Vapaasti luettava artikkeli

Ahtisaari, Martti (1937 - )

tasavallan presidentti

Ahtisaari, Martti (1937 - )
1994. Tasavallan presidentin kanslia.

Yhdistyneitten Kansakuntien palveluksessa näyttävän uran tehnyt Martti Ahtisaari valittiin tasavallan presidentiksi 1994 ensimmäisellä suoralla kansanvaalilla ohi puoluekoneistojen. Ahtisaaren ulkopolitiikan linjauksia olivat eurooppalaisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän ja pohjoismaisen yhteistyön edistäminen sekä turvallisuuspolitiikka ilman Nato-jäsenyyttä. Kenties näkyvin osa Ahtisaaren kautta olivat hänen lukuisat matkansa niin koti- kuin ulkomailla. Ahtisaari ei asettunut ehdokkaaksi vuoden 2000 presidentinvaaleihin, vaan on jatkanut työtään riippumattomana kansainvälisenä sovittelijana.

Ennen presidenttiyttään Martti Ahtisaari toimi muun muassa ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyön asiantuntijana, Suomen suurlähettiläänä Dar es Salaamissa, Yhdistyneitten Kansakuntien (YK) hallinto- ja talousasioiden alipääsihteerinä ja Namibia-valtuutettuna sekä YK:n pääsihteerin erityisedustajana Namibian itsenäisyyteen johtanutta prosessia toteutettaessa. Mauno Koiviston kauden jälkeen Ahtisaari nousi ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä presidenttiehdokkaaksi puoluekoneistojen ulkopuolelta. Ahtisaaresta tuli maamme kymmenes presidentti - ensimmäinen, joka valittiin suoralla kaksivaiheisella järjestelmällä.

Martti Ahtisaaren isä Oiva työskenteli poikansa syntyessä Viipurissa huoltojoukkojen aliupseerina. Isä, jonka sukujuuret ovat Etelä-Norjassa, otti Suomen kansalaisuuden 1929 ja muutti sukunimensä Adolfsen 1935 Ahtisaareksi. Sotavuodet veivät sotilasteknikkona palvelleen Oiva Ahtisaaren rintamalle samalla, kun hänen vaimonsa Tyyne Ahtisaari muutti Martin kanssa Kuopioon sodan jaloista. Kuopio oli Martin lapsuus- ja kouluympäristö aina Kuopion lyseon ensimmäisille luokille asti, kunnes perhe muutti 1952 isän työn mukana Ouluun. Oulun lyseo ja paikallinen Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY) eli Ynni olivat keskeisiä hänen maailmankuvansa muotoutumisen kannalta.

Asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen Ahtisaaren uravalinta osui Oulun opettajakorkeakouluun, jossa hän saattoi kotoa käsin suorittaa kaksivuotisen kurssin. Hän valmistui 1959 kansakoulunopettajaksi. Opettajan ura, jonka hän aloitti Oulunsuun koulussa VI b -luokan opettajana, ei tuntunut kuitenkaan riittävän.

NMKY:n Nuori mies -lehti ilmoitti huhtikuussa 1960, että Karachissa Pakistanissa toimivaan liikuntakasvatusopistoon tarvittiin oppilaskodin johtaja. Laitos oli pääosin ruotsalaisten ylläpitämä, mutta sieltä ei löytynyt sopivaa henkilöä tehtävään. Ahtisaari vastasi ilmoitukseen, kävi Ruotsissa haastattelussa ja allekirjoitti työsopimuksen kesällä 1960. Oppilaskodin johtajan tehtävien rinnalle tuli opettajankoulutusta, mikä sinänsä sopi hänelle hyvin. Olennaista oli perehtyä käytännön tasolla kehitysyhteistyön ongelmiin sekä saada tuntuma kansainväliseen ympäristöön.

Palattuaan 1963 Suomeen Ahtisaari aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa. Käytännön toiminta tempaisi hänet kuitenkin mukaansa, sillä hänestä tuli Helsingin kansainvälisen ylioppilasklubin ja Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtaja. Opiskelijoiden piirissä heräävä kiinnostus kehitysaputoimintaan vei Ahtisaaren suunnittelemaan sopivia toimintamuotoja, kuten kehitysapujoukkoja, sekä järjestämään Suomeen tulevien ulkomaisten opiskelijoiden toimintaedellytyksiä. Tällöin syntyi myös myöhempinä vuosina hyödylliseksi osoittautuneita ystävyyssuhteita, kuten esimerkiksi opiskelija Nicky Iyamboon, joka sittemmin toimi Namibiassa useampaan kertaan ministerinä.

Alkavan kehitysyhteistyön organisointi päätettiin Suomessa antaa ulkoasiainministeriölle, jonka yhteyteen perustettiin ensin kehitysapu- ja myöhemmin kehitysyhteistyöosaston nimeä kantava yksikkö. Sihteeri, jaostopäällikkö ja apulaisosastopäällikkö olivat ne virkanimikkeet, joita pitkin Ahtisaari yleni 1965 - 1973. Osaston kakkosmiehenä hän osallistui Suomen yhteistyöhankkeisiin, joista Itä-Afrikan alueella toteutetut projektit olivat tärkeitä. Yksi merkittävimmistä hankkeista oli yhteispohjoismaisesti toteutettu Tansanian pääkaupungin Dar es Salaamin lähelle Kibahan kylään rakennettu yhteisö, jonne tuli maanviljelijöiden koulutuskeskus, yliopistoon johtava oppikoulu sekä terveydenhoitolaitos.

Martti Ahtisaari solmi 1968 avioliiton Eeva Hyvärisen kanssa. He olivat tavanneet jo koululaisina Kuopiossa, mutta tiet olivat kulkeneet sitten erilleen. Espoon kotiseutusihteerinä työskennellyt Eeva Ahtisaari jakoi aikaansa työn ja perheen välillä - Marko-poika syntyi 1969.

Perheen elämään tuli muutos, kun Martti Ahtisaari sai nimityksen Suomen suurlähettilääksi Dar es Salaamiin Tansaniassa sekä samalla Lusakaan Sambiassa, Mogadishuun Somaliassa ja Maputoon Mosambikissa. Dar es Salaamissa ja Lusakassa oli aiemminkin ollut suomalainen edustus, kun taas Mogadishussa ja Maputossa Ahtisaari oli maamme ensimmäinen suurlähettiläs. Diplomaattikunnan ulkopuolelta tulleen opettajan eteneminen kehitysyhteistyöosastolla oli herättänyt ministeriön henkilökunnassa kateutta, sillä osaston tärkeimpien virkojen odotettiin kuuluvan siirtymävelvollisille diplomaateille. Tämä ei kuitenkaan estänyt presidentti Urho Kekkosta nimittämästä suurlähettilääksi vasta 36-vuotiasta Ahtisaarta, jonka sosiaalidemokraattisen taustan arveltiin keskeisesti vaikuttaneen ratkaisuun. Tosin hänellä kiistatta riitti asiantuntemusta kyseisen alueen ja Suomen välisissä asioissa.

Työ Tansaniassa 1973 - 1977 perehdytti Ahtisaaren itäisen Afrikan kysymyksiin. Tähän liittyi läheisesti myös Namibian itsenäistymisprosessin seuraaminen, sillä Dar es Salaam oli yksi SWAPO:n (South West African Political Organization), namibialaisten vapautusliikkeen keskeisen elimen ja myöhemmin tärkeän poliittisen puolueen, toiminnan tukipiste. Afrikkalaisten piirissä saavutettu luottamus johti siihen, että Ahtisaaresta tuli - juuri kun paluumatka Suomeen suurlähettiläskauden päättymisen jälkeen näytti todennäköiseltä - niin vapautustaistelijoiden kuin laajemminkin afrikkalaisten vaikuttajien ehdokas YK:n Namibia-valtuutetuksi. Kyseessä oli irlantilaisen Sean McBriden eläkkeelle siirtymisen johdosta vapaaksi tullut virka, jonka avulla pyrittiin turvaamaan namibialaisten näkemysten toteutuminen YK:n tehdessä New Yorkissa päätöksiä heidän itsenäistymisprosessiinsa liittyvissä kysymyksissä.

Namibia-valtuutettuna Ahtisaari osallistui niihin toimiin, joilla namibialaisia valmistettiin tulevaa itsenäisyyttä varten. Suomen aloitteesta oli syntynyt Namibia-instituutti, jossa koulutettiin namibialaisia tulevan valtionhallinnon, koulujärjestelmän ja muiden välttämättömien rakenteiden asiantuntijatehtäviin. Samanaikaisesti Ahtisaari sitoutui Namibian itsenäistymisprosessiin myös toista kautta. Namibian itsenäistymiseen tähdänneessä prosessissa YK:n pääsihteerin rooli kylmän sodan ja Afrikan monisyisten eturiitojen muodostamassa ristipaineessa oli merkittävä. Ahtisaaresta tuli YK:n pääsihteerin - ensin Kurt Waldheimin ja erityisesti häntä seuranneen Javier Perez de Cuellarin - erityisedustaja Namibiassa. Kun Namibia-valtuutetun ja pääsihteerin erityisedustajan roolit osoittautuivat käytännössä mahdottomiksi hoitaa samanaikaisesti, Ahtisaaresta tuli nimenomaan jälkimmäisen tehtävän toteuttaja.

Ahtisaaret muuttivat 1978 New Yorkiin, jossa alkoi Martti Ahtisaaren ura maailmanjärjestössä. Hän valmisti yhtäältä pohjaa namibialaisten varautumiselle itsenäistymiseen, mutta ensi sijassa hän piti jatkuvaa yhteyttä SWAPO:n, Afrikan maiden yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. Poliittisia edellytyksiä Namibian itsenäistymiselle ei kuitenkaan 1980-luvun alkuun tultaessa löytynyt, ja tässä tilanteessa syntyikin mahdollisuus Ahtisaarien muutolle Suomeen.

Paluu Suomeen ajoittui vaiheeseen, jossa maassamme käytiin vilkasta keskustelua kehitysyhteistyön tehokkuudesta ja siihen suunnattujen varojen mahdollisista väärinkäytöksistä. Kehitysyhteistyöosaston johtajana ja kehitysyhteistyöasioiden alivaltiosihteerinä Ahtisaari osallistui tähän keskusteluun. Vastaus avoimiin kysymyksiin löytyi paljolti käytännön toimin siten, että alan organisointi tehostui ja arvostelun tarve poistui.

Ahtisaari osallistui alivaltiosihteerinä Namibia-prosessin seuraamiseen ja saattoi vaikuttaa myös neuvottelujen kulkuun nimenomaan Suomen näkökulmasta. Hallinnollisista kysymyksistä kiinnostuneena ja niihin perehtyneenä asiantuntijana Ahtisaari löydettiin 1987 YK:n talous- ja hallintoasioista vastaavaksi alipääsihteeriksi. Maailmanjärjestö oli lisääntyneen tehtävämäärän paineessa joutunut suostumaan yhä uusiin menoihin ja samalla myös kasvaneeseen hallintoon. Ahtisaaren tehtäväksi tuli valmistella prosessi, jonka avulla saataisiin aikaan sekä säästöjä että jäsenmaiden - ennen kaikkea amerikkalaisten - sitoutuminen osuuteensa menojen maksussa. Ahtisaari rakensi myös YK:n työntekijöille todellisen mahdollisuuden puuttua järjestön työoloissa ilmenneiden vääristymien korjaamiseen.

Namibia-kysymys alkoi kulkea kohti ratkaisuaan kylmän sodan rintamalinjojen murtuessa 1980-luvun lopulla. Suurvallat edellyttivät nyt afrikkalaisten osapuolten suostuvan itsenäistymiseen. Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen YK:n pääsihteerin erityisedustajaksi nimitetty Ahtisaari lähti maaliskuussa 1989 Namibiaan johtaakseen noin 8000 YK:n sotilaan ja siviilihenkilön päällikkönä maan itsenäisyyteen. Koko prosessi näytti kuitenkin kariutuvan, kun maalis-huhtikuun vaihteessa SWAPO:n sotilaat tunkeutuivat - ennen kuin YK:n joukot olivat ehtineet saapua - Angolan puolelta Namibiaan varmistaakseen asemansa valmistauduttaessa vaaleihin. YK:n pääsihteeriä informoiden Ahtisaari valtuutti paikalla olleet eteläafrikkalaiset joukot toimimaan maailmanjärjestön nimissä tilanteen rauhoittamiseksi. Entisten sortajien luvanvaraiset toimet ärsyttivät monia, mutta Ahtisaari onnistui neuvotteluteitse huhtikuun aikana vakiinnuttamaan tilanteen ja ohjaamaan tapahtumat marraskuussa pidettyihin vaaleihin. Itsenäisen Namibian lippu nousi Windhoekissa salkoon. Namibian hallitus kunnioitti Ahtisaaren työtä ja nimitti myöhemmin 1992 Eeva ja Martti Ahtisaaren Namibian kunniakansalaisiksi.

Namibia-kysymyksen saatua ratkaisunsa Ahtisaari palasi New Yorkiin YK:n talous- ja hallintoasioiden pariin. Suomen ulkoasiainministeriössä oli kuitenkin vapautumassa korkein virkamiestason vakanssi eli valtiosihteerin virka. Vuonna 1991 alkanut ministeriön johtaminen oli Ahtisaarelle mieluinen tehtävä erityisesti siksi, että aiemmat vuodet kehitysyhteistyöosastolla ja myös YK:ssa saatu taloudellis-hallinnollinen kokemus antoivat työlle hyvät lähtökohdat.

Puhtaasti hallinnolliset tehtävät saivat kuitenkin pian rinnalleen myös muita haasteita. Irakin 1991 aloittaman sodan jälkeen Ahtisaari johti työryhmää, jonka tehtävänä oli raportoida YK:lle tilanteen muutoksista. Viesti oli, että kokonaisuuden kannalta oli järkevintä sallia maan palata normaaliin elämään mahdollisimman nopeasti. Erityisesti Yhdysvalloissa oli odotettu kannanottoja, jotka oikeuttaisivat tiukkoihin toimiin Irakia kohtaan. Raportti ei vastannut näitä odotuksia, ja sen uskottiin syöneen amerikkalaisten tuen Ahtisaaren ehdokkuudelle YK:n pääsihteerikilvassa. Ratkaisu maailmanjärjestön johtovirasta tapahtui kuitenkin Afrikan maiden löydettyä yhteisen ehdokkaan eli Boutros Boutros-Ghalin. Ahtisaarta pyydettiin vielä 1992 YK:n Jugoslavia-konferenssin Bosnia ja Herzegovina -työryhmän puheenjohtajaksi Geneveen. Tähän tehtävään tuli kuitenkin keskeytyksiä presidentinvaalikampanjan vuoksi.

Keskustelu presidentti Mauno Koiviston seuraajasta oli vilkastunut 1990-luvun alussa siitä huolimatta, ettei Koivisto vielä ollut sanonut mielipidettään mahdollisesta kolmannesta kaudestaan. Vuoden 1994 presidentinvaalit käytiin oloissa, joissa Suomi oli ajautunut syvään taloudelliseen lamaan. Luottamus valtarakennelman perinteisiin toimijoihin horjui, ja poliitikot koettiin kyvyttömiksi johtamaan maata pois vaikeuksista. Presidentin valinta oli myös muuttunut niin, että ensimmäistä kertaa kyseessä oli valitsijamiesjärjestelmän sijasta suora kaksivaiheinen kansanvaali. Julkisessa keskustelussa presidenttikandidaateiksi nousi myös koko joukko puolueisiin löyhästi sitoutuneita ja poliittisesti kokonaan sitoutumattomia henkilöitä. Tähän ryhmään kuului myös Ahtisaari, joka vuoden 1993 alkupuolella päätyi suostumaan ehdokkaaksi. Useat puolueet järjestivät omia sisäisiä esivaalejaan; Suomen Sosialidemokraattinen Puolue antoi äänioikeuden myös muille kuin puolueen jäsenille. Kun Koivisto ilmoitti, ettei hän enää pyrkisi kolmannelle kaudelle, Kalevi Sorsa vastasi lähtevänsä kampanjoimaan ehdokkuudesta. Esivaaleissa 16.5.1993 Ahtisaari voitti Sorsan. Ahtisaaren yksi etu oli, että hän pystyi keräämään muita vaihtoehtoja enemmän myös puolueen ulkopuolisia ääniä.

Esivaalin jälkeen Ahtisaari palasi työhönsä Genevessä, ja aloitti presidentinvaalikampanjansa vasta lokakuun lopussa. Vaalipäivään 16.1.1994 mennessä hän oli kuitenkin ehtinyt matkustaa ympäri maata ja osallistua noin 300 tilaisuuteen. Ahtisaari voitti suoran kaksivaiheisen kansanvaalin ensimmäisen kierroksen lähes 26 prosentin ääniosuudella, mikä vastasi hänen saamaansa kannatusta useissa aiemmin tehdyissä mielipidemittauksissa. Toiseksi nousi 22 prosentin ääniosuudella Elisabeth Rehn, joka - vaikka olikin työskennellyt muun muassa puolustusministerinä Esko Ahon hallituksessa - onnistui kampanjassaan karistamaan yltään haitallisen puoluesidonnaisuuden leiman. "Suomi voitti, puolueet hävisivät", olikin yksi kommentti Ahtisaaren ja Rehnin edustaessa puoluekoneistojen ulkopuolelta tulleita vaihtoehtoja.

Toiselle kierrokselle lähdettäessä Raimo Ilaskiven ja Paavo Väyrysen kannattajien pääosa siirtyi ideologisista syistä Elisabeth Rehnin tukijoiksi ja Martti Ahtisaaren kannatusluvut jäivät mielipidetiedusteluissa alle 50 prosentin. Ratkaisevaan äänestykseen 6.2.1994 tultaessa Ahtisaari oli kuitenkin kuronut eron umpeen ja mennyt Rehnin ohi niin, että äänestäjistä hieman yli 53 prosenttia kannatti lopulta Ahtisaarta Suomen kymmenenneksi presidentiksi. Poliittiseen vasemmistoon sitoutuneet äänestäjät ja pääosa löyhästi puolueisiin sitoutuneista oli Ahtisaaren kannalla. Arvion mukaan yli 80 prosenttia ensimmäisellä kierroksella Eeva Kuuskoskea ja yli 70 prosenttia Pertti "Veltto" Virtasta äänestäneistä siirtyi Ahtisaaren kannalle. Myös Euroopan unionia (EU) vastustaneen Keijo Korhosen kannattajista yli 60 prosentin arvioidaan äänestäneen Ahtisaarta, vaikka 1.3.1994 alkaneen presidenttikauden lähtölaukauksena oli Suomen neuvottelema ja Ahtisaaren kannattama EU-jäsenyyssopimus.

Ahtisaaren presidenttikausi alkoi sikäli hämmentävässä tilanteessa, ettei keskustalainen pääministeri Esko Aho katsonut tarpeelliseksi jättää hallituksensa eronpyyntöä, vaikka tavan mukaan uuden presidentin astuessa toimeensa näin oli yleensä tehty. Presidentin ja hallituksen välille nousi linjaerimielisyyksiä muun muassa maan edustuksesta kansainvälisissä yhteyksissä. Ahtisaaren mielestä presidentin johtaessa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa hänen tuli myös osallistua keskeisiin tapaamisiin. Ahon hallituksen mielestä EU:n piirissä sisä- ja ulkopolitiikka nivoutuivat toisiinsa niin, että pää- ja ulkoasiainministerin roolit nousivat uudella tavalla keskeisiksi. Ahtisaari piti kuitenkin päänsä, ja kun eduskuntavaalien jälkeen 1995 muodostettiin Paavo Lipposen johdolla uusi laajapohjainen hallitus, tehtävänjako selkiytyi ja erimielisyydet edustamisesta jäivät taka-alalle.

Lokakuussa 1994 järjestetyssä kansanäänestyksessä suomalaisista äänestäjistä 57 prosenttia kannatti maan liittymistä Euroopan unioniin, ja niin liitos voitiin toteuttaa vuoden 1995 alusta. Eurooppalaisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän ja pohjoismaisen yhteistyön edistäminen samoin kuin turvallisuuspolitiikka ilman jäsenyyttä Natossa (Pohjois-Atlantin liitto) ovat olleet Ahtisaaren ulkopolitiikan keskeisiä linjauksia. Näkyvin tapahtuma oli Helsingissä 20. - 21.3.1997 huippukokous, jossa presidentit Boris Jeltsin ja Bill Clinton sopivat Naton laajentumisen periaatteista, aseistariisunnan jatkamisesta ja eräistä talouskysymyksistä. Ahtisaari käytti runsaasti aikaansa ulkomailla muun muassa ulkomaankaupan kannalta tärkeiden yhteyksien luomiseksi. Kotimaisilla maakuntamatkoillaan hän lunasti vaalikampanjan aikana antamansa lupauksen pitää yllä keskusteluyhteyttä "tavallisten" suomalaisten kanssa.

Ahtisaaren presidenttikauden huipentuma oli toimiminen Kosovon sodan rauhansopimuksen välittäjän tehtävissä yhdessä Venäjän entisen ulkoministerin Viktor Tshernomyrdinin kanssa. Lähes kaksi ja puoli kuukautta kestänyt sota päättyi Jugoslavian presidentin Slobodan Miloshevićin suostuttua 3.6.1999 Ahtisaaren ja Tshernomyrdinin Belgradissa neuvottelemiin Naton ja Venäjän yhteisiin rauhanehtoihin. Onnistuneiden neuvottelujen tuloksena Ahtisaari ja samalla myös Suomi saivat runsaasti myönteistä julkisuutta.

Presidenttikauden päätyttyä helmikuun lopussa 2000 Ahtisaari on osallistunut moniin kansainvälisiin välitystehtäviin. Britannian hallitus julkisti 6.5.2000 tiedon, jonka mukaan Martti Ahtisaari ja Cyril Ramaphosa oli nimitetty johtamaan Irish Republican Armyn (IRA) asevarastojen tarkastuksia Pohjois-Irlannissa. IRA oli edellisenä päivänä ilmoittanut poistavansa lopullisesti ja todennettavasti aseitaan, jotta unionistien ja tasavaltalaisten yhteishallituksella olisi mahdollisuus edetä itsehallintoon Pohjois-Irlannissa. Tarkastuksia on toteutettu kesään 2001 tultaessa kaikkiaan kolme, joista viimeisin siirtyi suu- ja sorkkataudin johdosta asetettujen liikkumiskieltojen vuoksi alkuvuodesta 2001 saman vuoden toukokuun loppuun. Tarkastuksista ja niissä havaitusta aseiden sopimuksenmukaisesta turvasäilytyksestä huolimatta poliittinen tilanne on kuitenkin jatkunut epävakaana, eikä lopullista rauhaa alueelle ole saatu aikaan.

Heinäkuussa 2000 Ahtisaari kutsuttiin puolestaan "kolmen viisaan" ryhmään, johon kuuluivat Ahtisaaren lisäksi Jochen Frowein ja Marcelino Oreja. Ryhmän tehtävänä oli laatia raportti Itävallan hallituksen sitoutumisesta yleisiin eurooppalaisiin arvoihin sekä Vapauspuolueen (FPÖ) tilanteesta. Raportti luovutettiin 8.9.2000 Ranskan presidentti Jacques Chiracille, koska Ranska EU:n puheenjohtajamaana koordinoi Itävallan vastaista boikottia. Paljolti raportin suuntaviivojen mukaisesti Itävalta onkin voinut palauttaa asemansa EU:n piirissä.

Presidentti Ahtisaari on osallistunut aktiivisesti monien kansainvälisten järjestöjen toimintaan. Hän toimii EastWest -instituutin johtokunnan puheenjohtajana yhdessä amerikkalaisen George F. Russellin kanssa. Brysselissä työskentelee kansainvälinen kriisiryhmä - International Crisis Group - jonka puheenjohtaja hän myöskin on, samoin kuin puheenjohtaja War-Torn Societies Project International -järjestössä. Hoidettavana on myös International Youth Foundation -säätiön sekä Balkanin lapsi- ja nuorisosäätiön puheenjohtajuudet. Ahtisaarella on jäsenyyksiä myös monien muiden organisaatioiden luottamuselimissä kuten Open Society Institutessa, Soros-säätiöiden neuvonantajien ryhmässä ja International Democracy and Electoral Assistance (IDEA) -järjestössä.

Suomessa Ahtisaari valittiin hallituksen jäseneksi Elcoteq Network ja UPM-Kymmene-yhtiöihin. Hän on myös Pro Baltica Forumin kunniapuheenjohtaja, Viipurin kirjaston ystävien kansainvälisen kunniatoimikunnan puheenjohtaja, Inter Press Service International Associationin johtokunnan jäsen, Naantalin musiikkijuhlien valtuuskunnan jäsen sekä Pohjoisen tutkimusfoorumin neuvottelukunnan jäsen.

Edellytykset edellä mainittujen tehtävien hoitoa varten Ahtisaari on turvannut perustamalla itsenäisen toimiston, jonka taustalla on yhdistys Crisis Management Initiative ry. Yhdistys organisoi ja rahoittaa presidentti Ahtisaaren toimiston työn, ja rahoitus saadaan pääosin edellä mainituilta järjestöiltä sekä kansainvälisiltä säätiöiltä.

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari S 23.6.1937 Viipuri. V sotilasteknikko Oiva Alvar Adolfsen vsta 1936 Ahtisaari ja Tyyne Karonen. P 1968 - filosofian maisteri Eeva Irmeli Hyvärinen S 1936, PV rakennusmestari, maanviljelijä Aarne Taavetti Hyvärinen ja emäntä Aini Lilja. Lapsi: Marko Oiva Ilari S 1969.

URA. Ylioppilas Oulun lyseosta 1956; kansakoulunopettaja 1959.

Oulun kaupungin kansakoulunopettaja 1959 - 1960; Swedish Pakistani Institute of Technologyn opettaja Karachissa 1960 - 1963; toiminnanjohtaja, Helsinki International Student Club 1964 - 1965, Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu ry 1965; ulkoasiainministeriön kansainvälisen kehitysaputoimiston sihteeri 1965 - 1971, jaostopäällikkö 1971, toimistopäällikkö 1971; kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkö 1972 - 1973; lähetystöneuvos 1973; suurlähettiläs Dar es Salaamissa (Tansania), Lusakassa (Sambia), Mogadishussa (Somalia) 1973 - 1977, Maputossa (Mosambik) 1975 - 1977; Yhdistyneitten Kansakuntien (YK) apulaispääsihteeri (Namibia-valtuutettu) 1977 - 1981; YK:n alipääsihteeri 1982 - 1983; ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöasiain alivaltiosihteeri 1984 - 1986; YK:n hallinto- ja talousasioiden alipääsihteeri 1987 - 1991; YK:n pääsihteerin erityisedustaja Namibiassa 1989 - 1990; ulkoasiainministeriön valtiosihteeri 1991 - 1994; YK:n entisen Jugoslavian konferenssin Bosnian ja Hertsegovinan työryhmän puheenjohtaja Genevessä 1992 - 1993; entisen Jugoslavian rauhankonferenssin YK:n puheenjohtajan neuvonantaja 1993.

Suomen tasavallan presidentti 1994 - 2000.

Jäsenyydet: YK:n Namibia Instituutin (Lusaka) senaatin jäsen 1975 - 1981; YK:n kansainvälisen koulun johtokunta 1981 - 1983; Suur-Helsingin Osuuspankin edustajiston jäsen 1983 - 1991, hallintoneuvoston jäsen 1992 - 1994; Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kehityspankkien, Kansainvälisen maatalouskehitysrahaston (IFAD) hallintoneuvoston Suomen edustaja 1984 - 1986; Kirkon ulkomaanasiainneuvoston jäsen 1984 - 1987, 1991 - 1993; Kirkon ulkomaanavun johtokunnan jäsen 1984 - 1987, 1990 - 1993.

Kapteeni 1985.

Kunnianosoitukset: Suomen Leijonan K 1975; Suomen Valkoisen Ruusun K 1983; Suomen Valkoisen Ruusun K I 1992; Vapaudenristin suurr. 1994; Suomen Valkoisen Ruusun suurr. 1994; Suomen Leijonan suurr. 1994. Kasvatustieteiden kunniatohtori Oulu 1989; humanististen tieteiden kunniatohtori Yhdysvallat 1990; valtiotieteen kunniatohtori Thaimaa 1995; yhteiskuntatieteiden kunniatohtori Turku 1995; kauppatieteen kunniatohtori Helsinki 1996; Palermon yliopiston kunniatohtori Argentiina 1997; filosofian kunniatohtori Helsinki 1997; tekniikan kunniatohtori Espoo 1998; Namibian yliopiston kunniatohtori 2000; oikeustieteen kunniatohtori Yhdysvallat 2000; yhteiskuntatieteiden kunniatohtori Jyväskylä 2000; kunniatohtori Tokio 2008; kunniatohtori, University College London 2008. Namibian kunniakansalainen 1992. Palkinnot: Suomen kristillisen rauhanliikkeen rauhanpalkinto 1990; Suomen positiivisin ihminen 1992; Franklin D. Roosevelt Four Freedoms -rauhanpalkinto 2000; Hessenin rauhanpalkinto 2000; J. William Fulbright Prize for International Understanding 2000; Together for Peace -säätiön rauhanpalkinto 2000; Kordelinin säätiön 85-vuotisjuhlapalkinto 2005; Unescon Félix Houphouët-Boigny -rauhanpalkinto 2008; Nobelin rauhanpalkinto 2008.

TUOTANTO. Tehtävä Belgradissa. 2000.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. M. Ahtisaari, Tehtävä Belgradissa. 2000; H. Heikkilä, Martti Ahtisaari : kansainvälinen tie presidentiksi. 1997.

Muu kirjallisuus: K. Merikallio, T. Ruokanen, Matkalla : Martti Ahtisaaren tarina. 2011.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: K. Kaivanto. 1997, Valtioneuvoston linna. Muistolaatat: Kuopio.

MARTTI AHTISAAREN MUKAAN NIMETTY. Postimerkki 1997, 2008; Martti Ahtisaaren aukio 2009, Helsinki.

Kirjoittaja(t): Hannu Heikkilä

Julkaistu 7.6.2000 (päivitetty 4.5.2015)

Artikkelitekstin pituus: 20331 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot