Vapaasti luettava artikkeli

Paasikivi, Juho Kusti (1870 - 1956)

tasavallan presidentti

Paasikivi, Juho Kusti (1870 - 1956)
Rembrandt. Ulkoasiainministeriön arkisto.

J. K. Paasikivi vaikutti erilaisissa julkisissa tehtävissä Suomen keskeisten poliittisten ja taloudellisten päätösten tekoon yli 50 vuoden ajan. Hänen uransa huipentui presidenttikauteen 1946 - 1956, jonka aikana hän vastasi hahmottelemansa sodanjälkeisen kauden ulkopolitiikan, Paasikiven linjan, toteuttamisesta.

J. K. Paasikivi muistetaan ennen kaikkea Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan periaatteiden ja tavoitteiden hahmottelijana sekä toimeenpanijana. Hänen julkinen uransa käsitti kuitenkin huomattavasti laajemman ajanjakson aina vuosisadan vaihteesta presidenttikauden loppuun 1956 saakka. Runsaan puolen vuosisadan aikana Paasikiven vaikutus näkyi harvinaisen laajasti keskeisten poliittisten ja taloudellisten päätösten teossa.

Orpo koululainen

Juho Kusti Paasikivi menetti jo varhain molemmat vanhempansa. Hänen äitinsä kuoli, kun poika oli nelivuotias, ja isänsä Juho menetti kymmenen vuotta myöhemmin. Holhousvastuu varattomasta lahtelaispojasta jäi hänen iäkkäälle tädilleen. Näissä oloissa Paasikivestä kehittyi itsenäinen ja itsepäinenkin nuorimies. Myöhemmällä iällä hänen luonnekuvansa keskeisiksi piirteiksi tulivat lisäksi maanläheinen realismi, varovaisuus ja pessimismi, joihin silti liittyi voimakkaan kuohuva temperamentti.

Oppikoulun Paasikivi aloitti Hämeenlinnan normaalilyseossa 1882. Lapsuudesta saakka rajattomalla lukuhalullaan huomiota herättänyt poika valtasi pian luokkansa priimuksen paikan, jota hän piti hallussaan lähes koko kouluajan. Suoritettuaan erinomaisin arvosanoin ylioppilastutkinnon 1890 Paasikivi ryhtyi opiskelemaan historiaa ja venäjän kieltä. Valmistuttuaan 1892 filosofian kandidaatiksi hän vaihtoi taloudellisesti lupaavampaan oikeustieteeseen ja suoritti 1897 molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon. Samana vuonna Paasikivi solmi avioliiton ylioppilas Anna Forsmanin kanssa. Lukuisten lyhytaikaisten toimien ohessa Paasikivi jatkoi oikeustieteellisiä opintojaan ja teki tutkimusmatkoja Tukholmaan ja Leipzigiin. Väiteltyään 1901 molempain oikeuksien tohtoriksi hän sai seuraavana vuonna nimityksen Aleksanterin yliopiston hallinto-oikeuden apulaiseksi (apulaisprofessoriksi) mutta siirtyi jo vuoden kuluttua valtiokonttorin ylitirehtööriksi, jossa virassa hän toimi seuraavan vuosikymmenen ajan.

Yhteiskunnallinen vaikuttaja

J. K. Paasikivi oli jo koulu- ja opiskeluaikanaan omaksunut hegeliläis-snellmanilaisen näkemyksen kielen ja kansallisuuden keskeisestä merkityksestä historiassa. Siten hän vuosisadan vaihteessa hakeutui Uuden Suomettaren ympärille ryhmittyneen Suomalaisen Puolueen piiriin. Nuoren Paasikiven poliittisten käsitysten kehitykseen vaikutti ratkaisevasti sosiaalireformatorista myöntyvyyssuuntaa edustanut yleisen historian professori (J. R. Danielson-Kalmari) J. R. Danielson. Häneltä Paasikivi omaksui näkemyksen, jonka mukaan Venäjän yhtenäistämispyrkimysten voimistuessa Suomen autonomian puolustaminen vaati kaikkien väestöryhmien panosta näiden kielellisestä ja sosiaalisesta taustasta riippumatta. Siten kielikysymys oli G. Z. Yrjö-Koskisesta poiketen vain osa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuuskysymystä. Suuriruhtinaskunnan poliittisen erillisaseman ja yhteiskuntarauhan säilyttäminen sekä lujittaminen vaati siten laajan sosiaalipoliittisen reformiohjelman toteuttamista. Tämän uudistusohjelman hahmottamisessa Paasikivellä oli huomattava rooli jo ennen vuoden 1905 suurlakkoa. Hän toimi Pellervo-Seuran eri tehtävissä ja taisteli lehtikirjoittajana valtiollisen ja kunnallisen äänioikeusuudistuksen puolesta.

Suurlakon jälkeen Paasikivi nousi merkittäväksi vaikuttajaksi maan politiikassa. Eduskunnan uudistuskomitean jäsenenä 1905 - 1906 hän osallistui keskeisesti niiden periaatteiden laatimiseen, joiden pohjalle uusi yksikamarinen eduskunta rakentui. Paasikivi valittiin kansanedustajaksi Suomalaisen Puolueen listoilta 1907, ja parlamentissa hän herätti heti huomiota ryhmänsä näkyvimpiin hahmoihin kuuluvana kykynä. Kansanedustajana Paasikivi keskittyi sosiaalipoliittisen orientaationsa mukaisesti etenkin torpparien ja tilattoman väestön ongelmiin sekä valtion finanssikysymyksiin. Hän toimi 1907 erittäin tuulisella paikalla maatalousvaliokunnan puheenjohtajana ja vastasi vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen periaatteiden hahmottelemisesta sekä asetuksen aikaansaamisesta.

Paasikivellä oli myös hyvät suhteet nuorsuomalaisten vasempaan siipeen. Leo Mechelinin perustuslaillisen senaatin erottua 1908 Paasikivi pohjusti yhdessä K. J. Ståhlbergin kanssa neuvottelut kokoomushallituksesta, joka aloitti toimintansa Edvard Hjeltin johdolla. Paasikivestä tuli senaatin finanssitoimituskunnan päällikkö (valtiovarainministeri).

Myöntyvyyspoliitikko

J. K. Paasikiven ministerinura jäi lyhyeksi. Kokoomussenaatti hajosi keväällä 1909 Venäjän-poliittisiin kysymyksiin, ja jäljelle jäänyt vanhasuomalaisten "tynkäsenaatti", johon Paasikivikin kuului, jätti paikkansa saman vuoden syksyllä Venäjän hallituksen kanssa syntyneen menettelytapaerimielisyyden vuoksi. Paasikivi piirsi sekä oman että ryhmänsä myöntyvyyspolitiikan rajoja perustellen eroamista sillä, ettei Suomalainen Puoluekaan voinut sitoutua panemaan täytäntöön mitä tahansa Venäjän vaatimuksia. Hallitusvalta siirtyi tämän jälkeen pitkälti venäläistyneelle amiraalisenaatille.

Myöntyvyyspoliitikkona Paasikivi katsoi kuitenkin, että hänen johtamansa valtiokonttorin oli tunnollisesti maksettava venäläistyneen senaatin määräämät niin sanottujen sotilasmiljoonien vuosierät. Kun vuoden 1913 valtiopäivät hyväksyivät mietinnön, jonka mukaan maksaminen oli laitonta, Paasikivi päätti jättää virkauran ja politiikan kokonaan. Hän luopui 1914 ylitirehtöörinvirasta valtiokonttorissa. Niin ikään hän jätti eduskunnan vuoden 1913 valtiopäivien päättyessä ja erosi myös Suomalaisen Puolueen keskushallinnosta.

Suomen Pankin ovien pysyttyä Paasikivelle suljettuina hän sukupolvelleen varsin luonteenomaisista ihanteista poiketen jätti valtion palvelun ja siirtyi yksityiseen liikeyritykseen. Kansallis-Osake-Pankin (KOP) pääjohtajana hän toimi seuraavat kaksikymmentä vuotta.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Paasikivi jakoi aluksi puolueensa lojaalisuuden Venäjän keisarikuntaa kohtaan. Routavuosien kokemusten jälkeen ei Paasikiven mielestä kuitenkaan ollut enää kysymys mistään moraalisesta tai juridisesta uskollisuudesta, vaan hän katsoi, että suomalaisilla tuli olla mahdollisimman pitkälle kehitetyt toimintamallit myös muiden vaihtoehtojen varalta. Erityisesti Saksan osoitettua kevään 1915 offensiivissaan voimansa Paasikivi ryhtyi vakavasti ottamaan laskelmissaan huomioon myös sen mahdollisuuden, että keisari Wilhelmin armeijat saattaisivat kokonaan murskata Venäjän.

Monarkisti

Keisarivallan luhistuminen keväällä 1917 nosti liberaalit näyttävästi Venäjän johtoon. Uudessa tilanteessa J. K. Paasikivi toimi Suomalaisen Puolueen edustajana K. J. Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa, joka luonnosteli maalle hallitusmuotoa ja siihen liittyviä muita säännöksiä. Ståhlbergin kielitaidottomuuden vuoksi Paasikivi johti asiasta väliaikaisen hallituksen kanssa käytyjä neuvotteluja. Danielson-Kalmarin ja muiden suomalaisten lojalistien rinnalla Paasikivi teki siten työtä aina lokakuun vallankumouksen aattopäiviin saakka Suomen autonomisen aseman vakiinnuttamiseksi Venäjän yhteydessä.

Vasta bolshevikkien nousu valtaan karisti Paasikivestä viimeisetkin lojalismin rippeet. Hänen käsityksensä mukaan Suomen saavuttama itsenäisyys oli tullut ulkoisten maailmantapahtumien tuloksena "taivaan lahjana". Suomalaisten aktivistien panosta Paasikivi ei arvostanut, ja sosialistien kapinan tuomitsemiseen hän ei löytänyt kyllin voimakkaita sanoja. Koska Neuvosto-Venäjä oli tunnustanut kapinahallituksen eikä ollut peruuttanut tunnustustaan, Paasikivi katsoi, ettei itsenäisyyden saavuttaminen sellaisenaan riittänyt, vaan se oli myös varmistettava. Hänen aksiomaattisen ennakkokäsityksensä mukaan Venäjä - hallitsivatpa sitä sitten punaiset tai valkoiset - pyrkisi ennemmin tai myöhemmin valtaamaan menettämänsä rajamaat takaisin. Skandinavian maihin talvella 1917 - 1918 tekemänsä matkan jälkeen Paasikivi totesi, että toiveet Ruotsin interventiosta Suomen itsenäisyyden hyväksi oli syytä haudata.

Geopoliittisesti ja strategisesti länsivallat olivat liian kaukana voidakseen ratkaisevalla tavalla vaikuttaa Itämeren perukoilla. Näin ollen ainoastaan Saksa, joka sotilaallisesti oli toistaiseksi menestynyt hyvin, saattoi niin halutessaan antaa Suomelle konkreettista turvaa Venäjää vastaan. Tähän suunnitelmaan kuului myös ajatus Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen. Keväällä 1918 Paasikivi oli Saksan tukeen luottavan suuntauksen johtomiehiä Suomessa. Siirryttyään valtionhoitajaksi toukokuussa 1918 P. E. Svinhufvud järjesti Paasikiven seuraajakseen senaatin talousosaston varapuheenjohtajana (pääministerinä). Paasikiven ja Svinhufvudin välillä ei tuolloin ollutkaan mitään oleellisia mielipide-eroja. Yhdessä he kaavailivat keisari Wilhelmin tuen varmistamista valitsemalla saksalaisen prinssin Friedrich Karlin Suomen hallitsijaksi. Lisäksi Berliinille oli tarjottava sotilasliittoa. Hohenzollern-sukuisen kuninkaan johtaman monarkian ei Paasikivestä tarvinnut merkitä riippuvuussuhdetta Saksaan sen enempää, kuin mitä kansat modernissa maailmassa ylipäänsä olivat riippuvaisia toisistaan. Svinhufvudin ja Paasikiven ohjelma ei silti sellaisenaan saanut tukea Saksasta.

Syyskesästä 1918 lähtien Paasikivi alkoi epäillä suursodan Saksalle edullista lopputulosta, mutta ei vielä pitänyt keisarikunnan täydellistä sortumista mahdollisena. Kun näin kuitenkin marraskuussa 1918 tapahtui, luhistuivat Paasikiven Svinhufvudin tuella noudattaman politiikan perusteet ja hänen hallituksensa joutui jättämään paikkansa. Ennen eroaan senaatti teki vielä sisä- ja talouspoliittisia päätöksiä, joista merkittävin oli lokakuussa 1918 annettu torppareiden "vapautuslaki". Sen sisältö perustui olennaisesti niihin suuntaviivoihin, jotka Paasikiven johdolla 1912 - 1914 toiminut maanvuokrakomitea oli laatinut.

Rauhanneuvottelijana Tartossa

Saksan romahdus nosti J. K. Paasikiven mielessä Venäjän jälleen "ensimmäiseksi kaikista". Itäisen uhan neutraloimiseksi hän piti tärkeänä hyvien suhteiden rakentamista Venäjän valkoisiin, joiden ennustettiin voittavan maansa tuolloin vielä käynnissä olleen kansalaissodan. Siinä yhteydessä hän kannatti Gustaf Mannerheimin ajatuksen mukaisesti osallistumista Pietarin valtaukseen, josta Suomi saisi palkkioksi Itä-Karjalan. Paasikivi vaati kuitenkin yhdessä Lauri Ingmanin kanssa hyökkäyksen toteuttamiselle tarkkoja reunaehtoja, jotka eivät toteutuneet, ja suunnitelma kuivui kokoon.

Venäjän kansalaissodan käännyttyä bolshevikeille voitolliseksi ajatus V. I. Leninin hallituksen kanssa solmittavasta rauhasta alkoi voittaa alaa Helsingissä; bolshevikkeja pidettiin kuitenkin edelleen siinä määrin heikkoina, että suomalaiset kykenisivät yksinkin ajamaan läpi laajamittaiset alueelliset ja taloudelliset vaatimuksensa. Ne muotoiltiin kaikkien valtiopäiväpuolueiden edustajista koostuneessa Paasikiven komiteassa keväällä 1920.

Tarton rauhanneuvotteluissa komitean jäsenistä koottu valtuuskunta joutui käytännössä yrittämään Helsingissä kaavailtujen tavoitteiden toteuttamista. Monista muista porvarillisista poliitikoista poiketen Paasikivi kaihtoi tällöin lähinnä ideologisiin syihin perustuvaa jäykkää takertumista kerran asetettuihin päämääriin. Hänen mielestään tuli tarkoin seurata yleistä tilannetta ja sen pohjalta aina uudelleen harkita, mikä oli realistista. Paasikivi piti venäläisten kanssa saavutettua kompromissiratkaisua enemmän kuin tyydyttävänä. Bolshevikki-Venäjän tavoitteisiin liittynyt maailmanvallankumouksen ajatus muodosti Paasikiven ja Lauri Ingmanin mielestä silti jatkuvan uhan, joten Tarton saavutukset merkitsivät tältä kannalta vain ajan voittamista.

Englannin laivaston vetäydyttyä Itämereltä 1921 ja Suomen jäätyä vaille varmaa sotilaallista tukea miltään suunnalta Paasikivi piti tärkeänä ainakin siedettävien suhteiden ylläpitämistä Neuvostoliittoon. Kansainliitto periaatteineen oli sinänsä hyvä, mutta sen tarjoamaa konkreettista apua täytyi ainakin toistaiseksi pitää epävarmana. Niinpä Paasikivi tähdensikin 1920- ja 1930-luvulla jatkuvasti puolustuslaitoksen merkitystä.

Pankkimies

Toimiessaan KOP:n pääjohtajana J. K. Paasikivi joutui luotsaamaan rahalaitoksensa ensimmäisen maailmansodan vaikeiden vuosien ja 1930-luvun lamakauden läpi. Paasikiven aikana sekä pankin liikevaihto että haarakonttoreiden määrä kasvoivat suuresti, ja KOP:sta oli kehittymässä maan suurin liikepankki. Toiminnassaan pääjohtaja noudatti pragmaattisesti klassisen liberalismin oppeja. Talouden tuli olla tasapainossa ja säästöjä piti saada aikaan niin kasvun kuin hyvinvoinninkin turvaamiseksi. Suurpankin edustajana Paasikivi oli keskeisesti mukana talouselämän ja valtion erilaisissa komiteatehtävissä.

Pankin johtamisessa käyttämiensä jyrkkien otteiden vuoksi Paasikivi joutui ristiriitaan pankin muun johdon kanssa. Pulaliikkeiden kärjekäs arvostelu maassa harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan osui myös kansallispankkiin ja sen pääjohtajaan. Kriisin luomat paineet yhdessä vaimon sairastelun ja 1931 tapahtuneen kuoleman aiheuttamien huolien kanssa kiristivät Paasikiven hermot äärimmilleen ja johtivat lopulta johtokunnan jäsenten yhteistyökyvyn heikkenemiseen sekä Paasikiven eroon pääjohtajan virasta 1934.

Skandinavisti

Itsenäisessä Suomessa J. K. Paasikivi kannatti lujaa hallitusvaltaa ja katsoi, että vasemmisto oli pidettävä poissa hallituksesta. Tannerilaisen sosiaalidemokratian osalta hänen mielipiteensä muuttui vasta 1930-luvun loppuvuosina. Lapuanliikkeeseen Paasikivi suhtautui aluksi varovaisen myötämielisesti, mutta käänsi sittemmin rintamasuuntansa oikeistoradikalismia vastaan. Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtajana 1934 - 1936 hän toteutti selkeän rajanvedon Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen (IKL) nähden ja varmisti puolueensa säilymisen konservatiivisin tunnuksin pohjoismaisen demokratian kannalla.

Suomen omaksuttua 1935 ulkopolitiikassaan pohjoismaisen suuntauksen Tukholman-lähettilään paikka muodostui tärkeäksi. Pitkän aikavälin tavoitteena, jota myös Ahvenanmaan linnoittamishanke palveli, oli Suomen ja Ruotsin välisen puolustusliiton aikaansaaminen. Vastikään eläkkeelle siirtynyt ja uuden avioliiton (Alli Paasikivi) Alli Valveen kanssa solminut Paasikivi suostuteltiin ottamaan vastaan lähettilään virka 1936.

Diplomaattitehtävässään Paasikivi lähti siitä, ettei Suomen pohjoismaisen suuntauksen pysyvyydestä eikä vilpittömyydestä saanut olla Ruotsissa minkäänlaista epäilystä. Tästä puolestaan seurasi Suomen sisäpolitiikalle selkeitä vaatimuksia. Sosiaalidemokraattien panoksen lisäksi tarvittiin porvarillisten puolueiden yhteistyötä, joka kattaisi myös Ruotsalaisen Kansanpuolueen. Maltillisuus kieliasiassa oli välttämätöntä, koska muuten ei ruotsinkielisiä saataisi mukaan yhteiseen rintamaan. Suomalaisuuden asiaa piti Paasikiven mielestä ajaa käytännön työn ja kulttuurisaavutusten eikä erikoislainsäädännön avulla.

Rauhanneuvottelija ja Moskovan-lähettiläs

Neuvostoliiton esitettyä lokakuun alussa 1939 keskustelujen aloittamista "konkreettisista poliittisista kysymyksistä" Suomen hallitus valitsi neuvottelijakseen idänsuhteiden asiantuntijana pidetyn J. K. Paasikiven. Moskovaan hän teki loka-marraskuussa kaikkiaan kolme matkaa; kahdella jälkimmäisellä kerralla mukana oli myös Väinö Tanner (1881 - 1966). Paasikivi hyväksyi alun pitäen mukaan saamansa tiukat ohjeet, joiden laadintaan hän itsekin oli osallistunut. Hän kannatti myös ulkomaisen avun hakemista sen tulosuunnasta riippumatta. Neuvottelujen kuluessa Paasikivi varmistui kuitenkin Josif Stalinin päättäväisyydestä perusvaatimustensa läpiajamisessa ja Suomen jäämisestä ulkopoliittisesti yksin. Tästä näkökulmasta Paasikivi piti riittävän pitkälle meneviin myönnytyksiin perustuvan kompromissin etsimistä välttämättömänä täydellistä tuhoa merkitsevän sodan estämiseksi. Näin siitäkin huolimatta, että hän näki kompromissipolitiikan merkitsevän eroa pohjoismaisesta puolueettomuudesta ja siirtymistä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Helsingissä sotamarsalkka Gustaf Mannerheim oli Paasikiven kanssa samalla linjalla, mutta ulkoministeri Eljas Erkon näissä asioissa johtama hallitus asettui päinvastaiselle kannalle. Paasikiven ja Mannerheimin suostuttelujen jäätyä tuloksettomiksi neuvottelut katkesivat marraskuun puolivälissä.

Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 Paasikivi haluttiin salkuttomaksi ministeriksi Risto Rytin muodostamaan uuteen hallitukseen lähinnä Rytin ja Tannerin ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi. Hallituksen ydinryhmäksi muodostuikin triumviraatti Ryti, Tanner ja Paasikivi. Tammikuussa 1940 Hella Wuolijoen ja Alexandra Kollontayn välityksellä avautuneeseen Moskovan-kontaktiin Paasikivi tarttui hanakasti. Jo tällöin hän Rytistä ja Tannerista poiketen katsoi, että rauhansopimukseen pääseminen vaatisi tukikohdan luovuttamisen läntiseltä Suomenlahdelta. Kuitenkin vielä rauhanneuvottelujen aikana Moskovassa pääministeri Rytin johtamaan Suomen valtuuskuntaan kuulunut Paasikivi pohti kollegoineen vakavasti tarjolla olleen läntisen avun hyväksymistä, mutta päätyi kuitenkin 13.3.1940 allekirjoitetun sanelurauhan hyväksymisen kannalle.

Rauhanteon jälkeen Paasikivi suostui ottamaan vastaan vaikean ja vaativan tehtävän Suomen edustajana Moskovassa. Lähettilääntoimessaan hän lähti siitä, että rauhansopimukseen välittömästi liittyvät kysymykset piti mahdollisimman pian saada pois päiväjärjestyksestä. Neuvostoliiton ja Suomen välille oli saatava hyvät ja ystävälliset suhteet, mutta silti oli vältettävä nöyristelyä. Aluksi Paasikiven keskustelut ulkoministeri Molotovin kanssa koskivat lähinnä rauhansopimuksen tulkintoja, mutta kun Neuvostoliitto oli miehittänyt kesällä 1940 Baltian maat, se esitti Suomelle lyhyessä ajassa neljä hankalaa poliittista vaatimusta. Ne koskivat Petsamon nikkeliä, Ahvenanmaan kysymystä, Hangon kauttakulkua sekä ministeri Tannerin eroa hallituksesta. Paasikiven politiikaksi hahmottui ajan voittaminen myönnytyksiä tekemällä.

Elokuussa 1940 Suomessa käymässä ollut Paasikivi oli alusta pitäen perillä valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin edustajan Joseph Veltjensin matkan Suomen asemaan aiheuttamasta käänteestä. Lähempiä tietoja Hitlerin "sateenvarjosta" hän sai kuitenkin vasta palattuaan Suomeen kesäkuun alussa 1941, sillä vuotoja pelännyt Helsingin hallitus piti Paasikiven - kuten Suomen muutkin lähettiläät - pimennossa Suomen ja Saksan välien lähenemisestä. Syynä Paasikiven eroon lähettilään virasta oli näin ollen puutteelliseen informaatioon pohjautuva kiista hallituksen ennen muuta Petsamon kysymyksessä omaksuman jyrkän linjan tarkoituksenmukaisuudesta ja riskialttiudesta.

Sisärenkaan ulkojäsen

Saatuaan Suomeen palattuaan selvityksen poliittisesta tilanteesta J. K. Paasikivi omaksui hallituksen Saksalle myönteisen linjan. Kesästä 1941 alkaen virallisesti eläkkeelle siirtynyt ja päätoimisesti muistelmiaan kirjoittava vanha valtiomies pysyi silti presidentti Rytin kanssa säännöllisesti muutaman viikon väliajoin käymiensä keskustelujen avulla, eräänlaisena sisärenkaan ulkojäsenenä, hyvin selvillä poliittisesta kehityksestä ja valtakunnan johdon tilannearvioista, jotka hän hyväksyi.

Syksy 1942 merkitsi selvää käännettä Paasikiven arvioinneissa toisen maailmansodan lopputuloksesta. Tanskan-vierailullaan elo - syyskuussa käymissään lukuisissa keskusteluissa hän vakuuttui liittoutuneiden varustelupotentiaalin ylivoimaisuudesta akselivaltoihin verrattuna. Ennen pitkää tämä tulisi näkymään myös operatiivisessa sodankäynnissä. Vuoden 1943 kuluessa Paasikivi päätyi lopullisesti käsitykseen Saksan häviön väistämättömyydestä, jollei Hitler tekisi Stalinin kanssa erillisrauhaa, mahdollisesti Suomen kustannuksella. Näine ajatuksineen Paasikivestä tuli tavallaan rauhanopposition taustahahmo, vaikka hän ei osallistunut aktiivisesti sen toimintaan ja vältti huolellisesti jatkosodan aikana julkisia esiintymisiä rauhanopposition aktivistien seurassa.

Kevään 1944 monivaiheisessa neuvotteluprosessissa, johon Paasikivi osallistui keskeisellä tavalla niin Tukholmassa, Moskovassa kuin kotimaassakin, hän oli jo valmis avoimesti suosittelemaan hallitukselleen rauhan tielle lähtemistä. Erilaiset tilannearviot johtivat Moskovan-matkan jälkeen Paasikiven ja Rytin siihen saakka luottamuksellisten suhteiden viilenemiseen. Presidentin kanssa syntyneen erimielisyyden takia Paasikivi jätettiin kesällä 1944 syrjään hallituksen uusimishankkeista, ja erääseen Paasikiven lehtihaastatteluun tyytymätön uusi presidentti Mannerheim pudotti hänet niin ikään pois syyskuun alussa 1944 Moskovaan matkanneesta rauhanvaltuuskunnasta.

Viimeiset pääministerikaudet

Syksyn 1944 kuluessa kävi ilmeiseksi, ettei tyydyttäviä suhteita voittajasuurvaltaan, Neuvostoliittoon, pystytty rakentamaan ilman J. K. Paasikiven panosta. Hänellä oli Moskovassa hyvä nimi, eikä hän ollut siellä leimautunut sotapolitiikan kannattajaksi. Vastahakoisuudestaan huolimatta presidentti Mannerheim joutui näissä oloissa antamaan Paasikivelle hallituksenmuodostajan tehtävän marraskuussa 1944. Ensimmäistä kertaa kabinetin jäseneksi tuli myös kommunisti, Yrjö Leino. Tietynlaiseksi uuden pääministerin ohjelmajulistukseksi muodostui Paasikiven Messuhallissa itsenäisyyspäivänä 1944 pitämä puhe, jossa hän korosti välirauhanehtojen tinkimätöntä täyttämistä hallituksen ensisijaisena tehtävänä. Se ei kuitenkaan vielä riittänyt. Maan perusetujen mukaista oli pitkällä aikavälillä luoda hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon.

Itäisellä naapurisuurvallalla oli Suomen suunnalla Paasikiven legitiimiksi tunnustama turvallisuusintressi, jonka mukaan Moskovan Suomen-politiikan määräävänä näkökohtana voitiin pitää sitä, ettei Suomi sallisi aluettaan käytettävän hyökkäystienä Neuvostoliittoa vastaan. Tämä muodostui Paasikiven linjan perustaksi. Ulkopolitiikka kulki aina sisäpolitiikan edellä. Konseptinsa mukaisesti hän sodanjälkeisessä arkaluontoisessa tilanteessa oli valmis - omantunnonvaivansa sivuuttaen - julkisesti suosittelemaan "uusien kasvojen" valitsemista eduskuntaan. Monien välirauhansopimuksen artiklojen kohdalla Paasikivi hallituksineen joutui taipumaan liittoutuneiden valvontakomission tulkintaan. Näin oli asianlaita erityisesti sotakorvauskysymyksessä sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, jossa tuomiot langetettiin Paasikiven painostuksen jälkeen Neuvostoliiton vaatimusten mukaisesti.

Tilanteen vakiintumista edistivät voittajasuurvaltojen hyväksymät maaliskuun 1945 eduskuntavaalien tulokset, joiden perusteella Paasikivi saattoi muodostaa uusitun hallituksensa kolmen suuren puolueen, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP), Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Maalaisliiton, yhteistyösopimuksen pohjalle. Pääministerin vastuulla oli Mannerheimin presidenttikaudella myös runsaasti valtionpäämiehen vallankäytön piiriin kuuluvia asioita, osaksi delegoituina Mannerheimin kotimaassakin ollessa, mutta kokonaan niinä aikoina, jolloin presidentti terveyssyistä oleskeli ulkomailla. Marsalkan erottua maaliskuussa 1946 eduskunta valitsi lähes itseoikeutetuksi seuraajaksi presidentinvirkaan Paasikiven.

Jälleenrakennuskauden presidentti

Valtionpäämiehen ensisijaisena velvollisuutena J. K. Paasikivi näki maan ulkopolitiikan realistisen johtamisen kohti lopullista rauhaa ja sen tuomaa suurempaa toimintavapautta. Kuitenkin hän tarvittaessa puuttui kovalla kädellä myös sisä- ja talouspoliittisiin kysymyksiin, jos hän katsoi niiden liittyvän sisäisten olojen vakauttamiseen. Tämä tuli näkyviin Pariisin rauhankonferenssin aikana 1946 kommunistien lietsoman niin sanotun rauhankriisin yhteydessä sekä keväällä 1948 valmistauduttaessa tarvittaessa sotilaallisin keinoin estämään levottomuudet. Rauha voittajavaltojen kanssa allekirjoitettiin vihdoin Pariisissa helmikuussa 1947. Suomen kohdalla se merkitsi välirauhansopimuksen jäämistä oleellisin osin voimaan. Ratifiointiprosessin päätyttyä valvontakomissio poistui maasta syyskuussa 1947. Stalinin ehdotettua helmikuussa 1948 sopimusta ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta (YYA-sopimus) Paasikivi hyväksyi ajatuksen, mutta tahtoi kuitenkin pitää kiinni siitä, että sopimus laadittiin suomalaisten valmisteleman luonnostelman pohjalta. Pyrkien voittamaan harkinta-aikaa Paasikivi ei henkilökohtaisesti osallistunut Moskovassa käytyihin neuvotteluihin, mutta piti silti langat käsissään Helsingissä. Sopimus allekirjoitettiin kymmeneksi vuodeksi Moskovassa 6.4.1948. Ratkaisun tuloksena Pariisin rauha ei yksinään määritellyt Suomen asemaa jakautuneessa Euroopassa. Rauhansopimuksen rinnalle ja vielä sitä tärkeämmäksi kohosi YYA-sopimus. Yhdessä nämä kaksi pitkälti stabiloivat Suomen kansainvälisen aseman aina kylmän sodan päättymiseen saakka.

Paasikivi oli 1946 valittu presidentiksi Mannerheimin toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi vuoteen 1950. Tuolloin hän ei olisi halunnut normaaleja vaaleja, mutta ne pidettiin, ja hänet valittiin 171 äänellä jatkamaan valtionpäämiehenä. Paasikiven toisella presidenttikaudella pääpaino alkoi yhä selvemmin siirtyä sisäpolitiikkaan, jota leimasi sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton valtataistelu Urho Kekkosen rakentaessa asemiaan vuoden 1956 presidentinvaaleja varten.

Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa vahvistunut "suojasää" lisäsi Paasikiven kauden lopulla hänen ulkopoliittista liikkumavaraansa. Suomi liittyi 1955 sekä Pohjoismaiden neuvostoon että Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Paasikiven pitkän uran huipentuma oli hänen matkansa Moskovaan syksyllä 1955 ja siellä sovittu Porkkalan vuokra-alueen palautus Suomelle. Paasikivi olisi halunnut saada tarkennuksia piakkoin umpeutumassa olleeseen YYA-sopimukseen, mutta varoi sen vuoksi vaarantamasta Porkkalan palauttamista. Niinpä sopimus uusittiin muuttamattomana, ja näin meneteltiin sittemmin useaan kertaan aina Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 saakka. Paasikiven toisen presidenttikauden loppuun mennessä Suomi oli jo päässyt eroon lähes kaikista sodan aiheuttamista rajoituksista ja poikkeustoimista; sotakorvaukset suoritettiin loppuun, siirtoväki saatiin asutettua ja säännöstely purettiin asteittain.

Paasikivi ei enää 1956 asettunut ehdolle presidentinvaaleissa, mutta itse vaalitoimituksen aikana hänet vedettiin - omasta suostumuksestaan - esiin "mustana hevosena". Valitsijamieskannatus ei ratkaisevassa äänestyksessä kuitenkaan riittänyt, joten Paasikivi erosi 1.3.1956 virastaan 85-vuotiaana. Hänen tarkoituksenaan oli jatkaa jo vuosia aikaisemmin aloittamaansa muistelmien kirjoittamista, mutta kuolema saapui joulukuussa 1956.

Välirauhan aattona, heinäkuussa 1944 Paasikivi seurasi maailman menoa Naantalin idyllisestä kylpyläkaupungista käsin. Päiväkirjaansa hän purki ahdistustaan: "Meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näy antavan siihen perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiseksi. - Valtiot toimivat Staatsräsonin (valtionedun - T. P.) mukaan. Se on hirveää - blutrotig (veripunaista - T. P.). Se on ulkopuolella hyvän tai pahan. Toistaiseksi ei ole onnistuttu löytämään mitään järjestelmää, joka rajoittaisi Staatsräsonia ja suojelisi toisia valtioita sitä vastaan... Staatsräsonin rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan menestys."

Edellä luonnehtimaansa ongelmaan J. K. Paasikivi palasi kerran toisensa jälkeen. Voimapolitiikan sanelemassa maailmassa, jossa kansainvälinen oikeus tuntui rajoittuvan "lähinnä etikettikysymyksiin", hänen ajatuksensa kiersivät levottomina noiduttua kehää löytääkseen jonkin pelastavan ulospääsytien. Pienelle maalle ei näyttänyt jäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin sovittautua moraaliset tekijät sivuuttavan suurpolitiikan kulloinkin asettamiin vaatimuksiin. Millä tavoin sitten tämä valitettava ja erityisesti pienille kansoille vaarallinen "viidakon laki" saataisiin muutetuksi, merkitsi Paasikivelle ongelmaa, jonka ympärillä hänen ajatuksensa askartelivat loppuun saakka.

Johan Gustaf Hellsten vsta 1887 Juho Kusti Paasikivi S 27.11.1870 Koski, Hämeen lääni, K 14.12.1956 Helsinki. V kauppias August Hellsten ja Karolina Wilhelmina Selin. P1 1897 - Anna Matilda Forsman S 1869, K 1931, P1 V kansakoulunopettaja Israel Forsman ja Anna Toivonen; P2 1934 - Allina (Alli) Valve S 1879, K 1960, P2 V suutari Anders Hildén ja Maria Charlotte Tegelman. Lapset: Annikki Aarre S 1898, K 1950, arkkitehti; Wellamo Anna (Ant-Wuorinen) S 1900, K 1966, hammaslääkäri; Juhani Wilhelm S 1901, K 1942, everstiluutnantti; Varma Juho S 1903, K 1941, lääketieteen kandidaatti.

URA. Ylioppilas Hämeenlinnan normaalilyseosta 1890; filosofian kandidaatti 1892; molempain oikeuksien kandidaatti 1897, lisensiaatti, tohtori 1901.

Lahden yhteiskoulun opettaja, asianajaja Lahdessa 1897 - 1898; Hollolan tuomiokunnan päätoiminen apulainen ja notaari 1897 - 1899; Suomen Liikemiesten Kauppaopiston opettaja 1899 - 1902; yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomen kielen ylimääräinen lehtori 1899 - 1902; hallinto-oikeuden apulainen 1902 - 1903; Valtiokonttorin ylitirehtööri (pääjohtaja) 1903 - 1914; Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja 1914 - 1934.

Lahden kauppalan kauppalanhallituksen jäsen 1897 - 1898; Suomalaisen puolueen keskusvaltuuskunnan jäsen 1903 - 1913, 1917 - 1918; Talonpoikaissäädyn sihteeri vuosien 1904 - 1905 valtiopäivillä; Suomalaisen puolueen kansanedustaja 1907 - 1909, 1910 - 1913; senaattori, valtiovaraintoimituskunnan päällikkö 1.8.1908 - 13.11.1909; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1915 - 1918; senaatin talousosaston varapuheenjohtaja 27.5. - 27.11.1918; Kansallisen Kokoomuksen valtuuskunnan puheenjohtaja 1934 - 1936; Suomen erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Tukholmassa 1936 - 1939; salkuton ministeri Risto Rytin hallituksessa 1.12.1939 - 27.3.1940; lähettiläs Moskovassa 1940 - 1941; pääministeri 17.11.1944 - 26.3.1946; tasavallan presidentti 1946 - 1956.

Pohjoismaiden hallituksille Suomen julistautumisesta itsenäiseksi valtioksi ilmoittamaan lähetetyn lähetyskunnan jäsen 1917 - 1918; Suomen valtuuskunnan johtaja Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä rauhanneuvotteluissa Tartossa 1920; valtuutettu neuvottelija Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa loka-marraskuussa 1939; valmisteleva rauhanneuvottelija Tukholmassa helmikuussa 1944, Moskovassa maaliskuussa 1944.

Jäsenyydet: Hämäläis-Osakunnan kuraattori 1901 - 1902; Kyytilainsäädännön tarkastuskomitea, puheenjohtaja 1902 - 1903; Pellervo-seuran johtokunta 1903 - 1908; eduskuntauudistuskomitea 1905 - 1906; Ajan toimitus 1906 - 1915; kunnallisasetuksen muuttamista pohtiva komitea 1907 - 1908; Kansantaloudellinen Yhdistys, esimies 1908, 1925, 1930 - 1931; Henkivakuutusyhtiö Salaman hallintoneuvosto 1910 - 1937; maanvuokraolojen järjestämiskomitea, puheenjohtaja 1912 - 1914; Kustannusosakeyhtiö Kirjan johtokunta, puheenjohtaja 1912 - 1934; Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvosto 1914, 1935 - 1946; Osuuskassojen Keskuslainarahaston hallintoneuvosto 1914, 1935 - 1946; venäläis-suomalainen ruplan kurssia määrittävä komitea 1915; Emissioni Oy:n johtokunta 1915 - 1921; Suomen Pankkiyhdistyksen johtokunta 1915 - 1934, varapuheenjohtaja, puheenjohtaja; Arvopaperipörssin pörssikomitea 1916 - 1926; perustuslakikomitea 1917; asevelvollisuuskomitea, puheenjohtaja 1919; Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n hallintoneuvosto, puheenjohtaja 1919 - 1921; taloudellinen neuvottelukunta, puheenjohtaja 1920 - 1921; Suomen rahalaitoksen uudistamiskomitea 1924 - 1925; Veronmaksajain yhdistys 1924 - 1926; Suomen Teollisuus-Hypoteekki-Pankki johtokunta 1924 - 1946, puheenjohtaja; Historian Ystäväin Liitto, puheenjohtaja 1926 - 1946; taloudellinen neuvottelukunta 1928 - 1932; Keskuskauppakamari, puheenjohtaja 1928 - 1941; osakeyhtiöiden verotuksen uudistamiskomitea 1929; Kemiantutkimus-säätiön valtuuskunta, puheenjohtaja 1929 - 1944; valtion menojen supistamislautakunta 1934; Pohjoismaiden välisen taloudellisen yhteistyön edistämisvaltuuskunta, puheenjohtaja 1934 - 1939; Suomen Vientiyhdistys (Suomen Ulkomaankauppaliitto 1938 -), puheenjohtaja 1934 - 1941; valtiontalouden uudistamiskomitea 1935, puheenjohtaja.

Kunnianosoitukset: Vapaudenristi 1 1919; Vapaudenristi 1 rtk. 1940; Talvisodan mm.; Suomen Valkoisen Ruusun suurr. kk. 1946; Suomen Leijonan suurr. 1946; Vapaudenristin suurr. mk. 1950; P. Stanislauksen R 2 1905; P. Annan R 2 1913; Preussin rautaristi 2 1919; Belgian Kruunu-r. suurr. 1933; Ranskan Kunnialegioonan suurups. 1935; Ruotsin Delaware mitali 1938; Ruotsin Pohjantähden suurr. 1938; Ruotsin Serafiimi-r. suurr. kk.; Norjan Pyhän Olavin suurr. kk.; Leninin kunniamerkki 1954. Valtioneuvos 1930. Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen 1930; Turun yliopiston kunniajäsen 1930; Suomalaisen lakimiesyhdistyksen kunniajäsen 1947; Hämäläis-Osakunnan kunniajäsen 1948; Suomen Metsätieteellisen Seuran kunniajäsen 1949; kauppatieteen kunniatohtori Helsinki 1950; valtiotieteen kunniatohtori Helsinki 1950. Haudattu valtion kustannuksella Helsinkiin.

TUOTANTO. Lainkäytön kehittymisestä veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa varhaisimman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan : kompetenssikysymys. 1901 (väitöskirja); Paasikiven linja I - II : Juho Kusti Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1923 - 1956. 1956 (venäjäksi 1958); Paasikiven muistelmia sortovuosilta I - II. 1957 (ruotsiksi 1960); Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939 - 41 I - II. 1958 (ruotsiksi 1958 - 1959; saksaksi 1966); J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944 - 1956 I - II. 1985 - 1986 (ruotsiksi 1986 - 1987); Jatkosodan päiväkirjat. 1991 (ruotsiksi 1991); muusta kirjallisesta tuotannosta katso M. Julkunen, J. K. Paasikivi : näkemyksiä valtiomiehestä hänen kirjastonsa valossa. 1971: A. Kankaanrinta, J. K. Paasikiven kirjallista tuotantoa.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. J. K. Paasikiven arkisto, Kansallisarkisto; J. K. Paasikiven kirjasto, Turun yliopiston kirjasto.

T. Polvinen, H. Heikkilä, H. Immonen, J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö I - II. 1989, 1992; T. Polvinen, J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö III. 1995; T. Polvinen, H. Heikkilä, H. Immonen, J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö IV. 1999; T. Polvinen, H. Immonen, J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö V. 2003; teossarjan bibliografioissa mainitut lähteet ja kirjallisuus.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: H. Kivijärvi, Itä ja Länsi. 1980, Helsinki; V. Leppänen. 1961, Lahti; P. Papinaho. 1967, Mukkulan kartanon puisto, Lahti; E. Renvall. 1950, Turun yliopisto; S. Tohka. 1951, Hämäläisosakunta, Helsinki, 1951/1981, eduskuntatalo. Maalaukset: A. Favén. 1923, Lahden kaupungintalo; E. Järnefelt. 1931, Merita-pankki, Helsinki; W. Lönnberg. 1946, Valtioneuvoston linna. Mitalit: P. Kontio. 1967; E. Renvall. 1945. Vaakunat: G. von Numers. Riddarholmenin kirkko, Tukholma. Hautamuistomerkit: W. Aaltonen, Enkeli suojelee elämää. Hietaniemen hautausmaa, Helsinki; Muistomerkit: Muistokivi Paasikiven syntymäpaikalla, reliefi E. Renvall. 1961, Hämeenkoski, muistokiven läheisyyteen 1970 istutettu "Kunniatammi". Muistolaatat: Lahden kylän kansakoulun seinä; Paasikiven kasvatusäidin Katarina Hagmanin hautakivi. 1980, Lahti; Paasikiven asuintalon seinä, Paasikivenkatu, Helsinki; S. Petäjä, Paasikiven lapsuudenkodin muistolaatta. 1970, Aleksis Kiven katu 12, Tampere.

JUHO KUSTI PAASIKIVEN MUKAAN NIMETTY. 1000 markan seteli 1955, 10 markan seteli 1963; Paasikivi-opisto 1980, Turku; Paasikivi-seura 1958; Tasavallan Presidentti J. K. Paasikiven rahasto syöpätautien tieteellistä tutkimustyötä varten 1950; Suomen ulkopolitiikan käsitteet Paasikiven linja ja Paasikiven-Kekkosen linja; kadut Helsinki 1959, Kankaanpää, Kerava, Lahti, Tampere; Paasikivenaukio, Helsinki; postimerkki 1947, 1950, 1970; juhlaraha 1970.

Kirjoittaja(t): Tuomo Polvinen

Julkaistu 16.9.1997

Artikkelitekstin pituus: 29677 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot