Vapaasti luettava artikkeli

Koivisto, Mauno (1923 - )

tasavallan presidentti

Koivisto, Mauno (1923 - )
Helsingin yliopistomuseo Arppeanum.

Valtiovarainministerinä, Suomen Pankin pääjohtajana ja pääministerinä toiminut Mauno Koivisto saavutti laajan kansansuosion yli puoluerajojen ja nousi sen varassa tasavallan presidentiksi Urho Kekkosen presidenttikauden keskeydyttyä 1982. Koivisto joutui vastaamaan haasteisiin, joita Kekkosen pitkä presidenttikausi oli seuraajalle luonut. Ulkopolitiikassa Koivisto jatkoi Kekkosen viitoittamaa linjaa varovaista puolueettomuuspolitiikkaa noudattaen. Koiviston sisäpolitiikkaa leimasi muun muassa presidentin valtaoikeuksien rajoittaminen.

Mauno Koiviston kaksi presidenttikautta 1982 - 1994 olivat murrosvaihetta. Urho Kekkosen ylipitkä kausi, 25 vuotta, oli seuraajalle haaste. Kekkonen oli luonut hyvin presidenttikeskeisen järjestelmän, johon olivat vieneet Neuvostoliiton-suhteiden tärkeys ja samaan aikaan pyrkimys päästä mukaan taloudellisesti tärkeään läntiseen integraatioon. Koivisto korosti aluksi jatkavansa Kekkosen linjaa, vaikka hänen vankka kannatuksensa pohjasi myös siihen, että hän oli erilainen kuin Kekkonen. Koiviston aikana tapahtui Neuvostoliiton suurvaltaotteen lipeäminen ja myös romahdus. Koiviston varovaisuus seurata Neuvostoliiton otteen kirpoamisen avaamia mahdollisuuksia nostatti arvostelua, mutta hän sai myös tunnustusta.

Koiviston opillinen ura omin päin opiskelijasta tohtoriksi ja pääministeriksi sekä sitten presidentiksi toteutti kaksinkertaisesti suomalaisen unelman: toisaalta suomalaisen yhteiskunnan arvostaman opin hankkimisen läpi vaikeuksien ja toisaalta vaatimattomista yhteiskunnallisista lähtökohdista ponnistamisen korkeimmalle paikalle. Hänen nousunsa presidentiksi selittyy aina pääministerikaudesta alkaneella, muut ohittavalla gallup-kannatuksella. Tämä "Koivisto-ilmiö" kesti ensimmäisestä pääministerikaudesta toiselle presidenttikaudelle asti.

Kasvun vuodet

Mauno Koivisto syntyi 1923 laivapuusepän perheen toisena poikana. Sisar syntyi kolme vuotta myöhemmin. Isä Koivisto oli ollut merillä ja kokenut siellä uskonnollisen herätyksen, joka heijastui perheen elämään. Hän muun muassa piti lauantaita pyhänä, vaikka ei ollutkaan adventisti. Äiti puolestaan oli kanttorin tytär.

Lapsuuden karuihin kokemuksiin kuului äidin kuolema pojan ollessa 10-vuotias ja siitä alkaneet käytännöllisen kotitalouden hoidon vaikeudet isän ollessa yksinhuoltaja. Kansakoulun käytyään Mauno Koivisto oli useilla työpaikoilla, ja talvisodan sytyttyä hän liittyi 16-vuotiaana sammutusyksikköön, josta siirtyi sitten vaihtuviin työpaikkoihin. Välirauhan aikana kesällä 1940 Koivisto seurasi jo yleisiä asioita niin, ettei hän mielestään ole koskaan ollut "samalla tavalla kauhuissaan" kuin kesällä 1940. Baltian tapahtumat sekä Turussa Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuran järjestämät mielenosoitukset loivat pelkoa.

Jatkosodan puhjettua Koivisto ilmoittautui vapaaehtoiseksi kenttäsammutusjoukkoihin. Hän päätyi Itä-Karjalaan ja tottui sodan olosuhteisiin. Vuoden 1942 helmikuussa hän oli asevelvollisena ensin koulutuskeskuksessa ja sitten rintamalla jalkaväkirykmentti 35:n riveissä Itä-Karjalassa aina vuoden 1944 helmikuuhun, josta alkaen hän palveli legendaarisen Lauri Törnin johtamassa 1. divisioonan jääkärikomppaniassa.

Selvitellessään muistelmissaan sotakokemuksiaan Koivistosta nousi kaksi piirrettä: sodan olosuhteissakin pohdiskelija sekä erityisesti sodan loppuvaiheissa Raamattua lukeva ja Jumalan varjelukseen uskova. Kirjeissään isälle hän toi esille luottamuksensa Jumalan varjelukseen sekä itsensä että Suomen kohdalta. Koivisto oli jo ennen muistelmiensa julkaisemista viitannut pariin otteeseen sodan vaikutukseen: "Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä." Yhteistyökumppani ja kilpailija Kalevi Sorsa on luonnehtinut Koivistoa viitaten sotakokemukseen ja sieltä saatuun toimintamalliin: "Kaukopartiomiehenä minä häntä ennen kaikkea pidän; hän tähtää kauas, ei paljon hiisku tavoitteistaan, iskee rajusti, häipyy ja peittää jälkensä." Koivisto on tähdännyt hyvin määrätietoisesti tavoitteisiinsa, mitä ei ole ollut helppo oivaltaa. Hänellä on ollut monien sodasta palanneiden kokemus: "Kun henki oli tallella, niin kaikki mahdollisuudet olivat avoinna."

Sodan jälkeen Koivisto kiinnostui toden teolla politiikasta ja poliittisesta vaikuttamisesta. Liittyminen Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) 1947 tapahtui tilanteessa, joka vaati kannanottoa ja uskallusta. Koivisto käytti Turussa puuseppien lakkokokouksessa lakkoon liittyviä menettelytapoja arvostelevan puheenvuoron, ja turkulaiset sosiaalidemokraatit kiinnittivät esittäjään huomionsa. Tämän jälkeen Koivisto ja Sosialistin päätoimittaja Rafael Paasio tapasivat ensi kerran. Tästä tapaamisesta lähti käyntiin Koiviston kymmenen vuotta kestänyt kirjoittelu lehteen nimimerkillä Puumies.

Koivisto tuli sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen taistelemaan kommunisteja vastaan. Isän kuuluminen suojeluskuntaan ja kodin perintö tekivät valinnasta luontevan. Koivisto siirtyi syksyllä 1948 töihin Turun satamaan ja joulukuussa samana vuonna satamakonttorin hoitajaksi. Syyskesällä 1949, kun kommunistien hallitsemat ammattiliitot pyrkivät kaatamaan K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja kun Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliiton (SAK) sosiaalidemokraattinen johto julisti Hangon sataman avoimeksi työmaaksi ja kehotti laillisuuden kannalla olevia järjestäytyneitä satamatyöläisiä matkustamaan Hankoon, Koivisto siirtyi Hangon satamakonttorin hoitajaksi ja ryhtyi värväämään sinne työntekijöitä. Hallitus oli näet 18.8. kieltänyt työtaistelun. Kommunistinen turkulainen Uusi päivä -lehti leimasi Mauno Koiviston Suomen rikkuri numero 1:ksi. Koivisto oli ammattiyhdistysliikkeestä käydyn taistelun polttopisteessä. Puumiehen pakinoissa toistuivatkin tähän aikaan ilmaisut "kova kovaa vastaan" ja kysytään "miehiä, jotka eivät pelkää terroria". Koivisto oli muistelmissaan sitä mieltä, että näiden vuosien siviilivastarinta pelasti Suomen.

Sosiaalidemokraattien tavoitteena oli lakon jälkeen savustaa aktiiviset kommunistit pois satamista, ja sitä varten Suomen Lastauttajien Liitto palkkasi Koiviston satamien tarkastajaksi. Lastauttajat eivät kuitenkaan lähteneet toteuttamaan hanketta, koska he Koiviston mukaan pyrkivät hyötymään sosiaalidemokraattien ja kommunistien välisestä kilpailusta. Pettyminen lastauttajien menettelyyn loi tutkija Tapio Bergholmin mukaan pohjaa Koiviston uudelle asennoitumiselle: puolueen soturista tuli pohdiskelija ja opiskelija.

Sosiaalidemokraattien operaatioihin osallistumisen ja työnteon ohella Koivisto myös opiskeli ensimmäisenä etappinaan keskikoulututkinto 1947 ja kaksi vuotta myöhemmin ylioppilastutkinto. Kesällä 1950 Koivisto otti etäisyyttä satamaan. Hän oli mansikanpoimintaleirillä Englannissa ja siirtyi seuraavana vuonna väliaikaiseksi kansakoulunopettajaksi. Tähän vaiheeseen kuului myös 1952 solmittu avioliitto (Tellervo Koivisto) Tellervo Kankaanrannan kanssa.

Painopiste siirtyi opintoihin, ja 1953 Koivisto suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon. Kolme vuotta myöhemmin hän julkaisi väitöskirjan Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Sen sekä teoreettisessa osassa että satamamiesten vastauksia tulkitessaan tekijä päätyi korostamaan tulosten suhteellisuutta. Väitöskirja ei ollut pelkkä opinnäyte vaan myös omien kokemusten kooste. Arkirealismia sisältyi tekijän toteamukseen, kuinka monilla aloilla työnantajien pyrkimys parantaa työmotivaatiota oli tuottanut hyviä tuloksia, mutta satamissa työn luonteesta johtuen se oli "ponnistelua vastatuuleen".

Opiskelu ja väitöskirjan teko olivat luoneet yhteyksiä sekä yhteiskuntatieteiden opettajiin että nuoriin tutkijoihin. Koivisto kuului Åbo Akademin kansantalouden professori Carl Erik Knoellingerin ympärille kokoontuneeseen keskustelupiiriin ja sai vaikutteita myös toisesta, dosentti Juhani Paasivirran johtamasta piiristä, jossa käsiteltiin sosiaalidemokratian näkökulmasta yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän oli myös 1946 Turkuun perustetun Akateemisen Sosialidemokraattisen Yhdistyksen jäsen. Tieteellisen työnsä takia hän jäi hiukan syrjään SDP:n 1950-luvun hajaannukseen johtaneista riidoista. Toki hän otti osaa puoluetta koskevaan keskusteluun, mutta väitöskirja antoi selvästi valmiutta laajemmasta näkökulmasta tapahtuvaan erittelyyn.

Turun aikaan kuului myös SDP:n alkava jakautuminen. Koiviston oli vaikea valita puoltansa. Järkyttävänä pitämänsä yleislakon jälkeen 1956 hänestä tuli selvemmin leskisläinen, ja hän alkoi arvostella ammattiyhdistysliikkeen vahvistuvaa vaikutusta puolueeseen. Hänen mielestään ammattiyhdistysliikkeen tavoitteet olivat kapeat, vain työväen elintasoon liittyvät. Tässä hän yhtyi toiseen turkulaiseen, Rafael Paasioon.

Uuden etsijä

Yliopistouraan tähtäävät suunnitelmat muuttuivat, kun Helsingin Työväen Säästöpankin pitkäaikainen toimitusjohtaja Joonas Laherma tarjosi Mauno Koivistolle paikkaa pankissa. Muutto Helsinkiin 1957 tiesi irtautumista turkulaisesta ympäristöstä ja paneutumista uuteen leipätyöhön ensin pankin kakkosjohtajana ja lokakuun alusta 1959 toimitusjohtajana. Uusi tehtävä vei Koiviston suomalaisen talouden arkeen.

Helsinkiin siirryttyään Koivisto solmi aktiivisesti yhteyksiä. Hän tuli muun muassa nuorten tutkijoiden piiriin, jota kutsuttiin o-ryhmäksi sillä perusteella, että useimpien joko suku- tai etunimi tai molemmat päättyivät o-kirjaimeen. Ryhmään kuuluivat jo Turusta tutun Timo Helelän lisäksi muun muassa Jouko Paunio, Olavi Niitamo ja Jussi Linnamo. Nuorina kansantaloustieteilijöinä heillä oli halu modernisoida tiedettään. Yhteistä oli usko talouspolitiikan mahdollisuuksiin, kun he tutkijoina osoittaisivat siihen keinot. He levittivät ajatuksiaan Suomen Sosialidemokraatissa nimimerkillä Kärjekäs. Näitä kirjoituksia ilmestyi kaikkiaan 57, joista 13 oli Koiviston.

Helsingissä Koivistot kuuluivat aluksi Akateemiseen Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen, jossa pidetyistä esitelmistä Mauno Koivisto osin kirjoitti ja toimitti sekä kustansikin 1960 ilmestyneen kirjan Laajempaan kansanvaltaan. Vuonna 1961 perustetussa Yhteiskuntapoliittisessa Sosialidemokraattisessa Yhdistyksessä olivat mukana Koivistojen lisäksi muun muassa yhteiskuntatieteen menetelmien tuntija Touko Markkanen ja kansantaloudesta väitellyt Pentti Viita. Yhdistys sai uutta virikettä, kun 60-luvun sosiaalipolitiikan kirjoittaja Pekka Kuusi liittyi siihen toukokuussa 1964. Koiviston muotoilemissa puolueosaston tavoitteissa korostettiin sosiaalidemokraattien perinteisiin nojautuvaa, mutta tieteenomaisessa hengessä tapahtuvaa käytännön ongelmien tarkastelua. Siinä oli kolme avainsanaa: perinne, tiede ja käytäntö.

Koivisto oli tyytymätön siihen, että Fagerholm kärsittyään tappion puolueen puheenjohtajan valinnassa ylimääräisessä puoluekokouksessa 1957 kannatti skogilaisten ministerien kanssa hallituksen eroa ja paljasti Koiviston mielestä samalla presidentti Kekkoselle puolueen kyljen. Hallituksen täydentäminen skogilaisilla niin sanotuilla ottopojilla repäisi puolueen entistä pahemmin hajalle.

Solmittuaan suhteita eri tahojen kanssa Koivisto alkoi etsiä uutta poliittista linjaa. Hän arvosteli (Olavi Honka) Honka-operaatiota ja pyrki löytämään ulospääsyä puolueen eristetystä asemasta. Etsiessään sovintomahdollisuuksia puolueriidassa hänelle selvisi, että eristyksistä pääsemiseksi oli solmittava suhteet kolmeen tahoon: Kekkoseen, kommunisteihin ja Neuvostoliittoon. Näiden hankkeiden alustavassa pohtimisessa Koivistolla oli keskustelukumppaninaan kaksi henkilöä, joiden merkitystä hän muistelmissaan korostaa, nimittäin radion apulaisosastopäällikkö Olavi Viljanen ja Suomen Ammattijärjestön (SAJ) taloudenhoitaja Orvo Lahtinen. Samanlaisia ajatuksia kyti eri tahoilla varsinkin Kekkosen vahvistettua asemaansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Koivisto piti selkeästi uuden linjan mukaisen puheen Tampereella ja Nokialla vappuna 1965. Puheen keskeinen sanoma oli hallitusyhteistyön mahdollisuus kommunistien kanssa ja sillä tavoin tunkeutuminen eristäytyneisyydestä sekä samalla riippumattomuus Kekkosesta neuvostosuhteiden solmimisessa. Puhetta oli edeltänyt Kekkosen tulo Pitkänsillan yli Paasikivi-Seuran kokoukseen Helsingin työväentalolle 25.9.1964 ja hänen siellä pitämänsä yhteistyöhakuinen puhe sekä Pravdassa helmikuussa 1965 julkaistu artikkeli, jossa oli esitetty ajatus uudelleenarvioinnin tarpeesta suhteessa kansainväliseen sosiaalidemokratiaan.

Koivisto yritti aluksi salassa luoda edellytyksiä ammattiyhdistysliikkeen eheytymiselle. Hänellä oli yhteyksiä Vapaiden ammattiliittojen kansainvälisen liiton (VAKL) ja Ruotsin keskusammattijärjestön (LO) puheenjohtajaan Arne Geijeriin ja SAK:laisen Paperiliiton puheenjohtajaan Veikko Ahtolaan ja SAJ:n puolelta Orvo Lahtiseen. Jotkut sosiaalidemokraattiset vaikuttajat tiesivät Koiviston toiminnasta; hänellä oli keskusteluyhteys puolueen puheenjohtaja Rafael Paasioon ja riidan yläpuolella pysyneeseen Fagerholmiin, mutta myös leskisläisten voimamiehiin Väinö Leskiseen ja Kaarlo Pitsinkiin. Näin Leskisellä oli perusteensa, kun hän kannattaessaan 1968 Koivistoa pääministeriksi vetosi tämän laajoihin yhteyksiin.

Sosiaalidemokraattien ja koko vasemmistonkin vaalivoiton myötä 1966 syntyneessä uudessa tilanteessa Koivisto oli Paasion rinnalla ja edelläkin sekä Pekka Kuusen kanssa aktiivisimmin etsimässä uutta hallitusratkaisua.

Valtiovarainministerinä

Tärkeä etappi Mauno Koiviston tiellä kohti valtakunnan johtopaikkoja oli odotettu nimitys Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Kommunistit otettiin mukaan, vaikka Paasio piti aluksi yhteistyötä Keskustapuolueen kanssa parhaana. Kun Koivisto oli Paasion keskustelukumppani ja kun Paasio valitsi sosiaalidemokraattiset ministerit, niin hänen tulonsa hallitukseen oli selvä.

Koiviston asema puolueen talouspoliittisena asiantuntijana oli tunnustettu jo ennen hallituksen muodostamista. Hän esitteli vuoden 1966 alussa suunnitelmaa puolueen talouspoliittiseksi ohjelmaksi ja ehdotti muun muassa myönteistä kantaa yksityiseen pääomaan. Hänen mielestään paljon puhuttu sosialismi ei kiinnostanut ihmisiä. Valtionyhtiöt oli organisoitava tehokkaiksi, mutta valtion omistuksen kasvattaminen ei ollut tärkeää. Sen sijaan teollistaminen oli tärkeä tavoite. Toiseen keskeiseen kysymykseen, kehitysaluepolitiikkaan, hän suhtautui periaatteessa myönteisesti, mutta korosti sen sovittamista kokonaisuuden puitteisiin. Näin kuva Koivistosta sisälsi erilaisia osia. Tuki suhteiden solmimiselle Kekkoseen ja Neuvostoliittoon ja erityisesti kommunistien ottamiselle hallitukseen loi häneen radikaalin leimaa, ja talouspoliittiset ajatukset taas viittasivat toisaalle. Koivistosta syntyikin kuva uusia asioita kannattavana käytännön miehenä.

Paasion hallituksen talouspolitiikka joutui keskimääräistä ankaramman arvostelun kohteeksi. Keskustapuolue oli menettänyt asemansa johtavana hallituspuolueena, ja hallitussuunnan vaihdos nostatti porvarillisessa oppositiossa kritiikkiä. Kommunistit, jotka tulivat hallitukseen 18 vuoden tauon jälkeen, yrittivät puolestaan istua kahdella tuolilla, hallituksessa ja oppositiossa. Arvostelua tuli myös sosiaalidemokraattien omasta piiristä; kahdeksan vuoden oppositioajan jälkeen odotukset olivat suuria. Arvostelun ensisijainen kohde oli pääministeri ja puolueensa puheenjohtaja Paasio. Arvostelun kärki kohdistui kuitenkin Koiviston "kovan rahan politiikkaan".

Valtiovarainministerinä Koivisto joutui tekemään kaksi budjettia ja hoitamaan devalvaation, joka oli kokonaista 31 prosenttia. Siinä kertautui suomalaisen suhdannepolitiikan kuvio: vientiteollisuuden kustannusongelmat ratkaistiin devalvaatiolla.

Kun Koivisto joulukuussa 1967 arvioi Paasion hallitusta ja omaa valtiovarainministerikauttaan, niin hän totesi lääkkeiden olleen "kirveleviä", mutta hänen mielestään hallitus oli saanut myös paljon aikaan ja muuttanut yhteiskuntaa. Nöyrästi hän myönsi hallituksella olleen kaksi suurta ongelmaa: rakenteellinen työttömyys ja yhteiskunnan rakennemuutos.

Ensimmäisen kerran pääministerinä

Paasion hallituksen aikana vuoden 1967 loppupuolella Mauno Koivistolla oli runsaasti kysyntää. Ensin hänet valittiin Elannon pääjohtajaksi ja sitten Suomen Pankin pääjohtajaksi. Menestymisensä mahdollisuuksia uudessa virassaan hän luonnehti aito koivistolaiseen tapaan "ei kovin hyviksi", mutta lupasi yrittää parhaansa mukaan ja pitää kansan etua silmämääränään. Olipa hän valmis lähtemäänkin tehtävästä, jos asiat siitä parantuisivat.

Vuoden 1968 alussa käynnistyi prosessi, joka nosti Koiviston pääministeriksi. Puolueessa oli tyytymättömyyttä Paasion johtamistapaa kohtaan, ja niinpä puolueneuvosto päätyi muodollisen yksimielisesti sille kannalle, ettei saman henkilön ollut tarkoituksenmukaista olla puolueen puheenjohtaja ja pääministeri. Hankkeen ajajien tavoite - saada monien mielestä ratkaisuissaan liian hidas Paasio pääministerin tehtävästä - onnistui. Kalevi Sorsan mukaan Paasio vierasti myöhemmin Koivistoa ja epäili myös tämän olleen mukana syrjäyttämishankkeissa. Tästä ei kuitenkaan ole näyttöä, Paasiohan tuki Koivistoa pääministeriksi ja sitten vähemmistöhallituksensa valtiovarainministeriksi.

SDP:ssä Koiviston nimi nousi vasta monien vaiheiden jälkeen pääministeriehdokkaaksi. Koiviston kannalle asettuneet vetosivat hänen talous- ja rahapoliittiseen asiantuntemukseensa, kielitaitoonsa ja nuoruuteensa. Epäilyjä herätti "kovan rahan politiikka" ja suhteet ryhmään. Maaliskuun alkuun mennessä Koivistosta oli kuitenkin tullut puolueen pääministeriehdokas. Hänen nousunsa näyttää SDP:n pöytäkirjoista käsin sattumanvaraiselta. Hän tuli esille myöhään, mutta hänestä päästiin nopeasti yksimielisyyteen. Ratkaisevaa oli Kekkosen kannatus ja Paasion tuki.

Koivistolla ei ollut samanlaista selkänojaa puolueorganisaatiossa kuin Paasiolla, mutta liikkumavara oli osin tämän takia suurempi. Uudessa hallituksessa Koivistoa ympäröivät todella vahvat muiden puolueiden edustajat: Keskustapuolueesta entiset pääministerit Johannes Virolainen, Ahti Karjalainen ja Martti Miettunen sekä Paavo Aitio Suomen Kansan Demokraattisesta Liitosta (SKDL) ja Aarre Simonen Työläisten ja Pienviljelijöiden Sosialidemokraattisesta Liitosta (TPSL). Koivisto näytti pääministerinä kokeneiden poliitikkojen ympäröimänä uudelta ja vihreältä. Koiviston tapa ilmaista ajatuksiaan sekä ärsytti että ihastutti: toiset näkivät "jahkailijan", toiset vaihtoehtoja ja asioiden suhteellisuutta esiin tuovan pohdiskelijan. Enempää keskustan vahvat miehet kuin muutkaan eivät kääntyneet yhdessä pääministeriä vastaan. Aarre Simonen, joka Suomen Pankissa edusti jonkinlaista henkilökohtaista oppositiota pääjohtaja Koivistoa vastaan, halusi hallituksen jatkavan mahdollisimman pitkään. SKDL:n tulo mukaan tarjosi uudenlaista liikkumavaraa.

Koiviston hallitus joutui ja myös kykeni tekemään suuria ratkaisuja. Pian hallituksen muodostamisen jälkeen solmittiin tulopoliittinen sopimus. Muita suuria yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja olivat pellonvarauslaki ja eduskunnassa loppuun käsitelty uusi alkoholilaki ja siitä erillinen keskiolutlaki. Koiviston hallitusaikana suomalainen yhteiskunta muuttui nopeasti perinteisesti säädellystä kaupunkilais-liberaaliseksi. Näitä lakeja täydensi aborttilaki.

Rajun muutoksen aiheuttama epävarmuus ja turvattomuus loivat tyytymättömyyttä, joka suuntautui erityisesti hallituspuolueisiin. Vuoden 1970 vaaleissa hallituspuolueet Ruotsalaista Kansanpuoluetta (RKP) lukuun ottamatta kärsivät tappioita. Suurin häviäjä oli Keskustapuolue. Voittajia olivat Suomen Maaseudun Puolue (SMP), joka sai 18 paikkaa, sekä Kansallinen Kokoomus. Pääministerin suosio oli selvässä ristiriidassa vaalitulosten kanssa, sillä 1970 suoritetun mielipidetiedustelun mukaan Koivisto oli 29 prosentin kannatuksellaan suositumpi kuin presidentti Kekkonen, joka sai 12 prosentin kannatuksen. Pahimman kilpailijan, keskustan Ahti Karjalaisen kannatus jäi 7 prosenttiin. Osatekijänä pääministerin kannatuksessa oli uusi väline, televisio. Pääministeri oli esimerkiksi suositun Jatkoajan vieraana. Hänen esiintymisensä oli avointa, poikamaistakin ja arkista, mutta samalla vaikutelmaksi jäi kuitenkin myös pohtiva ja pohjimmiltaan luoksepääsemätön uudentyyppinen poliittinen johtaja, jolta ei puuttunut poliittista taktikonkaan silmää.

Koiviston hallituksen aikaan osui vaikeita ulko- ja kauppapoliittisia asioita. Ensimmäinen oli Neuvostoliiton Tshekkoslovakian miehitys 21.8.1968. Koivisto selitti tilanteen monitulkintaisesti ja nosti tapahtuneen yleisemmälle tasolle todetessaan, että siinä tulivat esille maailman epävarmuus ja pahuuskin. Hän on kertonut myös itkeneensä useaan otteeseen ajaessaan kesäpaikastaan kaupunkiin. Myös sähköveturien tilaaminen joko Neuvostoliitosta tai kotimaasta oli vaikea päätös erityisesti SDP:lle, koska Tampereen metalliteollisuuden työllisyys liittyi kotimaasta tilaamiseen. Pääministeri nosti asian yleiselle Suomen ja Neuvostoliiton kaupan tasolle ja torjui väitteen, että Neuvostoliitto harjoittaisi siirtomaapolitiikkaa kaupankäynnissään. Atomivoimalan tilaaminen kuului samaan sarjaan sähköveturien kanssa, mutta tilanne oli erilainen siten, että tarjouksia tekivät Neuvostoliiton lisäksi Englanti ja Ruotsi. Kaikilla oli mahdollisuus vedota laajaan taloudelliseen kanssakäymiseen.

Pohjoismaisesta talousalueesta eli Nordekista tuli Koivistolle ratkaisuja vaativa kysymys. Hän piti integraatiota tärkeänä taloudelliselle kehitykselle, ja sosiaalidemokraattien tapaan pohjoismainen yhteistyö merkitsi hänelle enemmän kuin muille keskeisessä asemassa oleville. Kun ulkopolitiikkaa hoitivat yleensä presidentti ja ulkoministeri, niin Nordekissa Koiviston panos oli tavallista suurempi. Kekkosen Liimataisen nimimerkillä kirjoittamasta pakinasta päätellen tämä herätti kateutta ja mahdollisesti myös hankkeen Koiviston kampittamisesta ulkopolitiikalla. Fagerholm lausuikin sarkastisesti Koiviston asemasta: "Mieshän pakotetaan sanomaan, mitä mieltä hän on, ja sehän on hengenvaarallista." Koivisto oli sitä mieltä, ettei Nordek-sopimusta voitu allekirjoittaa, koska Neuvostoliitto oli jyrkästi vastaan. Kekkosen ainakin myöhemmän tulkinnan mukaan hän taas halusi allekirjoitusta, jotta hankkeen kaatuminen voitaisiin kaataa EEC-jäsenyyttä havittelevan Tanskan niskaan. Koivisto on kuitenkin kiistänyt sanoneensa sellaista, mitä Kekkonen on merkinnyt päiväkirjaansa. Kekkonen oli vuoden 1958 yöpakkasten jälkeen varovainen, seurasi hanketta taustalta ja tuki sitä niin kauan kuin Neuvostoliitto ei asettunut tiukasti vastustamaan. Hän käytti Koivistoa kilpenään muttei halunnut Neuvostoliiton vaikutusvaltaa julkisuuteen.

Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin. Nopea elinkeinorakenteen muutos oli paitsi avannut mahdollisuuksia myös jättänyt jälkeensä jalkoihin jääviä. Hallituksen liepeillä vauhtia saanut nuorten kulttuuriradikaalisuus nosti omat vastavoimansa.

Koivisto vai Sorsa?

Vuoden 1972 hajotusvaalien jälkeen Urho Kekkonen antoi hallituksenmuodostamistehtävän Rafael Paasiolle. Kun enemmistöhallitusta ei saatu aikaan, Paasio muodosti sosiaalidemokraattien vähemmistöhallituksen, jossa ensimmäisenä valtiovarainministerinä oli Mauno Koivisto ja ulkoministerinä Kalevi Sorsa, joka oli saanut vaaleissa muhkean, yli 22 000 äänen saaliin. Näin SDP:ssä oli kaksi nousevaa ja suurta kannatusta nauttivaa poliitikkoa. Koivisto oli Paasion hallituksessa jossain määrin samassa asemassa kuin Suomen Pankin pääjohtajana, "jäitä hattuun panijana". Tästä huolimatta hän johti edelleen mielipidetiedusteluita myös Kekkoseen nähden.

Sorsan ja Koiviston välisessä kilvassa Sorsa otti etumatkaa muutoin paitsi gallupeissa. 1970-lukua voi perustellusti nimittää Sorsan vuosikymmeneksi, mutta samalla se oli myös Kekkosen vallan vuosikymmen. Tällöin Sorsa liimautui Kekkoseen, ja hänen valtansa koettiin presidentin tahdosta riippuvaiseksi, vaikka hän oli kaksi kertaa sekä pääministerinä että ulkoministerinä ja lisäksi vuodesta 1975 SDP:n puheenjohtaja. Koivisto taas irtaantui Kekkosesta, joka koki hänet kilpailijanaan eikä pitänyt hänen pohdiskelevasta tavastaan ilmaista itseään. Koivisto ja Sorsa joutuivat luontevasti vastakkain, kun vaihtotaseen vajaus alkoi ensimmäisen öljykriisin jälkeen 1970-luvun puoliväliä lähestyttäessä nopeasti kasvaa ulkomaisten hintojen noustessa. Tällöin Koiviston tavoitteeksi tuli vaihtotaseen tasapainottaminen siten, ettei keskuspankki rahoittaisi vajeen kasvua. Oli selvää, että pääministerin ja keskuspankin pääjohtajan välillä syntyi näkemyseroja riippuen asemastakin, mutta siihen sisältyi muutakin, jota tiedotusvälineet vielä herkästi nostattivat.

Sorsa on kertonut vakuuttuneensa jo vuoden 1976 tienoilla siitä, ettei puolue voi "hukata" Koiviston kansansuosiota. Sorsan mukaan hän sopi Koiviston kanssa tämän asettumisesta presidenttiehdokkaaksi jo ennen vuoden 1979 vaaleja. Eräiden mielestä se tapahtui myöhemmin ja joidenkin mukaan vasta aivan 1981 pidetyn SDP:n puolueneuvoston kokouksen kynnyksellä, jolloin Koivisto nimettiin ehdokkaaksi. Sorsaa veti tähän ratkaisuun myös vuoden 1978 presidentin valitsijamiesvaalien tulos: Koiviston äänisaalis oli 19 570 ja Sorsan 10 468 ääntä. Koiviston tullessa 1979 pääministeriksi hänen henkilökohtainen kannatuslukunsa (36 prosenttia) oli muihin potentiaalisiin presidenttiehdokkaisiin nähden (Sorsa, Karjalainen ja Virolainen kukin 7 prosenttia) ylivoimainen. Vuotta myöhemmin Koivisto sai 46 prosenttia ja presidentti Kekkonen 13 prosentin kannatuksen. Muut kärkipoliitikot saivat vain rippeitä.

Toisen kerran pääministeriksi

Vuosikymmenen lopulla ja erityisesti 1979 vaalien jälkeen tyytymättömyys ikääntyvään presidenttiin ja muuttumattomuuteen kasvoi. Tässä tilanteessa Mauno Koivisto nousi pääministeriksi arvovaltaansa kasvattaneena keskuspankin johtajana ja muista erottuvana gallupien suosikkina sekä tulevaksi presidentiksi veikkailtuna. Ennen vaaleja suoritetussa kyselyssä Koivisto oli selvä pääministerisuosikki. Hän oli selvästi edellä kaikilla porvarillisilla vastaajilla, kun taas SDP:n ja SKDL:n kannattajilla Koivisto oli kakkosena. Koivisto itse kommentoi valintaansa: "Kun on haluttu vaihtaa politiikan sisältöä ja se on todettu vaikeaksi, tyydytään henkilöiden vaihtamiseen."

Koiviston pääministeriydelle on tarjottu kahta lähes vastakkaista selitystä. Toisten mukaan Kekkonen oli päätynyt häneen mahdollisena seuraajanaan, toisten - kilpailijoiden Virolaisen ja Karjalaisen mukaan - Kekkonen halusi hänen epäonnistuvan vaikeassa tehtävässä. Molemmatkin tulkinnat voivat olla oikeita. Kekkosen kanta vaihteli.

Pääministerinä Koivisto otti käyttöön uuden käsitteen "matalan profiilin politiikan" pyrkiessään pitämään sen avulla hallituksensa koossa. Oman ilmoituksensa mukaan hän yritti varjella vasemmiston yhteistyötä ja suhteita ammattiyhdistysliikkeeseen. Hallitusta yritettiin kaataa sekä sisältä- että ulkoapäin. Vuoden 1981 alkukuukausina Kekkonen alkoi katua Koiviston nimittämistä pääministeriksi ja kallistua kaatajien kannalle. Koivisto sai kuitenkin eri tahoilta tukea hallitukselleen; esimerkiksi puhemies Virolainen tuki taktisesti Koivistoa. Keväällä 1981 keskustan edustajilla näyttää olleen tietoa Kekkosen sairauden etenemisestä, ja tähän liittyi pyrkimys saada hallitus nurin, jottei Koivisto voisi käydä vaalikamppailua pääministerin asemassa. Kriittisellä hetkellä Koivisto sai kuitenkin tuekseen Kalevi Kivistön ja hänen mukanaan SKDL:ää laajemminkin. Ahti Karjalainen lähestyi Kekkosta kesällä 1981 päästäkseen pääministeriksi, mutta vaikka presidentti suhtautui asiaan suopeasti, hänen voimansa eivät enää riittäneet hallitukseen kaatoon, kun Koivisto kieltäytyi eroamasta. Kekkosen vetäydyttyä virastaan sairauden takia Koivisto saattoi käydä vaalitaisteluun vt. presidentin asemasta.

Kansa valitsee Koiviston

Vaalitaistelun kuluessa Mauno Koivistolta kysyttiin erityisesti kahta asiaa: hänen sosialisminsa laatua ja neuvostosuhteita. Toimittajan hankalaksi tarkoittamaan Moskovan-suhteita koskevaan kysymykseen Koivisto vastasi, ettei niissä ollut kehumista. Vastauksesta sukesi lisää kannatusta Koivistolle, joka ei halunnut tulla valituksi Moskovan tuella. "Minkä sortin sosialisti" -kysymyksiin hän vastasi monisanaisemmin: aika oli kypsä valita sosiaalidemokraattinen, mutta puolueesta irrallaan oleva presidentti.

Vuoden 1982 presidentin valitsijamiesvaaleissa osanotto oli poikkeuksellisen vilkas: äänestysprosentti oli lähes 87. Koiviston listoilla olevat saivat yli 43 prosenttia äänistä. Useat äänestäjät halusivat vakuuttua siitä, että äänet myös menisivät Koivistolle, ja siksi rouva Tellervo Koivisto oli koko maassa ylivoimainen ääniharava. Samaan liittyi tytär Assin saama huomattava äänimäärä Uudellamaalla.

Koiviston kannatuksesta yli puoluerajojen kertoi se, että Koiviston listojen sitoutumattomat tai ne, jotka eivät aikaisemmin olleet näkyvästi politiikassa, saivat runsaasti ääniä. Heitä olivat kenraaliluutnantti Ensio Siilasvuo, professori Matti Klinge, professori Kirsti Lagerspetz sekä näyttelijät Veikko Sinisalo ja Sylvi Salonen. Myös tunnetut sosiaalidemokraattiset poliitikot kuten Matti Ahde, Erkki Liikanen ja Lasse Lehtinen saivat suuria äänimääriä. Koivisto tuli valituksi jo ensimmäisellä kierroksella saatuaan taakseen yhteensä 167 valitsijamiestä.

Vuoden 1988 vaaleissa Koivisto lisäsi kannatustaan entisestään kaikissa vaalipiireissä. Tällöin sovellettiin uutta vaalitapaa: kansalaiset äänestivät sekä ehdokasta että valitsijamiestä. Koivisto valittiin toisella kierroksella 189 äänellä.

Muutosta ja muuttumattomuutta

Mauno Koiviston presidenttikauden alkua sävytti korostunut odotus, että Koivisto olisi toisenlainen kuin Kekkonen, mutta samalla oli voimakasta painetta jatkuvuuden turvaamiseksi. Koiviston voimahan oli piillyt siinä, ettei hän samalla tavoin kuin muut ollut puolueen otteessa. Suhde tiedotusvälineisiin oli ristiriitainen: toisaalta hän oli gallup-suosikki, mutta tämän vastapainoksi hän moitti toimittajia "sopuleiksi", ärtyi tiedotusvälineisiin ja pyrki irti myös niiden otteesta.

Koivisto alkoi presidentiksi tultuaan parlamentarisoida presidentin asemaa ja valtaoikeuksia sekä pyrki vaikuttamaan taustalta eikä puuttumaan niin moniin asioihin kuin Kekkonen. Kuitenkin kirjassaan Kaksi kautta Koivisto kertoo, kuinka hän kieltäytyi siitä, että hänet "asetettaisiin tapahtuneiden tosiasioiden eteen", ja oli erittäin tuohtunut Paavo Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin ennen vuoden 1987 vaaleja solmimasta salaisesta sopimuksesta, jonka mukaan maahan tuli muodostaa porvarillinen hallitus. Kun vasemmisto menetti asemiaan vuoden 1987 vaaleissa, sopimus sai parlamentaarista pohjaa. Koivisto ei kuitenkaan tyytynyt hänelle edeltä käsin annettuun rooliin eikä siihen, ettei hänelle kerrottu hankkeesta. Niinpä Koivisto ja Sorsa sekä pääministerin postin saanut Harri Holkeri ratkaisivatkin niin, että muodostettiin SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitus. Kokoomukselle oli tärkeintä päästä hallitukseen, ja presidentti toimi aktiivisesti oman kuvionsa toteuttamiseksi. Siihen kuului arvio poliittisesti viisaimmasta ratkaisusta ja ehkä myös Paavo Väyrysen pääministeriyden torjuminen.

Koiviston voimakas suuttuminen kuvastaa yleisemminkin hänen persoonaansa. Hän hillitsee itsensä pitkään, ja sitten räjähdys tapahtuu yllättävänkin voimakkaana ja joskus myös yllättävissä yhteyksissä. Tunnettu on esimerkiksi Koiviston suuttuminen Royal Princesse -risteilyaluksen vihkiäisissä Englannissa 1984. Tämä tapahtui ehkä enemmän presidentti-instituution puolesta kuin Koiviston oman henkilön vuoksi. Julkisuus oli kiinnostunut vain tilaisuuteen kutsutusta prinsessa Dianasta eikä suomalaisia päästetty hänen kanssaan edes samaan osastoon. Koiviston ärtymystä lisäsi se, että eräät prinsessasta hullaantuneet suomalaiset osoittivat tälle hovitapojen mukaista kunnioitusta.

Koiviston ei ole aina ollut helppo saada ajatuksiaan ja tavoitteitaan ymmärretyksi. Vieläkin vaikuttava asia on syyttäjien ja oikeuskansleri Kai Kortteen arvostelu niin sanotun rötösherrajahdin johdosta. Osittain juuri Koiviston valinnan aiheuttaman ilmapiirin muutoksen johdosta Kekkosen aikaisia "maan tapoja" ruvettiin perkaamaan. Samalla myös muodollis-juridiset seikat nousivat vahvasti esille. Koivisto pelkäsi lynkkausilmapiiriä, mutta samalla presidentin sana oli niin väkevä, että syyttämisen kynnys nousi ja syyttäjät, joiden asema on hyvin yksinäinen, tulivat varovaisiksi, ehkä jopa ylivarovaisiksi. Johtiko vanhasta "maan tavasta" ja "rötösherroista" linja suuren laman talousrikollisuuteen, ei ole vielä tutkimuksen kautta selkiytynyt.

Koivisto ja lama

Vaikka Mauno Koivisto toimi parlamentarismin laajentamiseksi, hän pyrki kuitenkin vaikuttamaan taustalla myös sisäpolitiikkaan ja varsinkin talouspolitiikkaan. Hän oli erityisen aktiivinen toisen presidenttikautensa loppuun sijoittuneen syvän laman aikana. Tosin monet odottivat häneltä vielä enemmän julkista määrätietoista puuttumista ilman, että oikein tajusivat, mitä sen piti olla. Koivistolla oli talouspolitiikasta pitkä kokemus ja kokemusta nimenomaan taloudellisten jarrujen välttämättömyydestä, mutta myös niiden asettamisen vaikeudesta. Kuitenkaan kukaan, myöskään Koivisto, ei pystynyt selkeästi hahmottamaan tilannetta, ei löytämään tehokkaita keinoja eikä varsinkaan poliittisen paineen takia niitä aikaansaamaan, jotta 1980-luvun lopun talouden ylikuumenemista olisi voitu hillitä. Tosin markka revalvoitiin, mutta jälkikäteen arvioiden se tapahtui niin myöhään, että siinä vaiheessa se ei auttanut ja saattoi olla jo väärä toimenpide.

Oltuaan keskeinen toimija useassa devalvaatiossa Koivisto oli kokemuksesta oppinut niihin liittyviä haittoja. Hän oli vakuuttunut vakaan rahanarvon eduista. Hän joutui 1986 ristiriitaan Paavo Väyrysen kanssa, joka vaati idänkaupan vaikeuksien selvittämiseksi devalvaatiota. Koivisto ja Sorsa yhdessä torjuivat sen ja mielsivät Väyrysen puuhat henkilöpoliittisista lähtökohdista nouseviksi. Näin sekä Tannerin perintö että omat kokemukset veivät korostamaan vakaan rahanarvon tärkeyttä.

Viennin hiipuessa vuoden 1991 alussa ja vaihtotaseen vajeen kasvaessa nousi monelta taholta vaatimus devalvaatiosta. Kun muodostetussa uudessa nuoren pääministerin Esko Ahon johtamassa porvarillisessa hallituksessa ja Suomen Pankissa kiisteltiin siitä, millä kiinteällä kurssilla markka kytkettäisiin Euroopan talousyhteisön laskennalliseen yhteisvaluuttaan ecuun, niin Koivisto taustalla ei ollut tiukasti vanhan kurssin kannattaja. Ensi sijassa Suomen Pankin vaatimuksesta kuitenkin päädyttiin silloiseen kurssiin tehtyyn kytkentään. Kun syksyllä 1991 valuuttavarannon kutistuminen ajoi pakkodevalvaatioon, niin keväällä vallitsevaa kurssia kannattaneet pääjohtaja Rolf Kullberg, pankinjohtajat Markku Puntila ja Kalevi Sorsa sekä hallituksen valtiovarainministeri Iiro Viinanen tarjoutuivat eroamaan. Koivisto vetosi, että he jäisivät paikalleen. Näin tapahtui Puntilaa lukuun ottamatta. Presidentillä oli se käsitys, että vakaan kurssin puolustajia tarvittiin edelleen eikä paniikkia saanut syntyä, ja siksi johtavien henkilöiden oli pysyttävä paikallaan.

Pakkodevalvaation tapahduttua hallitus ja erityisesti Suomen Pankki puolustivat kiinteän kurssin politiikkaa uudella tasolla, mutta markkinat eivät oikein uskoneet siihen. Tällöin Koivisto esiintyi epäilijöitä vastaan. Hän käytti vahvoja ilmaisuja. Ne, jotka olivat osallistuneet valuuttaspekulaatioihin devalvaation odottelussa, olivat Koiviston mukaan "niljakkaita" ja ne, jotka vaativat suurempaa devalvaatiota, joutuivat arvostelun kohteeksi. Koivisto oli ärtynyt keväällä 1992 juuri ennen kellutusta suomalaisen professoriryhmän noudatettuun talouspolitiikkaan kohdistamasta arvostelusta. Kun vielä heidän vieraakseen kutsumansa professori Rudiger Dornbusch Harvardista esitti ajankohtaisohjelmassa peräti 40 prosentin devalvaatiota, niin Koivisto esiintyi jo kirpeänä vastaväittäjänä sanoen professorin unohtaneen devalvaation kustannukset ja syyttäen laman syvenemisestä devalvaatiota.

Laman kaikissa käänteissä presidentti korosti vakautta. Kun 1992 vaadittiin hallituksen eroa, Koivisto torjui sen. Hänen mielestään taloudellista kriisiä ei saanut päästä poliittiseksi kriisiksi. Niinpä Koivisto vaikeaselkoisella tavallaan ilmoitti "puolustavansa hallitusta sitä itseään vastaan". Kassakriisin uhatessa maata 1993 Koivisto osallistui monin tavoin tilanteen pohtimiseen ja selvittämiseenkin.

Kun suuria luottotappioita tehneestä säästöpankkiryhmästä oli muodostettu Suomen Säästöpankki ja kun sen luottotappiot edelleen kasvoivat, niin Koivisto osallistui keskusteluun kauhistelemalla kesäkuussa 1993 pankkituen määrää ja erityisesti säästöpankeille menevää osaa. Heinäkuussa 1993 Koivisto valmisteli henkisesti Suomen Säästöpankin jakoa todetessaan Keskisuomalaiselle antamassaan haastattelussa, että säästöpankkiryhmä saisi mennä. Näin hän arvovallallaan auttoi ratkaisua, joka vähensi pankkikapasiteettia. Oli selvää, että hänen lausuntojaan arvosteltiin ja kannatusluvut myös laskivat. Kun pääministeri Aho ja Suomen Pankin pääjohtaja Kullberg joutuivat vastakkain, Koivisto tuki pääministeriä, ja pääjohtaja joutui eroamaan.

Presidentti Koivisto toimi laman selvitysmiehenä väliin taustalla, väliin julkisuudessa kantaa ottaen. Kriitikot pitivät hänen talouspoliittista ajatteluaan yksioikoisena. Hän näki tehtäväkseen uskon säilyttämisen ja palauttamisen yksinkertaisiin taloudellisiin tosiasioihin. Talouteenhan liittyy paljon psykologiaa, ja tällöin ikään kuin itsestään presidentin rooliksi hahmottui uskon lujittaminen valittuun linjaan.

Presidenttikauden ulkopolitiikkaa

Mauno Koiviston presidenttikauteen sijoittui erittäin suuri käännös ja murros siitä huolimatta, että aluksi Koivisto noudatti Kekkosen linjaamaa ulkopolitiikkaa jopa liioitellen jatkuvuutta. Koivisto pyrki samoin kuin Kekkonen solmimaan läheiset suhteet vielä hajoavankin Neuvostoliiton johtoon niin, että näitä suhteita voitaisiin käyttää hyväksi. Kuten Kekkosenkin aikana venäläisten mielipiteitä pyrittiin ennakoimaan, konflikteja väistämään eikä päästämään tilannetta sellaiseksi, että suurvallan arvovalta olisi kysymyksessä.

Koiviston varovaisuutta arvosteltiin nimenomaan suhteessa Baltian itsenäistymiseen. Se olikin varovaista, sillä Koivisto ei uskonut Neuvostoliiton hajoamiseen, vaan hänen mielestään realistinen vaihtoehto oli liberalisoituvan ja demokratisoituvan Neuvostoliiton ja samalla Mihail Gorbatshovin tukeminen. Varovaisuus oli suomalaisiin sodan jälkeen iskostunut perusasenne; Suomella oli paljon menetettävää verrattuna Baltiaan. Koivisto varoi antamasta lupauksia, jotka olisivat rohkaisseet baltteja. Hänen mielestään konfliktin sattuessa rohkaisijan olisi ollut mentävä rinnalle.

Kun Neuvostoliitto hajosi syksyllä 1991, Koiviston johdolla toteutettiin ulkopolitiikan suuri kurssinmuutos. Suomi sanoutui irti Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksesta (YYA-sopimus) sekä Pariisin rauhansopimuksen eräistä rajoitteista syyskuussa 1991 ja suuntautui Euroopan unionin jäsenyyteen ja Nato-yhteistyöhön. Vuonna 1991 Koivisto arvioi, että Suomen oli mahdollista liittyä Euroopan unioniin. Näin varman päälle laskijasta tuli radikaalien muutosten johtaja, kun aika oli hänen mielestään siihen kypsä.

Pertti Paasion mukaan Koivisto hoiti presidenttinä tarkoin ulkopolitiikkaa. Ulkoministerin ja myös muiden ministerien ulkopolitiikkaa koskevat puheet kiersivät presidentin kautta, eikä vain muodollisesti, vaan sisältöön tehtiin korjauksia. Myös Koivisto, kuten Kekkonenkin, ohitti joskus ministerin pitämällä suoraa yhteyttä virkamiehiin.

Koiviston ainutlaatuiseen uraan vaikutti persoonan ja olosuhteiden kohtaaminen. 1980-luvun alussa oli luonnollista, että maa sai presidentiksi pragmaattisen sosiaalidemokraatin. Kekkosen ylipitkä kausi nosti vaatimuksia, joita Koivistolla katsottiin olevan. Pohdiskeleva ja kuulijoille tilaa antava presidentti sopi hyvin siihen tyytymättömyyteen, jota pitkäaikainen käskyillä ja myllykirjeillä operoija oli nostattanut.

Ahkera muistelmien kirjoittaja, kannanottaja ja Venäjän tuntija

Presidenttikauden jälkeen Mauno Koivisto on kirjoittanut ahkerasti muistelmiaan, joista kaksi on koskenut presidenttiaikaa. Vuonna 1994 ilmestyi Kaksi kautta I : muistikuvia ja merkintöjä 1982 - 1994. Siihen sisältyi kokoelma asiakirjoja, puheita ja keskustelumuistioita, joita Koivisto kommentoi tavoitteenaan tehdä presidentin sisäpoliittinen vallankäyttö ymmärrettäväksi. Seuraavana vuonna ilmestyi ulkopolitiikkaa koskeva osa Historian tekijät. Siinä Koivisto toi muun muassa esille kontaktejaan sekä Gorbatshoviin että Yhdysvaltain presidentti George Bushiin osoittaen kosketuksensa maailmanpolitiikan tapahtumiin ja muistuttaen välittäjäroolistaan.

Koivisto esitteli 1997 poliittisia vaiheitaan ensimmäisen pääministerikauden loppuun asti teoksessaan Liikkeen suunta. Siinä tuli näkyviin vastakohta Juhani Suomen edellisenä vuonna ilmestyneeseen Urho Kekkosen elämäkerran kuudenteen osaan Taistelu puolueettomuudesta. Juhani Suomi käsitteli laajasti Nordekia, mihin Koivisto vastasi muun muassa toteamalla, että Kekkosen päiväkirjamuistiinpanot eivät vastanneet sitä kuvaa, mikä hänellä oli Kekkosen sanomisista ja teoistakin. Koivisto torjui myös Suomen käsityksen 1970-luvun alun "vaaran vuosista". Itsenäisyyspäivänä 1999 television haastattelussa Koivisto torjui pontevasti tämän ajatuksen. Päinvastoin Koivisto jo teoksessaan Liikkeen suunta totesi vasta 30 vuoden kuluttua saaneensa selville, että Kekkosta oli vedetty jo Liinamaa II:n nimellä tunnetun tulopoliittisen kokonaisratkaisun taustavaikuttajaksi. Koiviston mukaan Kekkonen puuttui pääministerin tietämättä hallitukselle kuuluviin asioihin.

Koivisto julkaisi 1998 lapsuuttaan ja nuoruuttaan koskevat muistelmansa ja liitti samalla henkilökohtaiset kokemuksensa yleisimpiin tapahtumiin. Muistelmat valottivat uudesta näkökulmasta Koiviston persoonaa. Hän osallistui silloin tällöin myös seminaareihin ja otti niissä kantaa. Esimerkiksi syksyllä 1995 hän esitelmöi Studia monetariassa pankkikriisistä ja kevättalvella 1998 Tanner-seminaarissa. Vuonna 2001 Koivisto julkaisi 316-sivuisen tutkimuksen luonteisen kirjan Venäjän idea. Hän toi tällä tavoin julkisuuteen syventymisensä venäjän kieleen ja Venäjän historiaan aina 1950-luvulta lähtien. Teos osoitti syvällistä paneutumista Venäjän historiaan ja itsenäisiä arvioita Venäjästä ja venäläisyydestä.

Koivisto otti syksyllä 1999 Suomessa harvinaisen kannan kritisoiden Naton Jugoslavian pommituksia ja sai kannanotostaan Sadankomitean rauhanpalkinnon. Toisaalta entinen presidentti sai osakseen myös terävää kritiikkiä, mikä loi uuden keskusteluilmapiirin. Aikaisemminhan Koivisto oli valittanut sitä, ettei presidentin pakista löytynyt niin pientä vasaraa, ettei sen isku olisi kuulostanut moukarilta. Aiemmin presidentin kannanoton arvostelu voitiin katsoa instituution arvosteluksi ja sen aseman heikentämiseksi, mutta perustuslain muutos mahdollisti myös presidentin kannanottojen arvostelun.

Rouva Tellervo Koivisto julkaisi syksyllä 1999 muistelmavälähdyksiä, joissa hän tunnusti kärsineensä masennuksesta. Välähdykset avasivat inhimillisen ja persoonallisen näkökulman myös Mauno Koivistoon ja siihen ympäristöön, jossa presidentti joutuu elämään.

Mauno Henrik Koivisto S 25.11.1923 Turku. V puuseppä Juho Koivisto ja Hymni Sofia Eskola. P 1952 - ekonomi Taimi Tellervo Kankaanranta S 1929, PV maanviljelijä Johannes Einari Kankaanranta ja Olga Maria Saarinen. Lapsi: Assi (Koivisto-Allonen) S 1957, ekonomi.

URA. Ylioppilas 1949; filosofian kandidaatti, lisensiaatti 1953, tohtori 1956, Turun yliopisto.

Turun satamakonttorin hoitaja 1948 - 1951; kansakoulun opettaja 1951 - 1953; Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaaja 1954 - 1957; Helsingin Työväen Säästöpankin johtaja 1958 - 1959, toiminnanjohtaja 1959 - 1967; Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja 1968 - 1982.

Turun kaupungin valtuuston jäsen 1957; valtiovarainministeri Rafael Paasion hallituksessa 27.5.1966 - 31.12.1967, 23.2. - 4.9.1972; pääministeri 22.3.1968 - 14.5.1970, 26.5.1979 - 19.2.1982; tasavallan presidentti 1982 - 1994.

Jäsenyydet: Kulutusosuuskuntien Keskusliiton liittovaltuusto 1964 - 1982; Suomen valtion edustaja, Kansainvälinen jälleenrakennuspankki, Washington 1966 - 1969, Kansainvälinen valuuttarahasto 1970 - 1979; Elannon hallintoneuvoston puheenjohtaja 1966 - 1982; Kansaneläkelaitoksen lisätty hallitus 1968 - 1982; Tervakoski osakeyhtiön hallitus 1968, puheenjohtaja 1970 - 1982; Suomen Vientiluotto osakeyhtiön hallintoneuvosto 1968 - 1982; Teollistamisrahasto osakeyhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja 1969 - 1982; Sponsor osakeyhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja 1970 - 1982; Postipankin hallituksen puheenjohtaja 1970 - 1982; Mortgage Bank of Finland ltd:n hallituksen puheenjohtaja 1971 - 1982.

Kunnianosoitukset: Lukuisia koti- ja ulkomaisia kunnia- ja arvomerkkejä. Valtiotieteen kunniatohtori Turku 1977, Helsinki 1986; kauppatieteiden kunniatohtori Åbo Akademi 1978; sosiologian kunniatohtori Toulouse 1983; yhteiskuntatietieteiden kunniatohtori Tampere 1985; lakitieteen kunniatohtori Praha 1987; tekniikan kunniatohtori Helsinki 1988; filosofian kunniatohtori Helsinki 1990.

TUOTANTO. Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. 1956 (väitöskirja); Linjan vetoa. 1968; Väärää politiikkaa. 1978; Tästä lähtien. 1981; Linjaviitat. 1983 (käännetty ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi, saksaksi); Politiikkaa ja politikointia 1979 - 1981. 1988 (käännetty ruotsiksi); Kaksi kautta I : muistikuvia ja merkintöjä 1982 - 1994. 1994; Kaksi kautta II : historian tekijät. 1995; Pankkikriisit, talous ja ihminen. 1996: Taloudesta, pankeista, kriiseistä; Liikkeen suunta. 1997; Koulussa ja sodassa 1998; Väinö Tanner : monen särmän mies : vuosisadan vaikuttaja tänään. 1998: Kommentteja, reunahuomautuksia; Venäjän idea. 2001; Itsenäiseksi imperiumin kainalossa : mietteitä kansojen kohtaloista. 2004.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. L. J. Aho, J. Luuppala, M. Paajanen, Mauno Koivisto : hellahuoneesta presidentinlinnaan. 1982; T. Bergholm, Ammattiliiton nousu ja tuho : kuljetusalan ammattiyhdistystoiminta ja työmarkkinasuhteiden murros 1944 - 1949. 1997; T. Bergholm, Puoluesoturin pettymys : Mauno Koivisto ja ahtausyrittäjät 1949 - 1950 // Historiallinen aikakauskirja 1998; A. Blåfield, P. Vuoristo, Kun valta vaihtui : mitä todella tapahtui presidentinvaaleissa 1982. 1982; V. Heinonen, Kuinka siinä kävikään : Nordek 1968 - 1970, muisto menneiltä ajoilta vai reaalinen vaihtoehto? // Kansantaloudellinen aikakauskirja 1993; M. Häikiö, P. Pesonen, Presidentti Koivisto Suomen politiikassa. 1992; J. Iloniemi, Vallan käytävillä. 1999; O. Jussila, Koiviston Venäjä // Kanava 2001; A. Jyränki, Kolme vuotta linnassa : muistiinpanoja ja jälkiviisautta. 1990; J. Kiander, P. Vartia, Suuri lama : Suomen 1990-luvun kriisi ja talouspoliittinen keskustelu. 1998; T. Koivisto, Päiväkirjan uudet sivut. 1999; R. Kolanen, Sosialidemokraatti leirisukupolvesta anti-ideologiseksi pragmaatikoksi : Mauno Koiviston poliittisen ajattelun muotoutuminen // Sosialistinen politiikka 1982; K. K. Kulha, Kuilun partaalla : Suomen pankkikriisi 1991 - 1995. 2000; R. Kullberg, Ja niin päättyi kulutusjuhla. 1996; Kun kansa valitsi Koiviston. 1983; A. Kuusterä, Aate ja raha : säästöpankit suomalaisessa yhteiskunnassa 1822 - 1994. 1995; S. Laaksovirta, Salaista AY-diplomatiaa : ammattiyhdistyseheytyksen läntinen kytkentä // Suunta 2000 1/1992; H. Lehtilä, Tuntematon Koivisto. 1998; E. Lyytinen, Mauno Koivisto : tie politiikan huipulle. 1995; Mauno Koivisto : koko kansan presidentti. 1982; P. Paasio, Minä ja Mr Murphy. 1996; H. Paloheimo, Tasavallan presidentit : kohti yhdentyvää maailmaa 1982 - 1994. 1994; Pitkä Linja - The Long Perspective : Mauno Koivisto, valtiomies ja vaikuttaja. 1993; E. Raatikainen, Mauno Koivisto ja kaikki kuninkaan miehet. 1982; E. Rekola, Viran puolesta. 1998; E. Silvasti, Mies ja kehykset. 1983; K. Sorsa, Muistikuvia, mielikuvia. 1995; J. Suomi, Urho Kekkonen 1968 - 1972 : taistelu puolueettomuudesta. 1996; E. Tuomioja, Pekka Kuusi : alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko. 1996; R. Uimonen, Nuori pääministeri. 1995; YYA-Suomi. 1993: H. Soikkanen, Mauno Koiviston tie presidentiksi.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: H. Pylkkänen. 1997, Presidentinlinna. Maalaukset: J. Sievänen. 1989, Valtioneuvoston linna. Juhlavisakko. 1983, Helsinki. Mitalit: T. Jaatinen. 1983.

MAUNO KOIVISTON MUKAAN NIMETTY. Postimerkit 1983, 1993; Mauno Koivisto -keskus 1993, Turku; Mauno Koiviston aukio 2007, Helsinki

Kirjoittaja(t): Hannu Soikkanen

Julkaistu 16.9.1997 (päivitetty 7.3.2008)

Artikkelitekstin pituus: 45781 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot