Vapaasti luettava artikkeli

Kekkonen, Urho (1900 - 1986)

tasavallan presidentti

Kekkonen, Urho (1900 - 1986)
Tasavallan presidentin kanslia.

Viisi kautta presidenttinä nostivat Urho Kekkosen Suomen poliittisen historian kärkikaartiin. Ykkösnimeksi hän nousee vallankäyttäjänä, joka taktisella kyvyllään hallitsi suvereenisti politiikan kenttää laidasta laitaan, ulkopolitiikasta tiedeorganisaatioiden järjestelyihin, Lapin kehittämisestä oikeuspolitiikkaan ja virkanimityksiin. Kekkosen neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikauden aikana Suomi säilyi Euroopan länsiryhmässä Neuvostoliiton painostuksesta huolimatta.

Urho Kekkosen uraan liittyy suurmiesten tapaan legendoja, jotka ovat aikanaan palvelleet päivänkohtaisia poliittisia tarpeita, mutta jotka lähemmin tarkasteltuina eivät ole tosia. Kekkosen taustassa niitä löytyy etenkin hänen maakunnallisista juuristaan, perheen sosiaalisesta asemasta ja politiikkaa edeltävistä vuosista.

Urho Kekkonen oli syntyjään savolainen. Hänen sukujuurensa ulottuvat syvälle Savoon, mutta kasvuympäristö oli Kainuu. Kansanedustajana Kekkonen edusti Maalaisliiton vahvoja vaalipiirejä, ensin Viipurin läänin läntistä piiriä ja sitten Karjalan luovutuksen jälkeen Oulun lääniä, ja hankki kummastakin vaalipiiristä maatilan ja esiintyi luonnollisesti näiden alueiden ja maaseutuväestön edustajana. Silti häntä voi pitää enemmän kaupunkilaisena intellektuellina.

Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi on Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Talo oli hankittu asuintilaksi perheen isän työkentän tuntumasta. Kekkonen ei edustanut itsenäistä talonpoikaisväestöä, vaan pikemminkin itäsuomalaisia maaseudun pieneläjiä, jotka eivät olleet talollisia eivätkä torppareita. Isä Juho Kekkonen oli alun perin renki ja metsätyömies, josta tuli nousevaan keskiluokkaan kuuluva Halla Oy:n metsätyönjohtaja ja tukkiasioitsija. Kekkosen äiti Emilia Pylvänäinen oli talollisen tytär. Heillä oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi. Vasta 1949, kun Urho Kekkosesta ryhdyttiin tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta raaputettiin savupiippu pois ja luotiin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvimmistä riveistä nousseena.

Kajaanin yhteiskoulun kouluvuosina tuli näkyviin Kekkosen tarmokas ja sopivaisuuden rajat ylittävä, reippaisiin otteisiin taipuva luonne. 15-vuotiaana hän oli opettajainkokouksen pöytäkirjan mukaan "venäjän vihkoonsa muuttanut opettajan antamia numeroita ja tehnyt korjauksia sekä muillekin opettajille osoittanut vallattomuutta ja ylimielisyyttä". Kekkonen sai kahden numeron käytöksenalennuksen ja kuusi tuntia karsseria. Vielä pari kuukautta ennen ylioppilaaksituloa 1919 hän sai lisärangaistuksia "röyhkeydestä" ja "tovereiden pahentamisesta".

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Elja Rihtniemen johtamaan Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui vapaussotaan Kajaanin Sissirykmentin mukana hallituksen joukoissa. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kuopiossa, Varkaudessa, Mouhussa ja Viipurin suunnalla sekä johti Haminassa teloituspartiota keväällä 1918.

Poliisi, järjestö- ja lehtimies

Nuoruuden tärkeimpien muovautumisvuosien ajan Urho Kekkonen oli työkokemukseltaan poliisi ja harrastuksiltaan järjestö- ja lehtimies. Asevelvollisuutensa hän suoritti Helsingin autopataljoonassa. Helsinkiin 1921 muuttaneen Kekkosen elämä jakautui selvästi kahtaalle. Yhtäältä hän vei opintonsa nopeasti päätökseen ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1926. Toisaalta hän oli jo Kajaanissa ja Helsingisssä koko opiskeluajan ansiotyössä Etsivän keskuspoliisin (EK) eli turvallisuuspoliisin eri tehtävissä. Hän perehtyi perusteellisesti kommunisminvastaisen toiminnan kovimpiin otteisiin. EK:sta hän myös löysi puolisokseen konekirjoittaja (Sylvi Kekkonen) Sylvi Uinon, joka oli kannakselainen papintytär.

Kekkonen suunnitteli myös väitöskirjaa salaisen poliisin toiminnasta (agent provocateur), mutta ehdotettuaan julkisesti EK:n lakkauttamista ja sulauttamista rikospoliisiin hän joutui eroamaan. Kekkonen siirtyi 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen ärsyttävä tapansa ottaa kantaa ja puhua johti eroon 1932. Hän julkaisi kunnallislain selitysteoksen, ja hänen väitöskirjansa vuodelta 1936 käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.

Kekkonen ei noussut politiikan huipulle käytännön kunnalliselämän kautta maakunnan miesten tapaan. Hän harjoitteli politiikan tekoa ylioppilas- ja urheilujärjestöissä sekä kirjoittelemalla jatkuvasti eri lehtiin. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa ja sen lainlukijoissa viettäen railakasta ylioppilaselämää. Hän toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927 - 1928.

Kekkosen aatteelliset juuret olivat vasta itsenäistyneen Suomen kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa. Hän kuului vuodesta 1924 Niilo Kärjen ympärillä olleeseen ryhmään Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS) ja kannatti Yrjö Ruudun valtiososialistisia aatteita. Kansan eheyttäminen, ryssänviha, suomen kielen puolesta käyty kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat myös hänelle tärkeitä. Kekkonen oli AKS:n lehden Suomen Heimon pakinoitsija. Hänestä tuli 1930 AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Etäännyttyään lapuanliikkeen myötä radikalisoituneesta AKS:sta hän jatkoi pakinointiaan liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa keskittyen lähinnä ajamaan yliopiston suomalaistamista.

Jo Kajaanin Kipinässä Kekkonen oli aktiivinen sekä urheilijana että järjestötyössä. Urheilijana hänen paras saavutuksensa oli 1924 Suomen mestaruus korkeushypyssä tuloksella 185 senttimetriä. Vauhdittomat hypyt olivat hänen paras lajinsa. Järjestöpuolella hän eteni aina Suomen Urheiluliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi 1932 ja Suomen Olympiakomitean puheenjohtajaksi.

Enemmän kuin aatteellista Kekkosen lahjakkuus oli toiminnallista ja etenkin taktista. Häntä ei voi sanoa sukupolvensa päämääriä muovaavaksi aatteelliseksi johtajaksi, vaan sen sijaan kunkin ajan valta-aatteiden tehokkaimmaksi toteuttajaksi.

Nousu politiikan sisäpiiriin

Urho Kekkonen ei ollut puoluepoliitikko ennen vuotta 1933, jolloin hän liittyi Maalaisliiton jäseneksi, siirtyi maatalousministeriön virkamieheksi ja yritti ensimmäisen kerran eduskuntaan. Kekkonen kuului maalta tulleeseen ensi polven sivistyneistöön virkamiehiksi ryhtyneiden lakimiestovereidensa Kaarlo Hillilänja Paavo Säipän kanssa. Lapin läänin maaherraksi nousseeseen Hillilään Kekkonen piti kiinteää yhteyttä; Säipästä hän teki Etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin jälkeen.

Kekkonen kävi väitöskirjaansa varten Saksassa 1932 ja 1933 ja näki Hitlerin valtaannousun. Kekkonen kirjoitti pamfletin Demokratian itsepuolustus, jossa hän kommunismin tultua Suomessa kielletyksi käänsi katseet äärioikealta uhkaavaan vaaraan.

Eduskuntaan Kekkonen pääsi läpi toisella yrittämällä 1936. Saman tien hänestä tuli oikeusministeri Kyösti Kallion hallitukseen. A. K. Cajanderin punamultahallituksen sisäasiainministerinä Kekkosen näkyvimmäksi toimeksi nousi epäonnistunut yritys lakkauttaa äärioikeistolainen Isänmaallinen Kansanliike 1938.

Talvisodan hallitukseen Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940. Sodan aikana hän toimi Siirtoväen Huollon Keskuksen johtajana 1940 - 1943 ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin (1881 - 1966) aloitteesta perustetussa tehtävässä valtiovarainministeriön virastovaltuutettuna 1943 - 1945 tehtävänään valtionhallinnon rationalisointi.

Nämä virkatehtävät ja kansanedustajuus "pitkässä parlamentissa" eivät tyydyttäneet Kekkosen toimintatarmoa. Vuoden 1942 alussa hän ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen suur- ja ulkopoliittisia katsauksia Pekka Peitsen nimellä majuri Wolf H. Halstin jouduttua päämajan vaatimuksesta lopettamaan niiden kirjoittamisen. Käännekohtaa Kekkosen ajattelussa merkitsi myöhäissyksy 1942, josta lähtien hän etsiytyi niin sanotun rauhanopposition läheisyyteen.

Lopullisesti Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu tiivistyi vuoden 1944 kuluessa. Hänen elämäkertansa kirjoittajan Juhani Suomen mukaan "Kekkosen realismi oli kovin Neuvostoliitto-keskeistä". Tämä tarkoitti sitä, että Suomen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta ajatellen tärkeintä oli poistaa Neuvostoliiton epäluulot ja luoda siten edellytykset keskinäisen luottamuksen aikaansaamiselle.

Maalaisliiton puoluekokouksessa 1945 Kekkonen vaati, että "Maalaisliitolle on vakiinnutettava uuteen maailmanjärjestykseen soveltuva suunta". Hän edellytti, että "koko julkisen elämämme on alistuttava hyvän yhteisymmärryksen saavuttamista tarkoittavaan muodonvaihdokseen". Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana, mikä jakoi ensin Maalaisliittoa ja sitten koko suomalaista poliittista elämää ulkopoliittisen luotettavuuden mittarilla aina Kekkosen uran loppuun saakka.

Nousu "yksinvaltiaaksi"

Lopullisen läpimurtonsa politiikan sisäpiiriin Urho Kekkonen teki, kun hänet valittiin J. K. Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli Liittoutuneiden valvontakomission vaatiman poliittisen oikeudenkäynnin, niin sanotun sotasyyllisyyskysymyksen hoitaminen. Kun Paasikivestä tuli presidentti 1946, Maalaisliitto ehdotti Kekkosta pääministeriksi, mutta kommunistien apu- ja tukipuolueen Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) vastustus pudotti hänet. Kekkosesta tuli Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Poliittiseksi vaikutuspaikaksi tuli eduskunta, ensin sen varapuhemiehenä ja sitten puhemiehenä.

Kekkonen suhtautui epäluulolla kommunistien hankkeisiin. Käänne näyttää tapahtuneen sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K. A. Fagerholmin johtama sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tällöin näyttää alkaneen oppositioon jääneiden Kekkosen ja Maalaisliiton lähentyminen kommunisteihin.

Presidentinvaaleissa 1950 Kekkonen pääsi Maalaisliiton ehdokkaaksi ja kävi vauhdikkaan kampanjan istuvaa presidenttiä J. K. Paasikiveä vastaan. Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Paasikivi nimitti Kekkosen vaalien jälkeen pääministeriksi. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta.

Jo muodostaessaan ensimmäistä hallitustaan 1950 Kekkonen perusteli omaa johtavaa rooliaan ja hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen suhteilla Neuvostoliittoon. Ensimmäisen hallituksensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua sopimusta ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta (YYA-sopimus), josta tuli "kaiken perusta". Kekkonen rakensi pian idänsuhteista merkittävimmän poliittisen työvälineensä, vipusimen, jolla onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan niin hallitusten kaatoyritykset kuin henkilökohtaisen syrjäyttämisensäkin.

Kekkosen menettelytavoille oli Juhani Suomen kuvauksen valossa ominaista, ettei hänelle riittänyt enemmistön saavuttaminen kompromissien kautta, vaan sisäpoliittisten vastustajien täydellinen selätys ja julkinen nolaaminen. Kekkonen näytti nauttivan taistelusta. Hän provosoi vastakohtaisuuksia ja otti rajusti riskejä.

Kun Kekkonen onnistuttiin syrjäyttämään pääministerin paikalta 1953, hän uhkasi Neuvostoliiton katkaisevan Suomen luototuksen, mikäli hänestä ei tule pääministeriä. Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli "poliittisesti vaarallinen asia, kun on liittänyt tähän taloudelliseen asiaan hallituskysymyksen". Tämä oli kuitenkin se taktinen peruskuvio, jonka varaan Kekkonen myöhemmin rakensi valtansa.

Sisäpolitiikkaa leimasi 1950-luvun alkupuolella säännöstelytalous, jossa monimutkaisilla tulopoliittisilla kokonaisratkaisuilla, indeksiehdoilla ja niin sanotuilla pisteostoilla koetettiin hallita talouden kokonaiskehitystä. Tässä valtiojohtoisen puolue- ja tulopolitiikan tasapainottelussa työmarkkinajärjestöjen taistelutantereella pääministeri Kekkosen taktiset taidot olivat parhaimmillaan. Talouspoliittisen ajattelunsa Kekkonen tiivisti teokseensa Onko maallamme malttia vaurastua (1952).

Presidentiksi Kekkonen valittiin 1956, jolloin hän voitti kahden äänen enemmistöllä vastaehdokkaansa sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmin. Valitsijamiesvaaleissa hän oli saanut 88 valitsijamiestä. Ratkaisevaa valitsijamiesten kokouksessa oli kommunistien peitejärjestön SKDL:n asettuminen Kekkosen taakse kolmannessa äänestyksessä. Vaalin värikkäitä taktisia vaiheita, kuten mahdollisia lupauksia tulevien hallitusten kokoonpanoista, ei ole kyetty jäännöksettömästi kuvaamaan.

Presidenttikautensa aluksi Kekkonen harjoitti presidnetin päivänpolitiikasta etäisempää roolia etenkin sisäpolitiikassa. Paasikiven aikana jo 1940-luvun lopulla aloitettu ulkomaankaupan suuntautuminen länteen jatkui tuontisäännöstelyn vapauttamisena 1957.

Neuvostoliitto osoitti mieltään elokuun lopussa 1958 syntynyttä Fagerholmin laajapohjaista enemmistöhallitusta vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi arvosteluun ja myötävaikutti hallituksen kaatumiseen joulukuussa. Historiantutkimus ei ole päässyt yksimielisyyteen Kekkosen toiminnan motiiveista: on kysytty, oliko taustalla Kekkosen ja Neuvostoliiton huoli siitä, että laaja koalitio syrjäyttää Kekkosen seuraavissa presidentinvaaleissa, vai Neuvostoliiton huoli Suomen ulko- ja kauppapolitiikan liukumisesta länteen.

Lopputulos oli joka tapauksessa Suomen sisäpolitiikan ajautuminen umpikujaan, kun enemmistöhallituksia ei kyetty muodostamaan. Niiden sijasta jouduttiin turvautumaan lähinnä Maalaisliittoon nojanneisiin presidentinhallituksiin. Sosiaalidemokraattisen puolueen sisäinen hajaannus lisäsi sisäpolitiikan rikkinäisyyttä. Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa enemmistöhallituksen muodostamiseen ja ulkopoliittisten tavoitteiden toteuttamiseen. Hän lähetti tämänsuuntaisia muistioitaan Neuvostoliiton johdolle ilman, että niistä tiesi kukaan muu Suomessa.

Kekkosen sihteeristä ulkomaankauppaministeriksi noussut Ahti Karjalainen johti Kekkosen tuella neuvotteluja, joilla yhdistettiin Suomen halu päästä Euroopan vapaakauppaliiton Eftan tosiasialliseksi jäseneksi 1961 ja halu turvata samalla Neuvostoliiton vaatimat kaupalliset edut. Ratkaisu varmisti Suomen viennin länsimarkkinat ja pysymisen Länsi-Euroopan integraatiovauhdissa.

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 eduskunnan hajotusta vaikuttaakseen presidentinvaaleissa vastaehdokkaaksi nostetun entisen oikeuskanslerin Olavi Hongan takana olevaan liittoutumaan. Neuvostoliitto lähetti lisäksi nootin lokakuun lopussa vedoten maiden välillä 1948 solmitun YYA-sopimuksen 2. artiklan tarkoittamaan sodanuhkaan. Myöskään tämän niin sanotun noottikriisin kaikista taustatekijöistä ei historiantutkimus ole päässyt yksimielisyyteen. Yleisimmin Neuvostoliiton motiivina pidetään halua varmistaa Kekkosen uudelleenvalinta. Hongan luovuttua ehdokkuudesta Kekkonen saikin vaaleissa 111 valitsijamiestä 300:sta ja tuli uudelleen presidentiksi ylivoimaisesti 199 äänellä.

Noottikriisin seurauksena presidentti Kekkoselta katosi todellinen oppositio ja hän sai erittäin vahvan, myöhemmin jopa yksinvaltaisen aseman Suomen poliittisena johtajana.

Presidentin vallankäyttö

Suomalaisessa järjestelmässä presidentti ei voi pysyvästi käyttää valtaa ilman puolueiden enemmistön tukea. Tämän varmistamiseen Urho Kekkonen käytti ulkopoliittista "luotettavuutta", mikä tarkoitti hallitusvastuun ehtona Kekkosen ja hänen ulkopoliittisen linjansa tukemista. Esimerkiksi Kansallinen Kokoomus hyväksyttiin Johannes Virolaisen johtamaan hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se tuki Kekkosta.

Toinen Kekkosen vallankäytön väline olivat hänen ainutlaatuisen laajat henkilökohtaiset verkostonsa: hän piti kiinteää yhteyttä opiskelutovereihinsa ja metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa, järjesti nousevalle älymystönuorisolle niin sanottuja lastenkutsuja Tamminiemessä ja kasvatti luottomiehiä valtionhallinnon eri portaisiin, liike-elämään ja kaikkiin merkittäviin puolueisiin. Hänellä oli kykyä ja tarmoa seurustella mitä erilaisimpien ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa. Vallankäyttäjänä Kekkosta voi verrata sinfoniaorkesterin kapellimestariin, jolla oli henkilökohtainen ote kaikkiin soittajiin hänen johtaessaan omaa sävellystään.

Maalaisliiton jälkeen Kekkonen onnistui saamaan avoimesti tukijakseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen vasemmistopuolueet Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP), SKDL:n ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Kun SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtamassa kansanrintamahallituksessa mukana olleiden puolueiden poikkeuslakiehdotus Kekkosen uudelleen valitsemiseksi ei saanut riittävää enemmistöä, puolueet asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hän tulikin valituksi 1968 vaalien ensimmäisellä kierroksella saatuaan 201 valitsijamiehen äänet.

Ulkopolitiikassa presidentti sen sijaan saattoi toimia ja toimikin yksin, apunaan vain itse valitsemansa avustajat, jotka olivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla joukon ulkopoliittisia aloitteita: Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä, rajarauhasta Norjan kanssa ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta (1969). Aloitteiden tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen soveltaminen eli sotilaallinen yhteistyö Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja vahvistaa siten Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikan harjoittamiseen. Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968 paine puolueettomuutta kohtaan kasvoi. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei hän jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto enää tunnusta Suomen puolueettomuutta.

Sen sijaan Pohjoismaiden talousliitto Nordek oli Suomen taholta ennen kaikkea sosiaalidemokraattisen pääministeri Mauno Koiviston ajama hanke, jonka Kekkonen taitavalla taktiikalla kaatoi sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Neuvostoliitto vastusti sitä. Kekkonen ilmoitti julkisesti syyksi sen, että Nordekista oli tulossa esiaste Länsi-Euroopan talousliittoon.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit hajottivat kansanrintamayhteistyön. Kekkonen itse aktivoitui sisäpolitiikassa alkaen toimia yhä enemmän tosiasiallisena pääministerinä ja osallistuen muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon (UKK-sopimus). Kun Kekkonen ei halunnut laskea vaalivoittajia kokoomusta ja Suomen Maaseudun Puoluetta (SMP) hallitukseen, syntyi Teuvo Auran johtaman kahden presidentinhallituksen jälkeen niin sanottu porvarillinen kansanrintama. Siinä olivat mukana samat puolueet kuin ennen vuotta 1970, mutta Keskustapuolueen asema vahvistui ja hallituksen sisällä oli ei-sosialistinen enemmistö.

Suomessa valtionpäämies on valittu vain kolme kertaa ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Gustaf Mannerheim valittiin valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun haluttiin irtautua saksalaissuuntauksesta, ja presidentiksi elokuussa 1944, kun haluttiin irtautua jatkosodasta ja siteistä Saksaan. Kolmas kerta oli, kun Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella tammikuussa 1973 säädetyllä poikkeuslailla.

Poikkeuslain taustasta ei historiantutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä. Martti Häikiön tutkimuksen mukaan Kekkonen pakotti Ahti Karjalaisen tekemään ehdotuksen Kekkosen jatkoajasta tammikuussa 1972, nimitti helmikuussa Rafael Paasion johtaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa - kaiken tämän hän teki estääkseen maan suurimpia puolueita sosiaalidemokraatteja ja Keskustapuoluetta asettamasta omia presidenttiehdokkaitaan kesän puoluekokouksissa. Näin Kekkonen syrjäytti tuolloin seuraajaehdokkainaan yleisesti pidetyt sosiaalidemokraattien Mauno Koiviston, jolla oli selvä johto mielipidetiedusteluissa, perintöprinssinään pidetyn pitkäaikaisen keskustalaisen ulko- ja pääministerin Ahti Karjalaisen sekä Keskustapuolueen puheenjohtajan Johannes Virolaisen. Tshekkoslovakian miehityksestä 1968 alkanut maailmanpoliittisen tilanteen ja Neuvostoliiton Suomen-politiikan jyrkkeneminen huolestutti Kekkosta, joka katsoi ainoana Suomessa voivansa torjua tämän kasvavan paineen.

On myös esitetty, että poikkeuslain takana oli Kekkosen pelko siitä, että seuraajaksi nousee Neuvostoliiton tuella liian myöntyväinen Ahti Karjalainen. Paljon on myös keskusteltu siitä, kuinka vakavia "vaaran vuosia" 1970-luvun alussa elettiin eli yrittikö Neuvostoliitto Suomeen sijoittamansa suurlähettiläs Aleksei Beljakovin avulla muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestystä. Ja vielä on tulkintana esitetty, että poikkeuslain syynä olisi ollut Neuvostoliiton ja Suomen nousevan radikaalivasemmiston vastustama vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön (EEC) kanssa. Kekkonen ei selvästikään halunnut joutua vaalitaisteluun juuri suuren voiton saavuttaneen populistisen Veikko Vennamon kanssa.

Oma ongelmansa oli kuitenkin poikkeuslain läpivieminen, sillä se vaati perustuslaista poikkeamisen takia 5/6:n eduskuntaenemmistön. Sen kokoamiseksi luotiin poliittinen paketti, jossa osina olivat poikkeuslain lisäksi Suomen heinäkuussa 1972 valmiiksi neuvottelema vapaakauppasopimus EEC:n kanssa, jonka allekirjoituksen Kekkonen lykkäsi, ja vasemmiston haluamat valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät valtuudet, joita kutsuttiin suojalaeiksi. Mutta kun Kalevi Sorsan johtama hallitus ei tällä paketillakaan saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon, Kekkonen uhkasi joulukuussa 1972, ettei hän olekaan käytettävissä presidentiksi. Julkisissa perusteluissaan hän viittasi lokakuussa julkisuuteen vuotaneeseen salaiseen niin sanottuun Zavidovo-muistioon hänen ja neuvostojohdon keskusteluista elokuulta. Syntyneen hämmingin pelästyttämänä tarvittava enemmistö löytyi, ja poikkeuslaki hyväksyttiin eduskunnassa tammikuussa 1973 äänin 170 - 28. Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella.

Merkittävien vastustajien ja kilpailijoiden katoaminen merkitsi politiikassa Kekkosen tosiasiallista yksinvaltaa. Kekkonen kirjoitti rakastajattarelleen Anita Hallamalle 1970: "Ulkopoliittisissa ratkaisuissa olen totaalisesti yksin, en voi keskustella politiikan koko kentästä kenenkään kanssa." Kekkosen päiväkirjojen mukaan hän ei keskustellut kenenkään suomalaisen kanssa tärkeimmistä ratkaisuistaan. Yllättävän usein ja intiimisti hän sen sijaan neuvotteli niin sanotun KGB-linjan edustajien Mihail Kotovin, Viktor Vladimirovin ja suurlähettiläs Vladimir Stepanovin kanssa.

Kekkosen vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Hän oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä presidentinhallituksen avustamana. Hän huudatti itsensä jo tuossa vaiheessa sosiaalidemokraattien ja Keskustapuolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. Ja syksyllä hän "runnasi" presidentinlinnan suorassa televisiolähetyksessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan niin sanottuun hätätilahallitukseen. Kulisseissa Kekkonen kävi kovaa kädenvääntöä kommunistien mukaantulosta myös Moskovan suuntaan käyttäen erouhkaustaan painostuskeinona, mikä käy ilmi hänen päiväkirjoistaan. Menettelyä voi taktisessa suvereenisuudessaan verrata Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772.

Kekkosen suvereenisti isännöimän ETYK:n pitäminen Helsingissä 1975 vahvisti Suomen puolueettomuusasemaa. Juhani Suomen mukaan "liioittelematta voidaan sanoa, että ETYK:n kolmannen vaiheen isännyys ja sen jälkeiset viikot merkitsivät Kekkoselle pitkän uran täyttymystä". Mutta kokouksen jälkeen Suomi ja Kekkonen saivat kokea, että Neuvostoliitto ei ollut tunnustanut aidosti Suomen puolueettomuutta, vaan pyrki YYA-sopimukseen vedoten jälkeen sitomaan Suomen tiukemmin etupiiriinsä. Kekkonen onnistui jälleen erollaan uhkaamalla torjumaan vyörytyksen valtiovierailullaan Neuvostoliittoon 1977. Seuraavana vuonna hän torjui myös puolustusminsteri Dimitri Ustinovin ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista. Kekkonen pani erityisesti 1970-luvulla arvovaltansa peliin edistääkseen Suomen idänkauppaa ja erityisesti suomalaisia rakennusprojekteja, joista Kostamus oli kaikkein suurin.

Valtapolitiikan näkökulmasta vuoden 1978 presidentinvaalit olivat enää näytös. Myös kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen. Ulkopoliittiseksi keskustelufoorumiksi niin sanottujen yöpakkasten jälkeen perustetun Paasikivi-Seuran kampanjoima Kekkonen sai 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Tosin yksi heistä lipesi vaalissa Suomen Kristillisen Liiton Raino Westerholmin taakse, joka sai 24 ääntä.

Tosiasiallista päätepistettä Kekkosen yksinvaltiaan uralla merkitsi huhtikuu 1981, kun pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka Tamminiemestä oli kuulunut sen suuntaisia kehotuksia. Hallituksensa sisäisen enemmistön etukäteen varmistanut Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan vetoamalla julkisuudessa siihen, että Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.

Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Syyskuussa hän jäi sairaslomalle ja pyysi eroa lokakuussa, minkä jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa. Kekkosen sairaudesta on julkaistu professori Erkki Kivalon lausunto Juhani Suomen elämäkertasarjan lopussa. Siitä ja Kekkosen päiväkirjoista käy ilmi, että hän kärsi muistihäiriöistä ainakin vuodesta 1973 lähtien. Kyse oli ilmeisesti aivotoiminnan heikkenemisestä. Sairauden ei kuitenkaan ole osoitettu vaikuttaneen hänen virkatoimiensa hoitamiseen.

Kekkonen sairasti Tamminiemessä 1986 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Hänet siunattiin suurin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa arkkipiispan toimesta ja Narvan marssin soidessa ja haudattiin Hietaniemeen. Presidentin virka-asunnosta Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen kotimuseo.

Kekkosen valtiomieskuva

Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Yhtäältä hänen ansionsa reaalipolitiikan toteuttajana ulko- ja kauppapolitiikassa ja poliittisen taktiikan taitajana tunnustetaan. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan integraatiovaiheiden mukana säilyttäen Neuvostoliiton naapurina markkinatalousjärjestelmänsä. Suomen kansainvälinen asema vahvistui koko ajan. Kekkosta pidetään ovelana Suomen edun ajajana, idän ja lännen sillanrakentajana, joka oli venäläisten ystävä, mutta myös taitava venäläisten käsittelijä.

Toisaalta hänen menettelytapojensa kovuus, valtapiirinsä laajuus ja presidenttikautensa pituus sekä ennen kaikkea sisäpoliittinen hajota ja hallitse -asenteensa loivat pitkän varjon suomalaiseen parlamentarismiin. Vasta hänen seuraajansa Mauno Koiviston kaudella irrottauduttiin ulko-, kauppa- ja sisäpolitiikan kytkennästä hallituksia muodostettaessa ja siitä "itsesensuurin" ilmapiiristä, joka 1970-luvun alusta lähtien vaivasi etenkin valtiollista Yleisradiota. Kriitikkojen silmissä Kekkonen oli "konstien" käyttäjä, vallanhimoinen oman edun tavoittelija ja moraaliton pyrkyri.

Kekkosta voidaan verrata kolmeen Suomen historian vaikuttajaan. Hän oli Kustaa III:n kaltainen monikerroksinen persoona, älykäs reettori ja kirjoittaja, joka osasi käyttää valtiollisen teatterin draaman keinot ohjatakseen tapahtumien juonen täysimääräisesti oman valta-asemansa hyväksi. Kekkosen poliittinen linja taas oli lähimpänä poliittisen suomalaisuusliikkeen perustajan Georg Zacharias Yrjö-Koskisen luomaa myöntyvyyssuuntausta. Yrjö-Koskisen tapaan Kekkosella oli taistelijan mielenlaatu ja valmius leppymättömään toimintaan. Kummankin perusajatus oli turvata suomalaisuuden säilyminen, sisäinen autonomia, tekemällä välttämättömät myönnytykset Venäjälle. Kekkosta voidaan verrata myös Gustaf Mannerheimin ylikehittyneeseen omanarvontuntoon ja oikeassa olemisen pakkomielteeseen sekä haluun saada hyvitystä itsetunnon loukkauksista. Tamminiemestä tuli Kekkosen päämaja, jonne kaikki langat johtivat ja josta käsin valtakuntaa liikuteltiin vuosi vuodelta yhä keskitetymmin.

Kekkosen ajan arviointiin vaikuttaa eniten suurpoliittisen asetelman muuttuminen hänen kuolemansa jälkeen. Kun 1990-luvulla Neuvostoliitto ja Varsovan liitto hajosivat ja kommunismi katosi Euroopasta, Kekkosen politiikan päälinja - Suomen kansallisen itsenäisyyden ja puolueettomuuden vahvistaminen Neuvostoliiton dominoiman Euroopan antamissa raameissa - vaikuttaa liian myöntyväiseltä. Toisaalta Suomi pysyi Kekkosen valtakaudella Euroopan länsiryhmässä, eikä sillä ollut vaikeuksia liittyä Euroopan unioniin. Kekkosen pitkään valtakauteen liittyvä henkilökultti sekä aidon arvostelun ja opposition häviäminen heikensivät merkittävästi suomalaista demokratiaa, mutta eivät millään olennaisella tavalla sitä murtaneet.

Kekkosen perhe

Urho Kekkosen perheeseen kuuluivat kirjailijanakin tunnetuksi tulleen Sylvi-puolison lisäksi 1928 syntyneet kaksospojat. Matti Kekkosesta tuli kansanedustaja, valtionhallinnon virkamies ja isänsä avustaja ja perinnön vaalija, ja julkisuudelle etäisemmästä Taneli Kekkosesta tuli diplomaatti. Taneli meni naimisiin Urho Kekkosen pitkäaikaisen kilpakumppanin, sosiaalidemokraattisen poliitikon ja presidenttiehdokkaan K. A. Fagerholmin tyttären Britan kanssa.

Urho Kekkosen puoliso Sylvi Kekkonen työskenteli ylioppilaaksi tultuaan lyhyen aikaa Suomen Käsityön Ystävissä ja pidempään Etsivän keskuspoliisin kansliassa, missä hän tapasi Urho Kekkosen. Lasten syntymän jälkeen hän ei käynyt ansiotyössä. Sylvi Kekkonen harrasti syvällisesti kirjallisuutta, piti kotonaan kirjallista salonkia ja kehittyi itse pienimuotoisen kirjallisen ilmaisun taitajaksi. Hän julkaisi ensimmäisenä teoksenaan mietelmäkokoelman Kiteitä 1949. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi muistikuvien kokoelma Kotikaivolla. Pienoisromaani Käytävä (1955) kuvasi sairaanhoitajan maailmaa ja pääteokseksi luonnehdittava Amalia (1958) itsensä epäonnistuneeksi tuntevan naisen kamppailua omanarvontuntoon inhimillisistä toiveistaan luopumalla. Lapsuusmuistelma Lankkuaidan suojassa (1968) päätti kirjallisen uran.

Luonteena Sylvi Kekkonen oli älyllinen, sisäänpäin kääntynyt ja pidättyväinen. Presidentin puolisona hän osallistui edustamiseen voimiensa mukaan; häntä vaivasi nivelreuma.

Urho Kekkosen vilkkaasta seuraelämästä on vähän tutkittua tietoa. On tiedossa, että hänellä oli 1950-luvulla pitkäaikainen ja kiinteä ystävyys erääseen naistoimittajaan, jonka kanssa hän pääministerinä vietti muun muassa loman Italiassa, ja hänen jälkeensä ulkoministeri ja suurlähettiläs Jaakko Hallaman puolisoon Anita Hallamaan.

Kekkonen harrasti ennen kaikkea kalastusta, hiihtämistä ja metsästystä. Myös näissä harrastuksissa hän halusi olla ensimmäinen ja paras. Kukaan ei saanut saada enempää tai suurempia kaloja kuin hän. Lapin retkiltä syntyi käsite "perässähiihtäjät".

Kekkonen oli ahkera lukija ja kirjoitti elämänsä loppuun saakka etenkin päivänkohtaiseen poliittiseen taisteluun osallistuvaa käyttötekstiä kuten pakinoita ja kirjeitä. Kekkosen muistelmateos Vuosisatani on sen sijaan kokonaan kirjailija Paavo Haavikon kirjoittama. Kekkosen kielitaitoa rajoitti politiikka: koulussa luetusta pitkästä venäjästä hän sai huonon arvosanan, ja aitosuomalaisena hän ei halunnut oppia ruotsia ennen kuin pääministerikautenaan 1950-luvulla; saksa lienee ollut hänen vahvin kielensä.

Urho Kekkosen valtakauden pituus, hänen erittäin laaja lukeneisuutensa ja älyllinen vireytensä ja ennen kaikkea hänen kykynsä mitä monitasoisimpiin sosiaalisiin kontakteihin aina kansan syvimpiä rivejä myöten ovat jättäneet syvän ja pitkän jäljen kansakunnan muistiin.

Urho Kaleva Kekkonen S 3.9.1900 Pielavesi, K 31.8.1986 Helsinki. V metsätyönjohtaja Juho Kekkonen ja Emilia Pylvänäinen. P 1926 - Sylvi Salome Uino S 1900, K 1974, PV kirkkoherra Kauno Edvard Uino ja Salome Stenberg. Lapset: Taneli Kaleva S 1928, K 1985 suurlähettiläs; Matti Kaleva S 1928, hallintoneuvos.

URA. Ylioppilas Kajaanin yhteiskoulusta 1919; ylempi oikeustutkinto Helsingin yliopistosta 1926; lakitieteen kandidaatti, varatuomari 1928; lakitieteen tohtori Helsingin yliopistosta 1936.

Kajaani-lehden toimittaja 1919, 1920 - 1921; Yleisesikunnan passiosaston kanslisti 1919 - 1921, päällikön sijainen 1920 - 1921; Kainuun Sanomien toimittaja 1921; Etsivän keskuspoliisin kuulustelija 1921 - 1927; Ylioppilaslehden päätoimittaja 1927 - 1928; Maalaiskuntien liiton lakimies, liiton aikakauskirjan toimittaja 1927 - 1932; maatalousministeriön nuorempi hallitussihteeri 1933 - 1944; Siirtoväen huollon keskuksen johtaja 1940 - 1943; valtiovarainministeriön virastovaltuutettu 1943 - 1945; Suomen Pankin johtokunnan jäsen 1946 - 1956.

Peltomies-lehden toimituskunnan jäsen 1937 - 1939; maatilan omistaja Karjalassa ja Kainuussa.

Maalaisliiton keskushallituksen jäsen 1935 - 1944, 1947 - 1956; Maalaisliiton kansanedustaja 1936 - 1944 (Viipurin läänin läntinen vaalipiiri), 1945 - 1956 (Oulun läänin vaalipiiri); oikeusministeri, apulaissisäasiainministeri Kyösti Kallion 4. hallituksessa 7.10.1936 - 12.3.1937; sisäasiainministeri A. K. Cajanderin hallituksessa 12.3.1937 - 1.12.1939; oikeusministeri J. K. Paasikiven 2. hallituksessa 17.11.1944 - 17.4.1945, J. K. Paasikiven 3. hallituksessa 17.4.1945 - 26.3.1946; pää- ja sisäasiainministeri 17.3.1950 - 17.1.1951; pääministeri 17.1. - 20.9.1951, 20.9.1951 - 9.7.1953; ulkoasiainministeri 26.11.1952 - 9.7.1953; pääministeri 9.7. - 17.11.1953; ulkoasiainministeri 5.5. - 20.10.1954; pääministeri 20.10.1954 - 15.2.1956; tasavallan presidentin valitsijamies 1937, 1940, 1943; eduskunnan I varapuhemies 1946 - 1947, puhemies 1948 - 1950; tasavallan presidentti 1956 - 1981.

Jäsenyydet: Puheenjohtaja: Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) urheilujaosto 1929 - 1931; Suomen Urheiluliitto 1932 - 1947; Suomen olympiakomitea 1938 - 1946; Suomalaisuuden liitto 1930 - 1932. Maakansan johtokunta, puheenjohtaja, hallintoneuvosto; Suomen Kulttuurirahaston johtokunta; Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjohtokunta.

Kersantti 1920.

Kunnianosoitukset: Lukuisia koti- ja ulkomaisia kunnia- ja arvomerkkejä; laki- tai oikeustieteen kunniatohtori Moskova 1958, Kanada 1961, Ranska 1962, Varsova 1964, Delhi 1965, Budapest 1969, Praha 1969, Turku 1973, Uppsala 1977; filosofian kunniatohtori Helsinki 1964, Turun yliopisto 1965, Åbo Akademi 1968, Oulu 1972; kauppatieteiden kunniatohtori Helsinki 1966; tekniikan kunniatohtori Helsinki 1966; liikuntatieteen kunniatohtori Jyväskylä 1969; yhteiskuntatieteen kunniatohtori Tampere 1975; lääketieteen ja kirurgian kunniatohtori Turku 1975, Kuopio 1978; maatalous- ja metsätieteen kunniatohtori Helsinki 1977; kasvatustieteen kunniatohtori Joensuu 1979. Palkinnot: J. W. Snellman 1981, Paul Harris -mitali 1981, kultainen Merkurius-palkinto 1982.

TUOTANTO. Katso Urho Kekkosen kirjallisen tuotannon julkaisutoimikunnan mietintö. Komiteamietintö 1989:19; R. Mäkinen, I. Mäkinen, Urho Kekkosen ulkopoliittiset puheet, kirjoitukset ja lausunnot : selityksin varustettu luettelo vuoteen 1976. 1978.

Kunnallisvaalilainsäädäntö selitettynä. 1933, 1964; Demokratian itsepuolustus. 1934; Kunnallinen vaalioikeus Suomen lain mukaan. 1936 (väitöskirja); Siirtoväki ja sen huolto I - II. 1940 - 1941; Onko maallamme malttia vaurastua?. 1952; Puheita ja kirjoituksia I - II. 1967. III. 1969. IV. 1972 (osia ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi, saksaksi, romaniaksi, unkariksi, serbokroatiaksi; Muutokset vuosikymmenet. 1975; Kirjeitä myllystäni I - II. 1976 - 1977); Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. 1977; Nimellä ja nimimerkillä. 1977; Suomen turvallisuuspolitiikka. 1980; Tamminiemi. 1980; Vuosisatani. 1981 (kirjoittanut P. Haavikko); Rakas Häiskä! Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihtoa vuosilta 1924 - 1969. 1997; Urho Kekkosen päiväkirjat 1 - 4. 2001 - 2004.

Nimimerkillä Pekka Peitsi: Suomen kansan eheytymisen tie. 1942; Kansa taistelee elämästään. 1943; Löysin rantein. 1944; Tässä sitä ollaan. 1944; myös nimimerkki Liimatainen.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Urho Kekkosen arkisto, Orimattila.

Urho Kekkosen päiväkirjat 1 - 4. 2001 - 2004.

Elämäkertoja: U. Kekkonen, Vuosisatani. 1981 (kirjoittanut P. Haavikko); J. Suomi, Urho Kekkonen : 1936 - 1944 : myrrysmies. 1944 - 1950 : vonkamies. 1950 - 1956 : kuningastie. 1956 - 1962 : kriisien aika. 1962 - 1968 : presidentti. 1968 - 1972 : taistelu puolueettomuudesta. 1972 - 1976 : liennytyksen akanvirrassa. 1976 - 1981 : umpeutuva latu. 1986 - 2000; K. Skyttä, Presidentin muotokuva 1 - 2. 1969 - 1970; K. Skyttä, Tuntematon Kekkonen. 1980; A. Uino, Nuori Urho Kekkonen : poliittisen ja yhteiskunnallisen kasvun vuodet 1900 - 1936. 1985.

Vaali- ja juhlakirjoja: S. Keränen, Moskovan tiellä : Urho Kekkonen ja Neuvostoliitto 1945 - 1980. 1990; T. V. Mäki, U. Levo, Presidentti eräretkillä. 1967; T. V. Mäki, Iloista kyytiä päämiehen mukana kairassa ja tunturissa. 1975; E. S. Repo, Urho Kekkonen idässä ja lännessä. 1962; P. Sorvali, Niukkasesta Kekkoseen. 1975; Urho Kekkonen 3.9.1960. 1960; Urho Kaleva Kekkonen 3.9.1900 - 1975. 1975; Urho Kekkonen : rauhanpoliitikko. 1990; K. Vilkuna, Urho Kekkonen. 1949, 1961; K. Vilkuna, Presidentti Urho Kekkosen kuvaelämäkerta. 1968.

Tutkimuksia ja muistelmia: A. Blåfield, P. Vuoristo, Kun valta vaihtui : mitä todella tapahtui. 1982; M. Häikiö, Presidentin valinta : miten valtionpäämiehet Suomessa on valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973. 1993; K. Kultala, Kohtalona Kekkonen.1980; M. Laukkanen, Kekkospuolueen kujanjuoksu : sisäkuva vallasta ja väyrysistä. 1982; J. Nevakivi, Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui. 1996; NKP ja Suomi : keskuskomitean salaisia dokumentteja 1955 - 1968. 1992; H. Rautkallio, Paasikivi vai Kekkonen : Suomi lännestä nähtynä 1945 - 1956. 1990; H. Rautkallio, Novosibirskin lavastus : noottikriisi 1961. 1992; J. Virolainen, Yöpakkasista juhannuspommiin. 1982.

Kaunokirjallisuus: J. Donner, Presidentti : romaani. 1986; A. Salo, Vallan miehet : kansakunnan jylhät kohtalot kevytmielisten miesten ohjauksessa / televisionäytelmä. 1986.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: T. Gismondi. 1976, Tamminiemi, Helsinki; T. Jaatinen. 1985, UKK-kokoelmat, Museovirasto; K. Kallio. 1960, Atrium-sali, Presidentinlinna; P. Kauhanen. 1990, Kajaani; M. Keskinen, UKK-kokoelmat, Museovirasto; E. Renvall. 1944, Suomen Pankin juhlahuoneisto, Helsinki; E. Renvall, UKK-kokoelma, Museovirasto; A. Tukiainen. 1966, UKK-kokoelmat, Museovirasto; A. Tukiainen, Eduskunnan valtiosali; Reliefit: M. Koskela. 1975, UKK-kokoelmat, Museovirasto; M. Koskela, Kajaanin vanhan kansakoulun ulkoseinä; P. Papinaho. 1976, UKK-kokoelmat, Museovirasto; L. Pullinen. 1975, Finlandia-talo, Helsinki; L. Pullinen. Tamminiemi, Helsinki. Maalaukset: I. Glazunov. 1973, Tamminiemi, Helsinki; G. Rawlins. 1981, UKK-kokoelmat, Museovirasto; E. Tilvis. 1955, Eduskunta. Mitalit: R. Heimo. 1986; A. Tukiainen. 1968.T. Gismondi. 1975, UKK-kokoelma, Museovirasto; H. Häiväoja. 1976, UKK-kokoelma, Museovirasto; T. Jaatinen. 1975, UKK-kokoelma, Museovirasto; T. Korhonen. 1975, UKK-kokoelma, Museovirasto; H. Nieminen. 1975, UKK-kokoelma, Museovirasto; K. Räsänen. 1980, UKK-kokoelma, Museovirasto; L. Turpeinen. 1975, UKK-kokoelma, Museovirasto; Suomen Mitalitaiteen Killan erikoismitali. 1970, UKK-kokoelma, Museovirasto; Mitali Suomen Tasavallan presidentit -sarjassa; Urkin ura -mitali. 1977, Pielaveden Sampo, UKK-kokoelma, Museovirasto. Muistomerkit: muistolaatta koulunkäynnistä, Iisalmen raatihuone, Kajaanin vanha kansakoulu; muistolaatta hiihtoretkistä. 1982, Saivaara; P. Papinaho, muistokivi. Orimattila; H. Kivijärvi, hautapaasi. 1987, Hietaniemen hautausmaa, Helsinki; Lepikko-säätiön ylläpitämä Lepikon torppa, Pielavesi; Urho Kekkosen museo. 1987, Tamminiemi, Helsinki; P. Jylhä, Lähde/UKK-monumentti. 2000, Hakasalmen puisto, Helsinki.

URHO KEKKOSEN MUKAAN NIMETTY. 500 markan seteli 1975; juhlaraha 1975, 1981; UKK-instituutti 1980, Tampere; UKK-perinneyhdistys; Tasavallan Presidentin arkistosäätiö 1970; UKK-kansallispuisto 1980; kadut, aukiot ym. Hamina, Helsinki, Kajaani, Orimattila, Pielavesi, Saarijärvi, Suomusjärvi, Tampere; postimerkki 1960, 1970, 1980, 1986.

Kirjoittaja(t): Martti Häikiö

Julkaistu 16.9.1997

Artikkelitekstin pituus: 33037 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot