäs ja äänekäs puhe: joukkueen keskinäiset kinastelut ja kahnaukset päällystön kanssa.

Vaikka romaanissa ei ole erottuvaa päähenkilöä tai päähenkilöitä, se sisältää joukon värikkäitä yksilöitä, jotka ovat kasvaneet vuosien mittaan kulttuurisiksi ikoneiksi: nokkelia sanankäyttäjiä, aitoja johtajatyyppejä, ovelia kansanmiehiä, mutta myös tunnottomia tappajia, lapsenmielisiä intoilijoita ja vastenmielisiä komentelijoita. Tunnistettavimmat yksilöt Koskela, Hietanen, Lahtinen, Rokka ja Honkajoki ovat myös kirjallisesti monipohjaisia. Osan tunnistaa niin J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin kuin Z. Topeliuksen Maamme-kirjan heimotypologian edustajien uudistetuiksi muunnelmiksi, osan arkkityypeiksi ja maailmankirjallisuudesta kotiutetuiksi tyypeiksi.

Tarinan rakenteelliseen vaihteluun nivoutuu myös romaanin keskeinen klassisen realistisen romaanin tematiikka: tekojen ja puheiden, kielen ja todellisuuden yhteys. Armeija sosiaalisena yhteisönä ilmaisee itseään ennen muuta kielellisessä repertuaarissaan: romaanin maailman täyttää suomen kielen koko kirjo pateettisesta juhlatyylistä karkeimpiin alatyylisiin rekistereihin. Kielellinen variaatio paljastaa suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliset ja kulttuuriset jännitteet sekä paikalliset erilaatuisuudet. Lähikuvaan sodan todellisuudesta rakentuu huimasti kirjallisia teemoja ylittäviä tavoitteita: suomalaisuuden identiteetin purkaminen ja jälleenrakennus, piiloon jääneiden yhteiskunnallisten jännitteiden laukaiseminen.

Toiminnallisuus ja tuttujen seikkailukonventioiden hyödyntäminen ihmistyyppien ja tarinakuvioiden rakentelussa sai ajan arvovaltaisen kriitikon Tuomas Anhavan kutsumaan Tuntematonta sotilasta hieman alentuvasti "poikakirjaksi". Walter Scottista lähtien seikkailukertomukset ja nationalismi ovat liittyneet kiinteästi toisiinsa ja vaikuttaneet kansallisvaltioiden kehittymiseen 1800-luvulta lähtien: suuret seikkailutarinat ovat osaltaan luoneet kansakunnaksi kutsutun kuvitteellisen yhteisön. Välskärin kertomukset, Vänrikki Stoolin tarinat, Seitsemän veljestä, jopa Kalevala ovat tässä mielessä suuria seikkailukertomuksia, ja näillä kertomuksilla on merkittävä osa myös Linnan romaanin rakenteessa ja henkilögalleriassa.

Eritoten Vänrikki Stoolin tarinat tarjoaa valmiin temaattisen kehyksen, hävityn mutta kunniakkaan sodan, sekä kehyksen sisään sopivat ihmiset, suomalaisen sankarigallerian. Linna poimii henkilöhahmoja ja episodeja Runebergin eepoksesta ja rakentaa niistä muunnelmia ja uudelleentulkintoja: kapteeni Kaarnan kohtalo sinetöityy Adlercreutzin mallia seuraten, Lahtinen tapaa kuolemansa Sven Tuuvan kohtaloa mukailevassa episodissa, Wilhelm von Schwerin ja Asumaniemi näyttävät kaatuneina yhtä kauniilta. Topeliuksen heimogalleria saa myös uuden tulkinnan: vaikka maakunnalliset tyypit ovat paikoin sanatarkkoja lainoja, kääntyy topeliaaninen yhden mielen suomalaisuus Linnan maailmassa erimielisyydeksi, ristiriidoiksi ja erilaisuudeksi. Seitsemän veljestä kajastuu koko sotaretken ajan äänekkään joukkueen ryhmädynamiikassa.

Romaanin hallitseva perspektiivi suuntautuu kuvattuun maailmaan alaviistosta. Toini Havun arvostelussaan kritisoima "sammakkoperspektiivi" onkin romaanin keskeinen artistinen valinta. Kerronnallinen ratkaisu ei ainoastaan avannut perspektiiviä suomalaisen yhteiskunnan paljolti kätkettyihin rakenteisiin. Sen avulla dramatisoitiin alempien kulttuurikerrosten oma kulttuurinen aktiviteetti ja itsemäärittelyn tarve sekä romaanille erityinen kansanomainen maailmankuva.

Tuntemattoman sotilaan kansanomaista maailmankuvaa luonnehtii konkreettisuus ja kapeus, välittömään elämänpiiriin sitoutunut ajattelu. Romaanin myyttinen sankari, monikasvoinen Antti Rokka korostaa jatkuvasti tyystin henkilökohtaisia tavoitteitaan sodassa: on pysyttävä hengissä, pidettävä surkeimmissakin oloissa elämänarvot kunniassa ja palattava lopulta kotiin: "Myö annetaa hitto koko Euroopal. Karjala myö otetaa ja sit myö lähetääki kottii." Rokan asenne osoittautuu lopulta voitokkaaksi, ja tässä yhdistyy kansanomaisuus romaanin laajempaan temaattiseen kuvioon. Palatessaan haavoittuneena lastensa ja vaimonsa Lyytin luokse Rokka toistaa ikivanhan myyttisen tarinan: sankari palaa tuhosta ja kuolemasta, sodan helvetistä ihmisen maailmaan, arkiseen elämään. Samainen kuvio kuultaa koko romaanin kuvaaman sotamatkan peruspiirroksesta. Monen muun sodanjälkeisen teoksen tapaan Tuntematon sotilas kuvaa katkeran tappion kääntämistä lopulta voitoksi: kuolemasta nousee uusi elämä.

1950-luvun kirjalliset asetelmat

Kansalliset arvot olivat sotien jälkeen ajankohtaisia, eikä niiden kyseenalaistaminen suinkaan vähentänyt Tuntemattoman sotilaan aihepiirin merkitystä. Romaanin herättämä kiista ilmentää suomalaisessa julkisuudessa tapahtunutta muutosta. Väinö Linna astui kirjallaan esiin ajanjaksona, jolloin julkista elämää perinteisesti hallinnut eheys oli hajoamassa. 1940-luvun lopulle asti vain paria lyhyttä ajanjaksoa lukuun ottamatta julkisuus oli ollut tiukkojen, osin virallisten, osin epävirallisten sensuurimääräysten alainen. Julkisuuden korostaman ja kaiken muun ylittävän kansallisen eheyden vaatimus oli vahvimmillaan sotienvälisenä aikana: jokainen kansallista yhtenäisyyttä uhmannut pyrittiin sulkemaan julkisuudesta. Aleksis Kiven teilaus ja Pentti Haanpään julkaisuboikotti 1930-luvulla ovat tunnetuimpia tapauksia perinteessä, joka Linnan onnistui murtaa. Vielä Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (1946) koki kovan kohtalon, mutta Linna osasi ja ennen kaikkea sai mahdollisuuden puolustautua.

Nils-Börje Stormbom vakiinnutti ensimmäisessä Linna-monografiassaan 1964 käsityksen, jonka mukaan Linna mursi laajan ja ankaran julkisen vastustuksen romaanillaan. Kuva on ehkä jonkin verran liioiteltu. Kirjallisuuden konservatiivinen siipi suhtautui aluksi varauksellisesti Tuntemattomaan sotilaaseen, mutta mielipiteet kääntyivät nopeasti. Konservatiivisen leirin keskushenkilö, akateemikko V. A. Koskenniemi, arvosteli Linnan romaanin varsin myönteisesti ja nimenomaan kaunokirjallisuuden tuotteena, ei raporttina eikä kiistakirjoituksena. Ajan kirjallisesta tilanteesta nouseekin esiin toinen näkökulma. Linna astui näyttämölle ajanjaksona, jolloin kirjallisuus oli hakemassa aivan uudenlaista suuntaa. Nuorten modernistien muodostama kirjallinen oppositio, joka esiintyi ajan kirjallisena etujoukkona, nousi 1940-luvun lopulla sotaa edeltänyttä kirjallista sukupolvea vastaa. Lyriikan modernismin onnistui murtautua näkyvästi uusien lyyrikkojen myötä, ja samanlaisia odotuksia kohdistettiin myös proosaan.

Kun Linna astui romaanillaan näyttämölle, aukesi yllättäen uusi rintama: aplodit keräsikin kansallisesta perinteestä aineksensa hakeva, mutta samalla sitä kriittisesti uudistava teos. Konservatiivit valitsivat nopeasti puolensa - Linnan puolelle modernisteja vastaan. Valinta oli helppo, sillä Linna täytti olennaisia edellytyksiä vanhemman polven kirjallisuuskäsityksissä. Romaanit tarjosivat näyttävän esimerkin perinteisten kirjallisten muotojen elinvoimasta, ja vaatimattomista oloista kohonneeseen, perinteisen kansankirjailijan ehdot täyttävään kirjailijaan oli helpompi suhtautua kuin helsinkiläismaistereihin. Linna saikin varsin nopeasti puolelleen kaikki muut paitsi modernin kirjallisuuden edustajat.

Kotomaan koko kuva

Tuntemattoman sotilaan menestys tarjosi Väinö Linnalle mahdollisuuden jäädä vapaaksi kirjailijaksi. Pitkään kiehtonut ajatus kirjoittaa lapsuuden ajan ympäristöstä syveni pitemmälle menneisyyteen ja samalla laajeni suunnitelmaksi kirjoittaa koko suomalaista yhteiskuntaa kuvaava historiallinen eepos. Urakka edellytti mittavaa taustaselvitystä, tutustumista kaunokirjallisuuteen, kansankulttuuriin, paikallishistoriaan ja arkistomateriaaliin. Työprosessi oli raskas ja horjutti vakavasti myös kirjailijan terveyttä.

Täällä Pohjantähden alla -trilogia kattaa 70 vuotta suomalaista lähihistoriaa ja on myös kansakunnan synnyn ja kehityksen kuvaus 1880-luvulta toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Romaanin tapahtumat seuvaavat pienen hämäläiskylän arkista elämää ja perheiden välisiä kahnauksia kolmen sukupolven aikana. Keskeinen tarinajuonne kuvaa alun perin pappilan torppaa viljelevän Koskelan suvun kohtaloita.

Romaanisarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1959. Vaikka teosta osattiin odottaa, sen historiallinen ulottuvuus ja näkökulma yllättivät. Varsinkin kansalaissotaan johtaneiden sekä vuoden 1918 tapahtumien tulkinta synnyttivät Hufvudstadsbladetissa keskustelun romaanin todellisuusvastaavuudesta ja yleistettävyydestä. Voi perustellusti olettaa, että Linna oikeastaan odotti tätä tilaisuutta: hän vastasi historiantutkijoiden tapahtumahistoriaan nojaavaan kritiikkiin korostamalla vallitsevan historiakuvan virheellisyyttä. Kiista osoitti, että Täällä Pohjantähden alla -romaanin sosiaalinen ja yhteiskuntapoliittinen tilaus oli historiantutkimuksen jättämässä aukossa. Se nosti muistissa aiemmin eletyn ja koetun julkiseksi. Vielä 1950- ja 1960-luvun vaihteen Suomessa kansalaissota eli ihmisten mielissä, mutta sitä ei ollut kyetty nostamaan julkiseen keskusteluun. Linna vastasi haasteeseen luomalla kuvitteellisen Pentinkulman, jonka kautta kipeä ja arka menneisyys avautui.

Kun kiista trilogian historiakuvasta keskittyi enimmäkseen historiallisten tosiseikkojen tulkintoihin, jäi romaanin metahistoriallinen, historian luonnetta ja olemusta koskeva ulottuvuus arvioimatta. Trilogian "historiaan projisoitu elämännäkemys", kuten Linna romaaniaan kuvasi, nojaa Tolstoin historianfilosofiaan; historian liike koostuu lukemattomista yksityiskohdista, joiden vaikutuksia ja suuntaa yksittäinen ihminen ei kykene ennakoimaan eikä ohjaamaan. Näkemys on tematisoitu myös tapahtumien kuvauksiin ja romaanin keskushenkilöiden elämänkohtaloihin.

Pentinkulman kylän elämä edustaa suurten historiallisten voimien katvealuetta, elämänpiiriä, joka yleensä jää historiantutkimuksen ulkopuolelle. Suuret historialliset avainnäytelmät loistavat poissaolollaan; sen sijaan romaanin keskiössä on jatkuvasti suurten historiallisten muutosten kannalta merkityksetön ja vähäpätöinen arkinen elämänpiiri. Trilogian päähenkilönä on Tuntemattoman sotilaan tapaan yhteisö, joka edustaa historiallista voimaa, "kansaa". Hallitseva näkökulma, josta Pentinkulman maailmaa tarkastellaan, on paikallinen: kapea, erilaisten intressien ja sosiaalisen aseman määrittelemää. Romaanin sivut täyttävästä runsaasta dialogista avautuu teoksen keskeinen teema: ihmisen elämä toisten ihmisten keskuudessa - yksilön toimet ja teot ovat suhteessa muiden ihmisten toimiin ja odotuksiin. Linnan kansallinen maisema on leimallisesti sosiaalinen: se on yhteisö, yhteiskunta, kansakunta. Näkökulma yhteiskuntaan on suunnattu alaviistosta. Siksi sen etualaa hallitsee kansanomainen maailmankuva, joka on tavallisen ihmisen turvalokero: pienten askareiden, jokapäiväisen elämän rytmien, suvun ja ihmissuhteiden ympäröimä pienoismaailma, jonka tapahtumat ovat - toisin kuin historian suuret hyökyaallot - jossakin määrin ihmisen hallittavissa.

Linna sovitti romaanissaan menneisyyden myös tietoisesti viljeltyyn kirjalliseen lajityyppiin, historialliseen romaaniin. Klassisessa scottilaisessa muodossaan historiallinen romaani kuvaa aikakautta, jossa kaksi kulttuuria ajautuvat konfliktiin; toinen on kuolemaisillaan ja häviävä, toinen syntymäisillään ja uusi. Tarinaan sijoitetaan joukko kuvitteellisia henkilöitä, jotka osallistuvat historiallisiin tapahtumiin ja liikkuvat historiallisten henkilöiden vanavedessä. Romaanin keskuksessa toimivat kuvitteelliset henkilöt käyvät läpi historialliset tapahtumat ja antavat ajatuksillaan, puheillaan ja toimillaan ilmaisun vaikutukselle, joka näillä tapahtumilla on heidän omaan, henkilökohtaiseen elämäänsä. Menneisyys kuvataan näin toimivien henkilöiden välittömänä ja henkilökohtaisena kokemuksena eikä niinkään suurten historiallisten rakenteiden muutoksina.

Pentinkulman yhteisö liikkuu läheisesti Suomen historian vanavedessä. Pohjantähti on historiallisesti tunnistettavan suuren murroksen kuvaus, kertomus siitä kuinka Suomessa siirryttiin sääty-yhteiskunnasta ristiriitojen ja konfliktien kautta kansalaisyhteiskuntaan. Huomio kiinnittyy erityisesti romaanin yhteiskunnallisten asetelmien symbolimerkityksiin. Kuvauksen kohteena on kahtia jakautunut kansakunta, ja sitä onkin luettu "suomalaisen talonpoikaiston kahden kerroksen, torpparien ja talollisten, jakaantumisen ja uudelleen yhdistymisen kuvauksena", kuten Pauli Manninen on teosta luonnehtinut.

Vaikka teos noudattelee pääosin kronologista esitystapaa, sen episodit rakentuvat monipohjaiseksi kudokseksi, johon sommitellaan rinnakkain myös myyttisiä ja kirjallisia ylä-ääniä. Tarinan historiallisen kuvion takaa kajastuvien syvien myyttien lähde on Raamattu, josta on siirtynyt aineksia niin trilogian rakenteeseen, tematiikkaan kuin henkilöhahmoihinkin. Keskeinen raamatullinen kaari on Koskelan Jussin maanraivausurakka. Heti trilogian alkuun - "suohon, kuokkaan ja Jussiin" - sisältyy viitteitä niin Raamattuun kuin Juhani Ahon lastuihin. Koskelan Jussin löytämän suon kohtaloa voidaan arvioida Ahon Katajainen kansani -lastun (1891) tapaan Vanhan testamentin viitekehyksestä: suomalainen raivaustyö on valitun kansan uurastusta luvatun maan valloittamiseksi. Koskelan Jussin elämänkaari toistaa ikivanhan tarinan siitä, kuinka ihminen saa hetken elää paratiisissa, mutta hänen lapsensa saavat kärsiä Jumalan kirouksen. Vaikka koko hänen elämänsä tähtää siihen, että maa vielä joskus lankeaisi hänen lapsilleen, nämä joutuvat puolustamaan sitä ase kädessä ja maksamaan kovan hinnan perinnöstään. Jussin raivausprojekti laajenee 70 vuoden vertauskuvalliseksi vaellukseksi luvattuun maahan, isänmaahan, jonka vertauskuvaksi nousee pappilan Koskeloilta riistämä pelto.

Trilogia arvioi uudelleen myös kirjallisen menneisyyden. Romaani ilmestyi kirjalliseen murrokseen: kansalliskirjallisuutena tunnettu kirjallinen ajanjakso oli päättymässä 1960-luvun alussa, suuret kansalliset teemat oli kulutettu loppuun. Trilogiassa otetaan lopullisesti arvioitavaksi se kansallinen maisema, jonka Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, Z. Topelius ja Aleksis Kivi - ensimmäiset suomalaisuuden kirjalliset maalarit - piirsivät.

Kun 1800-luvun perintöä oleva idealistinen kansankuvaus näki maaseudun rahvaassa jalon köyhän, joka ei koskaan asettanut kyseenalaiseksi asemaansa, on tämä perinne romaanissa jo korostuneen perinnetietoinen ja tulkinnallisesti monipohjainen. Vuoden 1918 jälkeisessä kirjallisuudessa ei voikaan enää puhua kansankuvauksesta samalla etumerkillä kuin edeltävässä kirjallisuudessa. Risto Alapuron mukaan ainoastaan kaunokirjallisuus saattoi kansalaissodan jälkeen käsitellä vuoden 1918 traumaa, ja sekin vain verhotusti. Joel Lehtosen Putkinotkon, F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepin kansankuvaus on erilaista: se ottaa aiheen kirjallisena ja tarkastelee tämän kirjallisen kuvan kautta niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia illuusioita, jotka tuhoutuivat 1918. Linna nojaa tähän uudistuneeseen traditioon, mutta luo kuvastaan monikasvoisemman ja historiallisesti syvemmän. Hänen romaaninsa rikkoivat lopullisesti illuusion topeliaanisesta kansalaisidentiteetistä: suomalaisuus ei olekaan kansan harmonista rinnakkaineloa, vaan se on myös nurkkakuntaisuutta, luokka-aggressiota, kyvyttömyyttä vuoropuheluun. Että nämä piirteet ovat luonteenomaisia suomalaisillekin, oli vielä sodanjälkeisessä Suomessa kovin vaikeasti sulatettava ajatus.

Täällä Pohjantähden alla ylitti kirjallisuuden rajat monin eri tavoin. Ajan modernistisissa kirjallisuuskäsityksissä runsassivuinen romaani tuntui vanhanaikaiselta; ajallisesti etäämmältä se on osoittautunut uudistaneen kansankuvauksen perinnettä ja näyttäneen suuntaa 1960- ja 1970-luvun katoavan maaseudun kuvaukselle. Traagisista aineksistaan huolimatta trilogia onkin toiminut tavallisen lukijan kokemuksessa nostalgian välineenä ja jäsentynyt modernisoituvaa Suomea vasten. Teos loi agraarisesta ja esimodernista elämänpiiristä irtautuneelle lukijakunnalle kuvan menetetystä kulta-ajasta, jonka kodikkuus ja lämmin paikallisuus oli vaihtunut kylmäksi ja kovaksi nykymaailmaksi.

Ehdottaessaan Linnan 60-vuotispäiväksi ilmestyneessä juhlakirjassa Pohjantähdelle kansallisromaanin epävirallista arvonimeä Matti Klinge vetoaa perusteluissaan romaanin erityislaatuiseen historialliseen tehtävään. Suomalaisilta puuttui selitys siitä yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta kehityksestä, joka johti 1800-luvun lopulta 1900-luvun jälkipuoliskon tilanteeseen. Linna teki romaanillaan nykyisyyden eli nykyisyyteen liikkuvan yhteiskuntakehityksen käsitettäväksi. Historiantutkijat ovat 1900-luvun lopulla korostaneet, että Pohjantähti antoi erityisesti perusteet ymmärtää vuoden 1918 sodan hävinnyttä osapuolta. Historiantutkimus ei ollut 1950-luvulla kyennyt kohtaamaan yhteiskunnallisia ristiriitoja eikä varsinkaan kansalaissotaa. Linnan trilogia avasi oven nimenomaan älymystölle vuoden 1918 tapahtumien uuteen tulkintaan. Kirja osoitti ajan julkisuudelle, että oli olemassa pohja, jolta sisällissodan kapinallinen osa voitiin sisällyttää kansakuntaan.

Kirjailija ja kansalainen

Väinö Linna päätti Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan kaunokirjallisen tuotantonsa. Vapaana kirjailijana hän kuitenkin osallistui kirjalliseen ja yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun, esiintyi puhein ja kirjoituksin ja oli mukana politiikassakin. Kaunokirjallisen tuotannon ohessa ja varsinkin sen tyrehdyttyä Linna kirjoitti joukon esseitä. 1967 ilmestynyt valikoima Oheisia sekä 1991 julkaistu laaja esseekokoelma Murroksia osoittavat sekä kirjailijan harrastuspiirin laajuuden että sen temaattisen yhtenäisyyden. Kirjallisuus, kansallisuus ja yhteiskunta muodostavat Linnalle kiinteän aihepiirin; hän on modernin demokraattisen yhteiskunnan puolestapuhuja mutta samalla sen kriitikko, ja aivan erityisestä suunnasta: hän toi kansalliseen keskusteluun näkökulman alhaalta. Linna yhdisti tuotannossaan kansakunnan syntymiseen "toisen" selityksen, johon viittaavat monet hänen kirjoittamiensa esseiden otsikot: Köyhän työmiehen isänmaa (1946), Työläiskirjailijoista ja heidän tehtävistään (1949), Vuonna 1918 ja vähän sitä ennen (1960), Demokraattinen kulttuuri (1967), Työväestö ja isänmaa (1977), Työväenkulttuurin kehitys- ja vaikutusmahdollisuudet (1979).

Linnalle oli ajassaan poliittinen, kulttuurinen ja kirjallinen tilaus. Suurten romaanien ajankohtaiseen yhteiskuntapoliittiseen viestiin sisältyi muistutus kansallisen projektin ja demokratisoitumisen keskinäisestä riippuvuudesta. Linnan tulkinta lähihistoriamme dramaattisista tapahtumista toimi myös vaikuttavana mielikuvana siinä muutoksessa, jonka suomalainen yhteiskunta kävi läpi 1950- ja 1960-luvun vaihteessa. Romaanit esittelivät uudenlaisen poliittisen subjektin, sanavalmiin ja kriittisen kansanihmisen, joka vaati sanomisen ja vaikuttamisen oikeutta ja jolla oli tilaus juuri kirjojen julkaisuaikana. Elävien mielikuvien ja uusien identiteettien kautta romaanit legitimoivat suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvaa muutosta: niin taloudellista, poliittista ja sivistyksellistä demokratisoitumista kuin elämäntyylien ja tapakulttuurin tasoittumistakin.

Romaaneillaan Linna muistutti, että kansallinen identiteetti on suurelta osin kirjoitettua ja kirjallista, kansallisten klassikoiden tuote. Linna toi korkeakirjallisen tradition rinnalle myös suuren määrän alempien kulttuurikerrostumien "kirjallisuutta", kansankulttuuria. Kansanomainen mentaliteetti on avain hänen romaaniensa elämänkuvaan. Sen ytimenä on kaiken ylhäältäpäin annetun kasvatuksen vieroksunta ja korkeakulttuuristen mallien vastustus, ja kääntäen: siihen sisältyi myös tavallisen ihmisen elämänpiirin eli arkisen elämän esittäminen arvokkaana.

Kirjailijana Väinö Linna sopi erinomaisesti perinteiseen käsitykseen taiteilijoista kansakunnan valikoituneina edustajina: kansan syvistä riveistä noussut kirjailija oli sivistänyt itsensä kansakunnan eturiviin. Linnan elämäkaari, joka kohosi vaatimattomista oloista, kansakoulupohjalta ja tehtaantyöläisestä, menestyväksi kirjailijaksi ja lopulta akateemikoksi, täytti jäännöksettä kansalliskirjailijan perinteiset vaatimukset. Mutta Linna myös laajensi tämän roolin toimintarajoja olennaisesti: hänen vaikutuksena ei rajoittunut kirjallisuuteen vaan ulottui koko suomalaisen yhteiskunnan kriittiseen analyysiin.

Väinö Valtteri Linna S 20.12.1920 Urjala, K 21.4.1992 Tampere. V teurastaja Vihtori Linna ja Maria (Maija) Johanna Nyman. P 1945 - Kerttu Seuri, PV maanviljelijä Einar Seuri ja Helmi Lavi. Lapset: Sinikka (Palomäki) S 1947; Petteri S 1959.

URA. Kansakoulu.

Maa-ja metsätyöläinen 1935 - 1938; työläinen Finlaysonin kehräämösstä Tampereeella 1938 - 1940, 1944 - 1954.

Kunnianosoitukset: Suomen Leijonan K. Akateemikko 1980. Yhteiskuntatieteitten kunniatohtori Tampere 1965. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 1948, 1954, 1967; Johannes Linnankosken palkinto 1958; Aleksis Kiven rahaston palkinto 1960; valtion kirjallisuuspalkinto 1960, 1961; Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1963; Suomen Kulttuurirahaston kunniapalkinto 1974. Suomen kirjailijaliiton kunniajäsen.

TUOTANTO. Katso Suomen kirjailijat 1945 - 1980. 1985; Päämäärä. 1947; Musta rakkaus. 1948 (uusittu laitos 1957); Tuntematon sotilas. 1954 (useita painoksia, käännöksiä); Täällä Pohjantähden alla I - III. 1959, 1960, 1962 (useita käännöksiä); Oheisia : esseitä ja puheenvuoroja. 1967; Murroksia : esseitä, puheita ja kirjoituksia. 1990; Kootut teokset 1 - 6. 2000; Sotaromaani. 2000.

Elokuvat: Musta rakkaus. 1957; Tuntematon sotilas. 1955, 1985; Täällä Pohjantähden alla. 1968; Akseli ja Elina. 1970; Pohjantähti. 1973.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. R. Alapuro, De intellektuella, staten och nationen // Finsk tidskrift 72. 1987; Historia nyt : näkemyksiä suomalaisesta historiantutkimuksesta. 1990: P. Manninen, Kansalliset kriisit historian tutkimuksessa ja kirjallisuudessa sekä tuntematon Väinö Linna; J. Nummi, Jalon kansan parhaat voimat : kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. 1993; J. Nummi, Myöhästynyt traditionalisti : Väinö Linna ja 50-luvun poetiikka // Parnasso 2/1994; J. Nummi, Väinö Linnan suuri teema: kansa vai kansakunta? : olkaamme siis suomalaisia // Kalevalaseuran vuosikirja 75 - 76. 1996; J. Salokannel, Linnasta Saarikoskeen : suomalaisia kirjailijakuvia. 1993; N.-B. Stormbom, Väinö Linna : kirjailijan tie. Uusittu painos 1990; Suomen kansallisfilmografia 5. 1989: P. von Bagh, Tuntematon sotilas; J. Syrjä, Muistissa Väinö Linna. 2004; Y. Varpio, Mäkelän piiri : tutkimus tamperelaisesta kirjailijapiiristä (1946 - 1954) ja sen tuotannosta. 1975; Y. Varpio, Pentinkulma ja maailmalla : tutkimus Väinö Linnan teosten kääntämisestä, julkaisemisesta ja vastaanotosta ulkomailla. 1979; P. Virtaranta, Kynällä kylmällä - kädellä lämpimällä : muistiinpanoja tapauksista ja tapaamisista. 1993; Väinö Linna : toisen tasavallan kirjailija. 1980; Väpi : Linnan Väinöstä kerrottua. 1995: J. Nummi, Kirjailija ja kansalainen : Väinö Linnan julkinen elämä.

Kaunokirjallisuus: S. Kesävuori, Tuntematon Väinö Linna : näytelmä. 1995.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: K. Kaivanto. 1986, Tampereen kaupungin pääkirjasto. Mitalit: P. Kontio. 1976.

VÄINÖ LINNAN MUKAAN NIMETTY. 20 markan seteli, 1993; seura, Urjala; Pentinkulman päivät, Urjala; aukio Tampere; rahasto, palkinto, Tampereen kaupunki; Väinö Linnan lukio, Urjala; Väinö Linnan reitti, Urjala.

Kirjoittaja(t): Jyrki Nummi

Julkaistu 16.9.1997 (päivitetty 22.9.2008)

Artikkelitekstin pituus: 33352 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot