Vapaasti luettava artikkeli

Kallio, Kyösti (1873 - 1940)

tasavallan presidentti

Kallio, Kyösti (1873 - 1940)
E. J. Viitasalo. Uuden Suomen kuva-arkisto.

Kyösti Kallio oli pitkän linjan poliitikko, jonka uran keskeisin toiminta-ajatus oli itsenäisyyden vahvistaminen eheyttämällä yhteiskuntaa taloudellisen ja sosiaalisen tasa-arvon kautta. Kallion elämäntyön merkitys korostui erityisesti rauhallisen kehityksen jaksoina, jolloin hänen sitkeytensä ja päämäärätietoinen sovittelevuutensa pääsivät parhaiten oikeuksiinsa. Talvisodan ajan presidenttinä Kallio oli erityisesti kansan rohkaisija ja moraalinen selkäranka; poliittisesta päätöksenteosta hän oli terveyden horjuessa paljolti syrjässä.

Kyösti Kallion valinta 1937 tasavallan neljänneksi presidentiksi porvarillisen keskustan ja sosiaalidemokraattien äänin huipensi hänen pitkän poliittisen elämäntyönsä ja symboloi itsenäisen Suomen siihenastista sisäistä eheytymiskehitystä. Maan kansalliselle tulevaisuudelle alkavan maailmansodan myllerryksissä syntynyt yhteisymmärrys oli ratkaiseva. Tärkeimmiksi keinoiksi yhteiskunnan eheyttämiseksi Kallio näki maareformin ja asutustoiminnan sekä suomenkielisen sivistyksen kohottamisen.

Tie talonpoikaispoliitikoksi

Kyösti Kallio kasvoi poliitikoksi luontevasti. Isä oli Ylivieskan johtavia kunnallismiehiä, ja poika tutustui paikalliseen itsehallintoon käytännössä lapsesta lähtien. Vuodesta 1895 uudella kotiseudullaan Nivalassa hän sai korkeampaa koulusivistystä saaneena suurtilan isäntänä yhteisiä tehtäviä, tarttui niihin halukkaasti ja osaavasti ja kohosi nopeasti paikkakunnan keskeisimpiin luottamustoimiin. Hän vaikutti jokseenkin kaikissa maalaisyhteisön asioissa: talouselämässä, etenkin osuustoiminnassa, kunnan ja seurakunnan hallinnossa sekä sivistysharrastuksissa, joista tärkein oli nuorisoseura.

Jo lyseovuosinaan Oulussa Kallio oli omaksunut perustuslaillis-suomenmielisen katsomuksen, jota toiminta nuorisoseuraliikkeessä ja osuustoiminnassa vahvisti ja laajensi. Kouluajan tärkein vaikutteiden antaja oli Oulun suomalaisen lyseon rehtori ja perustuslaillinen herännäisjohtaja Mauno Rosendal (1848 - 1917). Nuorisoseuratyössä Kallio tutustui kirjailija Santeri Alkioon (1862 - 1930), joka oli sittemmin politiikassa hänen tärkein yhteistyökumppaninsa. Niin sanottu ensimmäinen sortokausi aktivoi Kallion nuorsuomalaiseksi poliitikoksi. Hänet valittiin Piippolan tuomiokunnan edusmieheksi talonpoikaissäätyyn kaksille viimeisille säätyvaltiopäiville 1904 - 1906.

Kallio oli maanviljelijä, talonpoika. Suurehkon talon poikana hän perehtyi ja mieltyi kaikkiin maamiehen töihin ja teki itse ruumiillista työtä vanhaksi asti. Varakkaan kasvatusäidin Anttuuna Kankaan (1842 - 1919) yritys kouluttaa hänestä kauppiasta tai virkamiestä kilpistyi heikkoon koulumenestykseen ja haluttomuuteen, mutta sitäkin innokkaammin ja tuloksekkaammin hän tarttui suuren maatilan ohjaksiin ne saadessaan. Heikkilä-Mehtälä oli Pohjois-Suomen suurin talonpoikaistalo, jossa oli Kallion luopuessa 1939 isännyydestä noin 250 hehtaaria peltoa, valtaosa hänen suosta raivauttamaansa. Maatalouden ja maaseudun elinehtojen kohentaminen oli Kallion poliitikonurankin kantava ajatus sekä itseisarvona että välineenä.

Talonpoikaisuus sai Kallion vaihtamaan puoluetta. Eduskuntauudistuksen tuoma yleinen äänioikeus mullisti Suomen puolueolot. Kun syksyllä 1906 perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto (SML), myöhemmin Maalaisliitto, Kallio valittiin sen hallintoon. Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa hän oli kuitenkin paitsi sen, myös Nuorsuomalaisen Puolueen ehdokkaana. Ryhmäkseen hän valitsi SML:n perustellen sitä nuorsuomalaisten välinpitämättömyydellä maaseudun kysymyksissä.

Kalliosta tuli Santeri Alkion ohella nuoren puolueen tärkein johtaja: puheenjohtaja 1908 - 1916, ensimmäinen ministeri 1917 sekä pääministeri 1922. Sekä puheenjohtajakaudellaan että myöhemminkin Kallio vaikutti paljon Maalaisliiton ohjelmiin ja politiikan käytännön muotoutumiseen. Hän korosti asiallisuutta ja malttia ja vieroksui sekä nuoressa puolueessa tavallisia "herravihaisia" ja "kulttuurivihamielisiä" piirteitä että yksipuolista luokka-agrarismia.

Kallio Suomen itsenäistymishistoriassa

Kyösti Kallion rooli Suomen itsenäistymisen vaiheissa oli keskeinen. Hän oli maanviljelystoimituskunnan päällikkönä (maatalousministerinä) ensin Oskari Tokoin, sitten P. E. Svinhufvudin ja J. K. Paasikiven senaateissa. Hänen toimintaansa leimasi maltti ja sovinnollisuus sekä ennen että jälkeen vapaussota-kansalaissodan. Kevään 1917 maatalouslakkoja Etelä-Suomen kartanoseuduilla sovitellessaan ja säännöstelyhallintoa hoitaessaan elintarvikepulan kärjistyessä hän oppi näkemään asiat molemmilta puolilta.

Vaikka Kallio tuomitsi jyrkästi punaisten väkivaltaisuudet ja joutui kapinan ajan piileskelemään henkensä puolesta punaisessa Helsingissä, hän säilytti malttinsa ja alkoi heti sodan päätyttyä vaatia pidättymistä summittaisista kostotoimista. Hänen puheensa Nivalan kirkossa 5.5.1918 herätti paljon huomiota, kun hän ensimmäisenä tunnettuna valkoisena poliitikkona vaati heti ryhdyttävän rakentamaan Suomea, jossa "ei ole punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä".

Laillisen vallan paluu palautti Kallion myös hallitustoimiin, joita hallitsi valtiomuototaistelu. Maalaisliittolaisena Kallio oli tasavaltalainen, mutta maltillinen ja kompromissiakin hakeva. Paasikiven senaatin pitäessä taipumattoman monarkistilinjansa Kallio erosi siitä 17.8.1918. Syksyn mittaan Kallio esiintyi paljon eri puolilla maata kansalaiskokouksissa tasavallan puolustajana.

Johtava keskustapoliitikko

Maalaisliitto kasvoi vuoden 1919 vaaleissa, joissa hallitusmuotokysymys oli pääteemana, suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi. Sen kokenein poliitikko oli Kyösti Kallio, jonka asemaa korosti Alkion väsyminen ja vetäytyminen eduskunnasta 1922. Se vaikutti osaltaan siihen, että Maalaisliitto osallistui halukkaasti hallituksiin. Kalliosta tuli yksi "ensimmäisen tasavallan" tärkeimpiä vallankäyttäjiä, muun muassa nelinkertainen pääministeri ja pitkäaikaisin eduskunnan puhemies.

Kallio keskittyi erityisesti maapolitiikkaan, torpparivapautukseen ja asutuksen edistämiseen. Hän oli perehtynyt vuokraviljelyksen ongelmiin ennen ministerikausiaan puolueensa valiokunnissa ja tehnyt eduskunnassa jatkuvasti aloitteita, jotka tähtäsivät vuokraviljelmien muuttamiseen itsenäisiksi tiloiksi. Suostuessaan Tokoin senaattiin Kallio pani ehdoksi maanvuokra-asian järjestämisen. Lakiesitys torpparinvapautuksesta ehti valmiiksi vasta aivan sodan kynnyksellä; senaattori Kallio esitteli sen eduskunnassa 21.1.1918. Lopullisesti laki vuokra-alueiden lunastamisesta hyväksyttiin 15.10.1918. Sen jälkeen Kallio alkoi ajaa muun asutuksen edistämistä. Oikeiston kanssa käydyn pitkän ja intohimoisen taistelun jälkeen säädetty vuoden 1922 asutuslaki, Lex Kallioksi kutsuttu, on itsenäisen Suomen historian tunnetuimpia lakeja.

Maapolitiikallaan Kallio tähtäsi sekä tuotannon lisäämiseen että varsinkin yhteiskunnan vakauden vahvistamiseen. Sama päämäärä mielessään hän työskenteli pitkäjänteisesti myös suomalaisuuden, maanpuolustuksen ja maatalouden sekä maaseudun infrastruktuurin - maanteiden, rautateiden, sähköistämisen - hyväksi.

Kallio oli keskustapoliitikko, sovitteleva kompromissintekijä. Hän vierasti Maalaisliitossa 1920-luvulla vahvistunutta tuottaja-agrarismia, jonka johtaja J. E. Sunila oli hänen ankara ja ajoittain menestyksekäs kilpailijansa, etenkin kun Kallion suhteet maalaisliittolaiseen presidentti Lauri Kr. Relanderiin olivat huonot. Omaa suuntaustaan puolueessa Kallio luonnehti yhteiskunnalliseksi. Kallio mietti 1920-luvun lopulla politiikan jättämistä ja siirtymistä maaherraksi, mitä mahdollisuutta presidentti hänelle innokkaasti tarjoili.

Kommunismin ja fasismin välissä

Vaaralliseksi ja rikolliseksikin arvioimaansa kommunismia Kyösti Kallio vastusti aina aktiivisesti. Hänen ensimmäinen hallituksensa (1922 - 1924) murskasi Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) organisaation niin sanotulla Kallion leikkauksella 1923. Sen jälkeenkin hän kannatti kommunismin tukahduttamista lainsäädäntötoimin. Kun suuri pulakausi alkoi 1929, Moskovasta johdetut kommunistit kiihdyttivät toimintaansa ja organisoivat mittavan lakkoliikkeen. Kallion kolmas hallitus (1929 - 1930) valmisteli kommunisminvastaista lainsäädäntöä, mutta oikealta noussut kansalaisreaktio yllätti sen. Alkoi lapuanliike, johon Kallio aluksi suhtautui ymmärtäen, mutta jonka kiihtyvien hyökkäilyjen kohteeksi hän hallituksineen alkoi joutua sen jälkeen, kun hän oli tuominnut liikkeen väkivaltaiset menettelytavat.

Kalliota pyydeltiin lapuanliikkeen johtoon - diktaattoriksikin - mutta sellaisesta hän vakaumuksellisena demokraattina kieltäytyi. Lapuanliike koki Kallion yhdeksi vihatuimmista vastustajistaan, ja häntä uhattiin sekä murhalla että muilutuksella. Presidentti Relanderin tukema oikeiston paine pakotti Kallion hallituksen eroamaan 2.7.1930; uuden hallituksen muodosti P. E. Svinhufvud.

Kallio valittiin kyllä uudelleen eduskuntaan hajotusvaaleissa, ja hän oli 1931 Maalaisliiton presidenttiehdokkaanakin, mutta yltyvän oikeistoradikalismin ja niin sanottujen pulaliikkeiden puristuksessa hänen poliittinen tulevaisuutensa oli uhattu. Erityisesti hänen kannatustaan rasitti kotiseudulla Kalajokilaaksossa vaikuttanut pulaliike, joka johti levottomuuksiin ("Nivalan konikapina" 1932) ja Maalaisliiton puoluehajaannukseen. Paine kohdistui vahvasti Kalliota vastaan henkilönäkin. Eduskuntavaaleissa 1933 hän oli vähällä jäädä valitsematta.

Myös kieltolain kumoaminen 1932 oli Kalliolle raskasta. Hän oli koko ikänsä vakaumuksellinen raittiusmies ja kieltolain kannattaja ja Alkion jälkeen Kieltolakiliiton puheenjohtajakin. Nyt hän joutui eduskunnan puhemiehenä nuijimaan päätöksen pöytään.

Kallion asema Maalaisliiton johtajana vahvistui uudelleen 1930-luvun puolimaissa Sunilan vetäydyttyä politiikasta ja karjalaisten voimamiehen Juho Niukkasen ollessa vaalikauden poissa eduskunnasta.

Taistelu oikeistoradikalismia vastaan oli lähentänyt keskustaa ja sosiaalidemokraatteja, minkä Kallio koki myönteisenä. Myös lähestyvät presidentinvaalit kytkettiin yhteistyökeskusteluihin. Eduskuntavaalien jälkeen 1936 Maalaisliitto ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) sopivat hallitusyhteistyön aloittamisesta Ruotsin esimerkin mukaisesti. Presidentti Svinhufvud kieltäytyi kuitenkin nimittämästä "punamultahallitusta", ja Kallio muodosti vielä kerran keskustahallituksen. Sen pääministerinä hänet valittiin presidentiksi.

Parlamentaarinen eheyttäjäpresidentti

Kyösti Kallio oli pohtinut varovasti mahdollisuuksiaan presidentinvaalissa jo 1925. Menestys ehdokkaana 1931 oli pettymys. Uudelleen ehdokkaaksi hän suostui epäröiden, eikä valitsijamiesvaalien tulos ollutkaan kovin hyvä (56 valitsijaa, 16,6 prosenttia). Se kuitenkin riitti, kun SDP halusi varmistaa, ettei Svinhufvudia valittaisi uudelleen. Kallio tuli valituksi toisella kierroksella 177 äänellä; Svinhufvud sai 104 ja K. J. Ståhlberg 19 ääntä. Vaalin ratkaisijoina voitiin pitää Ruotsalaisen Kansanpuolueen valitsijoita, "vuorineuvoksia", jotka kieltäytyivät äänestämästä Ståhlbergia ensimmäisellä kierroksella, vaikka tiesivät Kallion tulevan muutoin valituksi. Kallion aitosuomalaisuuden tiedettiin lientyneen.

Presidenttinä Kallio saattoi toteuttaa pitkän poliitikonuransa tavoitteita, ennen muuta yhteiskunnallista eheytymistä. Hänet oli valittu kahden suuren kansallisen kompromissin, punamullan ja kielisovun, varjossa. Hän nimitti edistyspuoluelaisen A. K. Cajanderin johtaman maalaisliittolais-sosiaalidemokraattisen enemmistöhallituksen, jota hän määrätietoisesti mutta taustalla pysytellen tuki. Hallitus ratkaisi pitkään kiistellyn yliopiston kielikysymyksen (lex Hannula) ja sovitteli punakapinan viimeisiä vihoja (lex Tokoi). Eheytyksellä Kallio perusteli myös hyväksymistään Isänmaallisen Kansanliikkeen lakkautushankkeelle, johon Kallion poliittinen suojatti, sisäministeri Urho Kekkonen ryhtyi.

Kallio omaksui parlamentaarisen presidentin roolin ja pidättäytyi henkilökohtaisesta vallankäytöstä, minkä vuoksi häntä on epäoikeudenmukaisesti sanottu heikoksi presidentiksi. Kysymys ei ollut heikkoudesta, vaan Kallion tavasta käsittää presidentin tehtävä. Kallion johdolla Suomi palasi "arkipäivän parlamentarismiin", kuten Jaakko Nousiainen osuvasti ilmaisee.

Eheytystavoitettaan Kallio korosti myös matkustaessaan paljon eri puolilla maata tapaamassa kansalaisia. Puoliso Kaisa Kallio osallistui usein näihin matkoihin, ja Kallioista tuli nopeasti hyvin suosittu ja arvostettu presidenttipari. Oikeistossa tunnettu karsastus, joka näkyi aluksi pieninä mielenosoituksinakin, väistyi. Arvostusta kansan parissa lisäsi tieto presidentin uskonnollismielisyydestä, raittiudesta ja elämäntapojen nuhteettomuudesta.

Haluttomampi presidentti oli ulkomaisiin matkoihin, mihin vaikutti puutteellinen kielitaitokin. Ainoat ulkomaiset vierailunsa presidentti Kallio teki Ruotsiin 1938 ja 1939. Ainoa valtiovieras Suomessa hänen kaudellaan oli Viron presidentti Konstantin Päts 1937.

Kallion viranhoitoa varjostivat terveysongelmat. Keväällä ja kesällä 1938 hän oli kaksi ja puoli kuukautta sairaana tai toipilaana, ja tammikuussa 1939 hän sai sydäninfarktin, josta toipuminen vei alkusyksyyn saakka. Sairaus esti häntä paneutumasta niihin neuvotteluihin, joihin Neuvostoliiton aloitteesta keväästä 1938 alkaen ryhdyttiin, ja niistä vastasivat ulkoministerit Rudolf Holsti ja Eljas Erkko. Presidentin palatessa virkaansa syyskuussa 1939 tuntuivat jo lähenevän sodan enteet.

Presidentin talvisota

Kyösti Kallion ulkopoliittisiakin asenteita sävytti maltillisuus. Hän oli vastustanut Gustaf Mannerheimin suunnittelemaa Pietarin-retkeä 1919 ja suhtautunut pidättyvästi Itä-Karjalan heimosotiin. Hänen suhteensa Adolf Hitlerin Saksaan oli vieroksuva, kuten tietysti Neuvostoliittoonkin, jonka uhalta hänen mielestään tuli hakea turvaa lähinnä Kansainliitosta. Presidenttinä hän tuki luottomiestään ulkoministeri Rudolf Holstia ja kannatti suhteiden lähentämistä Pohjoismaihin samalla kun Neuvostoliiton suunnalla haettiin parempaa luottamusta Suomen puolueettomuuteen.

Jälkimmäisessä ei kuitenkaan onnistuttu, vaan ilmapiiri kiristyi koko ajan muuttuen sodan uhkaksi. Moskovan neuvottelujen jo ollessa käynnissä Kallio haki turhaan tukea Ruotsista ja toisista Pohjoismaista, viimeisessä vaiheessa pohjoismaisessa valtionpäämieskokouksessa 18. - 19.10.1939. Samalla hän tuki tehokkaampaa varustelua. Kun Mannerheim joutui hallituksen kanssa riitoihin - etenkin pääministeri Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa raha-asioista sekä puolustusministeri Niukkasen toimivallasta - ja uhkasi kesällä 1939 erota puolustusneuvoston johdosta, Kallio henkilökohtaisella väliintulollaan ja arvovallallaan esti sen. Kallio ja Mannerheim arvostivat toisiaan.

Talvisodan edellä käydyissä neuvotteluissa Kallio edusti taipumattomampaa linjaa kuin esimerkiksi Paasikivi ja Mannerheim. Presidentti pelkäsi vaivoin rakennetun sisäisen yhtenäisyyden murtuvan, mikäli vaadittuihin alueluovutuksiin suostuttaisiin. Hän ei myöskään voinut uskoa Josif Stalinin haluavan vain sitä, mitä vaati. Kallio piti maan joutumista hyökkäyksen kohteeksi myöhemmin epäyhtenäisenä suurempana riskinä kuin heti maan ollessa yhtenäinen, vaikka tiesikin, ettei sotilaallista apua olisi odotettavissa.

Talvisodan aikana Kallio keskittyi rohkaisijan tehtävään. Sekä kotimaassa että ulkomailla presidentistä tuli pienen, epäoikeudenmukaisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen kansan eheyden ja puolustustahdon henkilöitymä. Maailman huomion kohdistuessa Suomeen sen talonpoikaispresidentistä tuli tunnettu ja arvostettu hahmo lehdistössä; hänestä ilmestyi myös kirjoja useilla kielillä. Kotimaan puolustustahdon eheyteen presidentin runsas julkinen esiintyminen vaikutti paljon. "Kansamme yksimielisyys, jonka eteen olen paljon työtä tehnyt, on suurenmoinen", Kallio kirjoitti kirjailijaystävälleen Maila Talviolle sodan lähetessä loppuaan ja korosti juuri sen olevan oma päätyönsä puolustustaistelussa. Kallion vävy Paavo Pihlajamaa kaatui talvisodassa.

Talvisodan ajan politiikan johtamiseen Kallio osallistui vähän ja haparoidenkin. Osaksi se johtui siitä, että "sisärengas" - Risto Ryti, Tanner ja Paasikivi - pyrki aluksi pitämään presidentin tietämättömänä rauhantunnusteluista. Kallio oli lähempänä taipumattomien kuin myöntyvien linjaa, mutta joutui alistumaan välttämättömyyteen. Lopullisesti Kallio myöntyi rauhantekoon vakuututtuaan toisen vaihtoehdon olevan suursodan leviäminen Suomen alueelle saksalaisten ryhtyessä estämään länsivaltain avustusjoukkojen tuloa.

Allekirjoittaessaan valtakirjaa, joka antoi Moskovan rauhanneuvottelijoille valtuudet hyväksyä rauhanehdot, tuskainen presidentti sanoi tunnetun lauseen: "Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan." Puolen vuoden kuluttua käsi halvaantui.

Viimeinen työrupeama

Talvisodan jälkeen Kyösti Kallio keskittyi rohkaisemaan sodan uhrien ja raskaiden rauhanehtojen masentamaa kansaa. Hän piti heti rauhan tultua radiopuheen, jossa korosti tärkeimmän, itse kansan, sen kansallistunteen ja kunnian säilyneen "kirkastuneina ja entistä määrätietoisempina tulevista tehtävistään". Oli koottava voimat jälleenrakennukseen. Erityisesti presidentti korosti siirtoväen aseman järjestämistä oikeudenmukaisella tavalla. Hänen tukensa vaikuttikin siirtoväen asuttamis- ja korvausratkaisujen nopeuteen ja sisältöön paljon. Maanluovuttajana hän näytti itse esimerkkiä.

Vaikeutuvan ulkopolitiikan hoitoon Kallio ei paljoa ottanut osaa, vaan tyytyi vahvistamaan hallituksen päätökset. Niissä myönnyttiin venäläisten vaatimuksiin muun muassa joukkojenkuljetuksista Hangon tukikohtaan ja Tannerin eroon valtioneuvostosta. Suomen ulkopolitiikan suuri käänne elokuussa 1940, kauttakulkusopimus Saksan kanssa, tapahtui ilman Kallion ainakaan aktiivista myötävaikutusta. Hänen terveytensä luhistui lopullisesti vaikeaan halvaukseen 27.8., eikä hän siitä enää toipunut kuin arvoistaan lähtöä varten.

Kallio pyysi eron 27.11.1940. Sen jälkeen, kun yksimielinen eduskunta oli valinnut Rytin hänen seuraajakseen, Kallio valmistautui lähtemään Nivalaan toipumaan ja vanhuuden lepoon. Sydän oli kuitenkin lopussa eikä kestänyt liikuttavia lähtöjuhlallisuuksia. Talonpoikaispresidentti sai Suomen historian mieleenpainuvimman kuoleman: kunniakomppanian edessä Porilaisten marssia soitettaessa adjutanttinsa, eversti Aladár Paasosen käsivarsilla. Ei ole liioittelua puhua talvisodan korkea-arvoisimmasta sankarivainajasta.

Kallion merkitys

Kyösti Kallion jälkimaine on vaihdellut. Hän oli yhtä aikaa poikkeuksellisen arvostettu legendaarinen talonpoikaispresidentti ja väheksytty sivullinen, heikko presidentti, jonka kyvyttömyys ymmärtää ulkopolitiikkaa vaikutti osaltaan Suomen joutumiseen talvisotaan. Uusin tutkimus (muun muassa Jaakko Nousiainen, Lauri Haataja, Kari Hokkanen) on tehnyt enemmän oikeutta sekä hänen parlamentarismia korostavalle otteelleen presidenttinä että taipumattomuudelleen talvisodan edellä.

Kyösti Kallio on epäilyksittä itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten kaikkein keskeisimpiä poliitikkoja. Hänen elämäntyönsä korostuu dramaattisissa käännekohdissa 1917 - 1918, 1930-luvun alkuvuosina ja 1939 - 1940 vähemmän kuin rauhallisemman kehityksen jaksoina, jolloin hänen sitkeytensä ja päämäärätietoinen sovittelevuutensa pääsivät parhaiten oikeuksiinsa.

Gustaf Kalliokangas sittemmin Kallio, Kyösti, nuorena myös Kustu, Kustaa S 10.4.1873 Ylivieska, K 19.12.1940 Helsinki. V maanviljelijä Mikko Kallio (aiemmin Kalliokangas) ja Pieta Knuutila. P 1902 - Katariina (Kaisa) Nivala S 1878, K 1954, PV maanviljelijä, herastuomari Matti Nivala ja Maria Raitala. Lapset: Vieno S 1903, K 1938, filosofian maisteri; Veikko Kallis S 1906, K 1980, maanviljelijä, maanviljelysneuvos; Kerttu (Saalasti) S 1907, K 1995, agronomi, kansanedustaja, opetusneuvos; Niilo Kalervo S 1909, K 1969, kuvanveistäjä; Kaino-Antoona (Pihlajamaa) S 1911, emäntä; Katri Inkeri (Kaarlonen) S 1915, puutarhaopettaja, kansanedustaja, opetusneuvos.

URA. Kansakoulu; kolme luokkaa Oulun lyseossa 1890 - 1893.

Maanviljelijä, voinvälittäjä Ylivieskassa vuoteen 1895; maanviljelijä Nivalassa Heikkilä-Mehtälän tilalla 1895 - 1940; Suomen Pankin johtokunnan jäsen 1927 - 1937.

Nivalan kuntakokouksen ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja; talonpoikaissäädyn ja Nuorsuomalaisen Puolueen valtiopäiväedustaja 1904 - 1906; Maalaisliiton kansanedustaja (Oulun läänin eteläinen vaalipiiri) 1907 - 1937; Maalaisliiton puheenjohtaja 1908 - 1917; senaattori, maanviljelystoimituskunnan päällikkö 26.3.1917 - 17.8.1918; maatalousministeri K. Castrénin hallituksessa 17.4.1919 - 15.8.1919, J. H. Vennolan hallituksessa 15.8.1919 - 15.3.1920, 9.4.1921 - 2.6.1922; pääministeri 14.11.1922 - 18.1.1924, 31.12.1925 - 13.12.1926, 16.8.1929 - 4.7.1930, 7.10.1936 - 12.3.1937; kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Antti Tulenheimon hallituksessa 31.3. - 31.12.1925; eduskunnan puhemies 1920, 1922, 1924 - 1925, 1927, 1929, 1930 - 1936; tasavallan presidentin valitsijamies 1925; tasavallan presidentti 1937 - 1940.

Jäsenyydet: Nivalan nuorisoseuran esimies 1895 - 1905; Nivalan maamiesseuran puheenjohtaja 1900 - 1905, johtokunnan jäsen 1917; Nivalan osuuskassan hallituksen varapuheenjohtaja 1913 - 1915; Nivalan osuusmeijerin hallitus1914 - 1917, puheenjohtaja 1915 - 1917; Auran hallintoneuvosto 1917 - 1934, varapuheenjohtaja 1920 - 1934; Maataloustuottajien Keskusliiton valtuuskunta 1918 - 1921; Pellervo-Seuran johtokunta 1920 - 1925; Suomi-yhtiön edustajisto 1920 - 1923, hallintoneuvosto 1923 - 1937; Maatalous-Osake-Pankin hallintoneuvosto 1921 - 1927; Maalaiskuntien Liiton liittovaltuuston puheenjohtaja 1921 - 1937; Valion hallintoneuvosto 1927 - 1935; Enso-Gutzeitin hallintoneuvosto 1927 - 1937; Kieltolakiliiton puheenjohtaja 1930 - 1937; Osuuskassojen Keskuslainarahaston hallintoneuvosto 1934 - 1937; Suomalais-Virolaisen seuran esimies 1936 - 1937; Suomen Kulttuurirahaston kunniaesimies 1937 - 1940; Oulun läänin talousseuran johtokunta; Oulun korkeakouluseuran keskusjohtokunta; Historian Ystäväin Liiton valtuuskunta.

Kunnianosoitukset: Suomen Valkoisen Ruusun suurr.; Vapaudenristi 1; Islannin Haukan suurr.; Latvian Kolmen Tähden suurr.; Puolan Polonia Restituta suurr.; Ruotsin Pohjantähden suurr.; Unkarin Ansio-r. kmr. 1; Viron Vapaudenristi 2; lukuisia koti- ja ulkomaisia kunniamerkkejä.

TUOTANTO. Katso K. Hokkanen, Kyösti Kallio I - II. 1986; useita pienehköjä artikkeleita tai kirjasia lähinnä Maalaisliiton julkaisusarjoissa, esimerkiksi Silmäyksiä kyytilaitoksen ja maantielain lainsäädännölliseen kehitykseen. 1916.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kyösti Kallion arkisto, Kansallisarkisto.

K. Hokkanen, Kyösti Kallio I - II. 1986.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: K. Kallio. 1962, eduskuntatalon edusta; K. Kallio. 1967, Eduskunta; K. Kallio. Nivalan hautausmaa. Muistomerkit: 1973, Ylivieska. Maalaukset: W. Sjöström. 1939, Valtioneuvoston linna, Helsinki. Mitalit: R. Heino. 1967.

KYÖSTI KALLION MUKAAN NIMETTY. Presidentti Kyösti Kallion avustusrahasto kaatuneiden vähävaraisten omaisten auttamiseksi 1939; Kyösti Kallio-Seura 1947; Kyösti Kallion rahasto Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahastossa; Kyösti Kallion koulu 1973, Nivala; Kyösti ja Kalervo Kallion Museosäätiö 1973; Kyösti ja Kalervo Kallion museo, Nivala; kadut Helsinki 1959, Lahti, Nivala; puisto 1973, Oulu; postimerkki 1941, 1973.

Kirjoittaja(t): Kari Hokkanen

Julkaistu 7.6.2000 (päivitetty 7.3.2008)

Artikkelitekstin pituus: 20316 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot