Vapaasti luettava artikkeli

Ståhlberg, Kaarlo Juho (1865 - 1952)

tasavallan presidentti

Ståhlberg, Kaarlo Juho (1865 - 1952)
Uuden Suomen kuva-arkisto.

K. J. Ståhlberg loi Suomen ensimmäisenä tasavallan presidenttinä perustan vuoden 1919 hallitusmuodon mukaiselle valtiovallan käyttämiselle, jossa parlamentarismi ja presidentin itsenäiset valtaoikeudet yhdistettiin omaperäisellä tavalla. Hän vakiinnutti käytäntöön uuden hallitusmuodon, jonka valmistelua hän itse oli johtanut. Erityisesti Ståhlberg loi tulkinnan hallitusmuodon mukaiselle ulkopolitiikan johtamiselle.

K. J. Ståhlberg oli opinnoiltaan filosofian kandidaatti ja lakimies, molempain oikeuksien tohtori. Ennen presidentiksi tuloaan hän oli luonut pitkän ja huipputehtäviin vieneen uran niin oikeustieteilijänä ja käytännön lakimiehenä kuin poliitikkonakin. Hän oli toiminut muun muassa senaatin virkamiehenä, porvarissäädyn valtiopäiväedustajana, senaattorina, hallinto-oikeuden professorina, kansanedustajana ja eduskunnan puhemiehenä sekä korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä.

Presidenttikautensa 1919 - 1925 päättyessä Ståhlberg ei asettunut uudelleen ehdokkaaksi, vaan siirtyi lainvalmistelukunnan vanhemmaksi jäseneksi, missä tehtävässä hän toimi 20 vuotta. Sittemmin hän oli ehdokkaana presidentinvaalissa vielä 1931 ja 1937, mutta kummallakin kerralla hän jäi valitsematta niukimmalla mahdollisella äänimäärällä. Vaalikauden 1930 - 1932 hän oli rivikansanedustaja.

Meikäläisten toivo ja kaunistus

Kaarlo Juho Ståhlberg syntyi 1865 Suomussalmen apupapin, sittemmin Alavieskan ja myöhemmin Haapajärven kappalaisen Johan Gabriel (Janne) Ståhlbergin ja Amanda Gustafva Castrénin perheeseen. Kasteessa hän sai nimen Carl Johan, joka kouluaikana muuttui Kaarlo Juhanaksi ja ylioppilaana Kaarlo Juhoksi; nimikirjoitus oli jo 1880-luvulta K. J. Ståhlberg. Lähimpien käyttämistä kutsumanimistä Kaarlo, Kalle, Jussi ja John vakiintui viimeksi mainittu lopulta lähes yksinomaiseksi. K. J. Ståhlberg syntyi keskimmäisenä perheen viidestä lapsesta, joista vanhin, tytär, oli kuollut alle yksivuotiaana.

K. J. Ståhlbergin esi-isät (Ståhlberg-, Castrén-, Snellman-, Cajanus-suku) olivat sekä isän että äidin puolelta enimmäkseen Pohjois-Pohjanmaalla toimineita pappeja ja virkamiehiä. Isänisä oli nimismies - "vanha vänrik" - Fredrik August Ståhlberg, joka Suomen sodassa oli ylennyt vänrikiksi mutta jättänyt sotilasuran sodan päätyttyä. Isänäiti oli Anna Margareta Snellman, joka solmi avioliiton Fredrik August Ståhlbergin kanssa jäätyään leskeksi ensimmäisen aviomiehensä, kappalainen Jakob Castrénin kuoltua. Vanha vänrik oli juro ukko, joka - vaikka olikin papin poika - vihasi pappeja mutta rakasti lapsia ja hevosia. Äidinisä oli Sotkamon pitäjänkirjuri Reinhold Castrén ja äidinäiti Johanna Elisabet Cajan.

Kappalainen Janne Ståhlberg kuoli alle 41-vuotiaana 1873. Vaikka perhe jäi vaikeaan taloudelliseen asemaan, lapset pantiin Ouluun kouluun. Vuonna 1879 myös äiti, Amanda Ståhlberg, jonka armovuodet ja ylimääräiset armovuodet olivat päättyneet, muutti Ouluun, jossa hän hankki toimen ensin tyttökoulun vahtimestarina ja sitten lääninsairaalaan muonittajana. K. J. Ståhlbergin vanhempi sisar Alma (1863 - 1929) toimi sittemmin postinhoitajana, ja nuorempi veli, nuorena kuollut Fredrik (1866 - 1895) suoritti oikeustutkinnon ja toimi Oulun lääninhallituksessa lääninkamreerina. Nuorin sisar Anna (1868 - 1888) kuoli jo 19-vuotiaana.

K. J. Ståhlbergille suomenmielisyys ja -kielisyys olivat sukuperintöä, joten tavallaan luonnollinen valinta kolmesta kysymykseen tulevasta Oulun koulusta oli Oulun suomalainen yksityislyseo. Kaarlo Juhana oli koko kouluaikansa luokkansa priimus. Yläluokkalaisena hän oli konventin johtavia voimia ja myös kirjoitti paljon - sekä runoja että asia-artikkeleita - Toivon tähteen, konventin käsinkirjoitettuun lehteen, jonka päätoimittajanakin hän toimi. Ståhlberg oli spes nostratium et decus - meikäläisten toivo ja kaunistus - kuten rehtori A. O. Forsman kirjoitti hänestä koulun matrikkeliin.

Nuorsuomalainen yliopistonopettaja ja senaatin virkamies

K. J. Ståhlberg suoritti ylioppilastutkinnon 1884 arvosanalla laudatur; koulun päästötodistuksen keskiarvo oli tuolloin poikkeuksellisen korkea 9,20. Yliopistossa hän suoritti ensin filosofian kandidaatin tutkinnon, joka oli edellytyksenä hänen varsinaisena tavoitteenaan olleelle molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnolle; sen hän suoritti 1889. Auskultointiaikanaan Kokkolan tuomiokunnassa hän ryhtyi kirjoittamaan väitöskirjaa, tavoitteenaan yliopistoon perustettava hallinto-oikeuden ja kansantalouden apulaisen virka. Väitöskirjan valmisteluun liittyi puolen vuoden opintomatka Saksaan. Väitöskirjan Irtolaisuus Suomen lain mukaan ja lisensiaatintutkinnon tultua hyväksytyiksi hän sai molempain oikeuksien tohtorin arvon ja pian myös nimityksen yliopistonapulaisen virkaan.

Opiskeluaikanaan Ståhlberg osallistui aktiivisesti ylioppilaspolitiikkaan Pohjalaisen osakunnan jäsenenä. Poliittiseksi kodikseen hän löysi Valvojan ryhmän, nuorsuomalaisten liberaalisen ryhmittymän, johon kuului myös hänen historian professorinsa E. G. Palmén. Opiskeluaikoinaan Ståhlberg toimi muun muassa ruotsinopettajana Hämeenlinnan lukiossa ja Finland-lehden päätoimittajana. Lakimieheksi valmistuttuaan hän oli kosketuksissa politiikkaan lähinnä toimimalla valtiopäivillä valiokuntasihteerinä.

Toimiessaan valtiopäivien talousvaliokunnan sihteerinä 1891 Ståhlberg alkoi seurustella pikkuserkkunsa Hedvig Wåhlbergin kanssa ja meni tämän kanssa kihloihin. Avioliittoon molempain oikeuksien tohtori K. J. Ståhlberg ja opettaja Hedvig Wåhlberg vihittiin 17.12.1893. Avioliiton ja vakinaisen yliopistoviran myötä Ståhlbergin elämä asettui vakiintuneisiin uomiin. Syyskuussa 1894 syntyi ensimmäinen perheen kuudesta lapsesta.

Ståhlberg siirtyi 1894 luontevasti Valvojan ryhmästä Päivälehden piiriin. Hän julkaisi Päivälehdessä aluksi kolmiosaisen artikkelisarjan "Työkirjat ja irtolaisuus", minkä jälkeen varsinkin kahtena seuraavana vuotena nimimerkki "K. J. S." esiintyi usein lehden palstoilla. Samana vuonna Ståhlbergin voidaan katsoa lopullisesti ryhtyneen aktiivipoliitikoksi hänen osallistuessaan "nuoren puolueen" ohjelman muokkaamiseen. Valtiopäivätyöhön hän osallistui edelleen valiokuntasihteerinä, vuoden 1894 valtiopäivillä toimitusvaliokunnan sihteerinä.

Apulaisenvirassaan Ståhlberg keskittyi opetukseen ja sivutulojen hankintaan. Tuotanto tuona aikana käsitti kuusi tieteellistä artikkelia ja kaksi lakitieteellistä kirjasuomennosta. Ilmeisesti taloudellisista syistä Ståhlberg hakeutui 1898 senaatin siviilitoimituskunnan protokollasihteerin (toiseksi ylimpään esittelijän) virkaan. Hyväksymisen antaminen Ståhlbergin nimitykseen oli - paradoksaalisesti - Suomen uuden kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin ensimmäisiä virkatehtäviä. Bobrikovin ja 1899 annetun helmikuun manifestin myötä Suomessa alkoivat niin sanotut routavuodet. Suhtautuminen venäläistämistoimiin jakoi Suomen virkamieskunnan ja poliitikot kahteen leiriin, myöntyväisyysmiehiin ja perustuslaillisiin. Senaatti muuttui vuosisadan vaihteessa niin sanotuksi myöntyväisyyssenaatiksi. Ståhlbergille taas perustuslaillisuus oli hänen aikaisemmin omaksumansa poliittisen linjan luonnollinen jatko, joten hän sai havaita olevansa "myöntyväisyyssenaatin perustuslaillinen protokollasihteeri". Näihin aikoihin Ståhlberg sai myös ensimmäisen varsinaisen poliittisen luottamustehtävänsä tultuaan 1901 valituksi Helsingin kaupunginvaltuuston jäseneksi.

Mielipide-eroista huolimatta senaattorien ja protokollasihteeri Ståhlbergin suhteet olivat hyvät, mutta vaikka senaatti katsoikin usein sormien välistä Ståhlbergin tiukkaa laillisuuslinjaa, Ståhlberg onnistui 1902 eräässä vuoden 1901 asevelvollisuuslakia koskevassa asiassa ajamaan tilanteen umpikujaan. Hän ei ainoastaan tyytynyt esittelijänä ehdottamaan, että erään kirjelmän lähettämisen annettaisiin lainvastaisena raueta, vaan myös kieltäytyi laatimasta ja varmentamasta senaatin päätöksen mukaista kirjettä. Senaatti määräsi välittömästi Ståhlbergin pidätettäväksi virantoimituksesta, ja Bobrikovin 14.1.1903 antamasta määräyksestä senaatti erotti Ståhlbergin virastaan 15.4.1903. Erottaminen tapahtui 1902 annetun, laillisuudeltaan kyseenalaisen niin sanotun erottamisasetuksen perusteella. Toisaalta esittelijällä ei lain mukaan ollut - eikä ole vieläkään - oikeutta kieltäytyä toimituskirjan laatimisesta eikä varmentamisesta. Vuoden 1902 asetuksen mukaiset erottamiset jäivät senaatissa muutoin hyvin vähiin: Ståhlbergin lisäksi erotettiin yksi esittelijäsihteeri ja yksi protokollasihteeri.

Senaattori ja parlamentarismin edelläkävijä

Ero senaatista ei jättänyt K. J. Ståhlbergiä toimettomaksi eikä tulottomaksikaan. Hän viimeisteli maanvuokralain kommentaariaan, istui Suomi-yhtiön johtokunnan puheenjohtajana ja hoiti hänelle järjestettyä vähätöistä Helsingin rahatoimikamarin kanslia-apulaisen virkaa. Venäjän kärsittyä tappion Japanin sodassa hallitussuunta muuttui Venäjän yleislakon ja Suomen suurlakon jälkeen 1905 niin Venäjällä kuin Suomessakin. Myöntyväisyyssenaatti erosi, ja tilalle asetettiin perustuslaillinen senaatti, jonka talousosaston varapuheenjohtajana oli Leo Mechelin ja oikeusosaston varapuheenjohtajana Rabbe Axel Wrede. K. J. Ståhlberg nimitettiin talousosaston senaattoriksi ja kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi.

Yksi perustuslaillisen senaatin alkuvaiheen tärkeimmistä tehtävistä oli käsitellä professori Robert Hermansonin johtamassa komiteassa laadittu ehdotus eduskuntauudistukseksi. Sen mukaan säätyvaltiopäivät korvattiin yleisellä, yhtäläisellä äänioikeudella valitulla eduskunnalla, jonka vaaleissa myös naisilla oli äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Ståhlberg ei ollut yksikamarisen eduskunnan kannattaja. Hän oli suunnitellut aateliston ja papiston muodostamista ensimmäiseksi ja porvariston ja talonpoikaiston muodostamista toiseksi kamariksi, ja vuoden 1904 - 1905 valtiopäivillä hän oli vaalitaktisista syistä vastustanut naisten äänioikeutta katsoen sen vaarantavan porvaris- ja talonpoikaissäädyssä toteutettavaksi ehdotetun (miesten) yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Senaattorivaliokunnassa hän kuitenkin totesi suhteellisen vaalitavan hälventäneen hänen epäilyksiään ja hyväksyi niin yksikamarisuuden kuin naisten äänioikeudenkin, ja komitean ehdotus tuli muutoinkin hyväksytyksi senaatissa vain vähäisin muutoksin. Ståhlberg myös osallistui Mechelinin senaatin hallitusmuotoehdotuksen laatimiseen, joskaan ehdotus ei aikanaan tiettävästi edennyt kenraalikuvernöörinkansliaa pitemmälle.

Vaikka "myöntyväisyyssenaatti" vielä 1900-luvun alkuvuosina oli pyrkinyt suojelemaan perustuslaillisia virkamiehiä, kuten Ståhlbergiä, Bobrikovin kovakätisyydeltä, ei perustuslaillisessa senaatissa enää ollut sovulle sijaa. Mechelinin senaatti ajoi läpi perustuslainsäätämisjärjestyksessä annetun lain, jolla hallinnollisessa järjestyksessä erotettujen tuomarien ja muiden virkamiesten tilalle sinänsä laillisessa järjestyksessä nimitetyt virkamiehet vapautettiin virastaan, eikä Ståhlbergin kannattama vapaaehtoisten eroamisten periaate tullut hyväksytyksi.

Ensimmäiset vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen mukaiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat vuoden 1907 vaalit muodostuivat kirveleväksi tappioksi "hallituspuolueille". Nuorsuomalaiset saivat 25 ja ruotsalaiset 24 edustajanpaikkaa, joten senaatin takana oli eduskunnassa vain 49 kansanedustajaa. Jo vanhasuomalaisilla yksinään oli enemmän paikkoja (59), ja suurin puolue oli sosiaalidemokraatit 80 kansanedustajalla.

Senaatissa suhtautumisessa vaalitappioon oli kaksi linjaa, Ståhlbergin johtama parlamentaarinen ja Wreden johtama antiparlamentaarinen linja. Ståhlbergin aloitteesta talousosastossa päätettiin "yksityisellä ilmoituksella" kertoa eduskuntaryhmille senaatin olevan valmis jättämään paikkansa täytettäväksi, mutta Wrede päätyi oikeusosastonsa kanssa täysin päinvastaiseen kantaan, eikä perustuslaillinen senaatti eronnut vaalituloksen takia. Ståhlberg sen sijaan toteutti parlamentarismia käytännössä eroamalla senaatista joulukuussa 1907 siitä syystä, että eduskunta oli vastoin hänen ajamaansa senaatin kantaa hyväksynyt kieltolain täyskiellon pohjalta.

Professori ja kansanedustaja

Senaatista lähdettyään K. J. Ståhlberg oli toisen kerran joutunut virattomaksi. Virka järjestyi kuitenkin varsin pian. Robert Hermansonin oppituoli oli 1906 jaettu kahtia. Hermanson oli valinnut itselleen valtiosääntö- ja kansainvälisen oikeuden oppituolin, jolloin toinen puoli, hallinto-oikeuden professuuri, oli tullut hakuun. Virkaan oli ollut vain yksi hakija, molempain oikeuksien tohtori Onni Talas. Ståhlbergin ja Talaksen kesken tehtiin herrasmiessopimus, jonka mukaan Talas perui hakemuksensa Ståhlbergin hyväksi ja Ståhlberg lupasi tilaisuuden tullessa luopua virasta Talaksen hyväksi. Uuden hakuajan kuluessa virkaan ilmaantui vain yksi hakija, Ståhlberg. Asiantuntijat, entinen professori Leo Mechelin ja entinen hallinto-oikeuden apulainen J. K. Paasikivi, pitivät Ståhlbergiä pätevänä virkaan, vaikka kiinnittivätkin huomiota systemaattisen ja teoreettisen käsittelyn heikkouksiin. Myös tiedekunta piti Ståhlbergiä pätevänä ja selitti, että tämän "käytännölliset virkatoimet ovat katsottavat hyvinkin painavaksi ansioksi", mikä viitannee siihen, että Ståhlbergin varsinainen tieteellinen tuotanto oli verraten niukka.

Ståhlberg nimitettiin hallinto-oikeuden professoriksi 26.9.1908. Professorina ollessaan hän kirjoitti pääteoksensa Suomen hallinto-oikeus I ja II (1913 - 1915), mittavan ja uraauurtavan teoksen, joka oli pitkään oppikirjana lainopillisessa tiedekunnassa. Teoksella on edelleen tärkeä merkitys paitsi oikeus- ja hallintohistorian myös hallinto-oikeuden tutkimuksen kannalta.

Professorina Ståhlberg saattoi osallistua aktiivisesti politiikkaan. Nuorsuomalaisen Puolueen keskustoimikuntaan hänet valittiin 1908. Kansanedustaja hän oli vuoden 1908 I sekä vuoden 1909 I ja II valtiopäivillä sekä vuoden 1914 ja vuoden 1917 valtiopäivillä. Ståhlberg valittiin 1914 eduskunnan puhemieheksi. Paitsi se, että P. E. Svinhufvud oli sairauden vuoksi poissa valtiopäivien alkaessa, valintaan vaikutti eduskunnan kyllästyminen siihen, että monesti puhemieheksi valittu Svinhufvud oli käytännössä halvaannuttanut eduskuntatyön aiheuttamalla provokatiivisella avajaispuheellaan eduskunnan hajottamisen tavallisesti jo valtiopäivien alkaessa.

Venäjän keisarivallan sortuminen maaliskuussa 1917 merkitsi myös "virkamieshallituksena" istuneen, osittain venäläistyneen "amiraalisenaatin" eroa. Eduskunnan ollessa hajotettuna uuden senaatin kokoonpanosta päättivät porvarillisten puolueiden valtuuskunta ja sosiaalidemokraattien puolue-elimet. Vaikka Ståhlberg sai porvarillisten puolueiden valtuuskunnassa enimmät äänet talousosaston varapuheenjohtajaksi, hänen itsensä ehdoksi asettama sosiaalidemokraattien kannatus jäi puuttumaan. Talousosaston varapuheenjohtajaksi tuli sosiaalidemokraattien Oskari Tokoi, ja osaston jäsenistä puolet nimitettiin porvarillisten puolueiden ja puolet sosiaalidemokraattien edustajista.

Perustuslakikomitean ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja

Senaatin ulkopuolelle jääneestä K. J. Ståhlbergistä tuli jo keväällä 1917 asetetun perustuslakikomitean puheenjohtaja. Komitean tärkein mietintö koski uutta hallitusmuotoa. Sen laatimisesta vastasivat pääasiassa kesällä 1917 Anjalan Wredebyssä kokoontuneet Ståhlberg (nuorsuomalainen), R. A. Wrede (Ruotsalainen Kansanpuolue) ja Anton Kotonen (sosiaalidemokraatti). Hallitusmuodon pohjaksi otettiin Mechelinin perustuslaillisen senaatin ehdotus vuodelta 1907, joka periaatteessa oli Kustaa III:n perustuslakien kodifikaatio ja perustui vallanjakoperiaatteelle. Sen "päälle" komitea rakensi parlamentarismiin perustuvan mallinsa, joten ehdotuksesta tuli erikoislaatuinen vallanjakomallin ja parlamentarismin yhdistelmä. Vuoden 1916 vaaleissa eduskuntaan oli tullut sosialistienemmistö. Sen äänillä eduskunta kesällä 1917 hyväksyi niin sanotun valtalain. Tokoin senaatin talousosaston käsitellessä asiaa kenraalikuvernööri Nikolai Nekrasov osallistui kokoukseen ensimmäisen ja ainoan kerran ja asettui oikeiston kannalle, ja näin muodostuneen enemmistön kannan mukaisesti Venäjän väliaikainen hallitus jätti vahvistamatta valtalain ja määräsi toimitettaviksi uudet vaalit. Hajotusvaaleissa eduskunta sai jälleen porvarienemmistön.

Valtalakipäätöksen jälkeen sosiaalidemokraattiset senaattorit erosivat, ja Venäjän lokakuun vallankumouksen ja Suomen suurlakon jälkeen 27.11.1917 eduskunta kiivaan ja katkerasävyisenkin keskustelun jälkeen hyväksyi P. E. Svinhufvudin porvarillisen hallituslistan. Svinhufvudin senaatti antoi 4.12.1917 eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen ja ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi. Ståhlbergin perustuslakikomitea oli laatinut ehdotuksen Venäjän yhteydessä olevan Suomen tasavallan hallitusmuodoksi, mutta se oli nyt kiireesti muokattu ehdotukseksi itsenäisen Suomen tasavallan hallitusmuodoksi.

Kansalaissodan jälkeisessä niin sanotussa tynkäeduskunnassa, jossa sosiaalidemokraattien kansanedustajista oli jäljellä vain yksi, käytiin vuoden 1917 valtiopäivillä ja vuoden 1918 ylimääräisillä valtiopäivillä kiivas valtiomuototaistelu, jossa senaatti ajoi Suomeen perustuslaillista monarkiaa ja Ståhlbergin johtama vähemmistö parlamentaarista tasavaltaa. Senaatti peruutti vuoden 1917 tasavaltalaisen hallitusmuotoehdotuksen ja antoi eduskunnalle monarkistisen hallitusmuotoehdotuksen. Siihen jätetyssä niin sanotussa tasavaltalaisten vastalauseessa Ståhlberg muokkasi Maalaisliiton Santeri Alkion kanssa uuden ehdotuksen Suomen tasavallan perustuslaiksi. Monarkistinen ehdotus tuli kuitenkin hyväksytyksi, mutta jäi määräenemmistön puuttumisen takia lepäämään yli vaalien. Samoin kävi kuninkaanvaalia varten kokoon kutsutuille vuoden 1918 ylimääräisille valtiopäiville annetulle hallitusmuotoehdotukselle.

Ståhlberg oli perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja vuoden 1917 valtiopäivillä, mutta joutui luopumaan kansanedustajan tehtävästä tultuaan 1918 nimitetyksi korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäiseksi presidentiksi eikä enää osallistunut vuoden 1918 "kuninkaanvaalivaltiopäiviin".

Saksan häviö maailmansodassa muutti Suomen poliittisen tilanteen. "Senaatin puheenjohtajana" valtionpäämiehenä toiminut Svinhufvud erosi ja hänen tilalleen valtionhoitajaksi nimitettiin 12.12.1918 Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkönä toiminut ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheim. Pian tämän jälkeen Suomen kuninkaaksi valittu prinssi Friedrich Karl kieltäytyi. Maaliskuussa 1919 toimitetuissa eduskuntavaaleissa eduskunta sai tasavaltalaisen enemmistön, ja maaliskuussa 1919 muodostettu Kaarlo Castrénin Kansallisen Edistyspuolueen, Maalaisliiton ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajista koostuva hallitus antoi kesällä 1919 eduskunnalle toisen tasavaltalaisen hallitusmuotoesityksen. Sekin jäi valtiopäivillä lepäämään, mutta lopulta eduskunta muokkasi Heikki Ritavuoren ja eräiden muiden eduskunta-aloitteen pohjalta hallitusmuodon sellaiseen asuun, joka eräiden kompromissien jälkeen sai eduskunnassa tarvittavan määräenemmistön, ja valtionhoitaja Mannerheim vahvisti empimisen jälkeen Suomen hallitusmuodon 17.7.1919.

Ståhlbergin perustuslakikomitea oli kannattanut presidentin valitsemista suoralla kansanvaalilla, mutta komitean jäseninä olleet tulevat monarkistien johtajat J. K. Paasikivi ja R. A. Wrede olivat eriävässä mielipiteessään vaatineet valitsijamiesten suorittamaa vaalia, koska se heidän mielestään sekä täytti demokratian vaatimukset että antoi mahdollisuuden neuvotteluille. Alkiolaiset maalaisliittolaiset ja sosiaalidemokraatit olivat puolestaan kannattaneet eduskunnan suorittamaa vaalia. Tasavaltalaisten vastalauseessa Ståhlberg ja Alkio olivat päätyneet "historialliseen kompromissiin", jossa myönnytyksenä monarkisteille oli hyväksytty valitsijamiesvaali ja presidentin laajat valtaoikeudet, ja tämä tuli myös vuoden 1919 hallitusmuodon mukaiseksi ratkaisuksi, vaikka Castrénin hallitus olikin ehdottanut - myönnytyksenä sosiaalidemokraateille - eduskunnan suorittamaa vaalia. Ensimmäisellä kerralla vaali säädettiin kuitenkin eduskunnan suoritettavaksi.

Ensimmäinen tasavallan presidentti

Ensimmäinen Suomen tasavallan presidentin vaali suoritettiin eduskunnassa 25.7.1919. K. J. Ståhlberg oli jo varhain mainittu ehdokkaana, mutta itse hän oli haluton vaihtamaan hallinto-oikeuden presidentin virkaa valtionpäämiehen tehtävään. Ståhlberg itse uskoi Mannerheimin valintaan, mutta hänenkin luonaan kävi lähetystöjä sekä pyytämässä häntä ehdokkaaksi että vaatimassa häntä kieltäytymään Mannerheimin hyväksi. Itse hän oli aluksi vilpittömästi ehdokkuutta vastaan, mutta kesäkuun lopulla hän näyttää päätyneen kantaan, jonka mukaan hän ei sinänsä suostunut ehdokkuuteen mutta ei myöskään katsonut olevansa oikeutettu kieltäytymään siitä, varsinkin kun huhujen mukaan aktivistien piirissä suunniteltiin sotaprovokaatiota tai kaappausta.

Vaalissa 25.7.1919 Ståhlberg sai 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä sekä Lauri Kr. Relander ja Väinö Tanner kumpikin yhden äänen, minkä lisäksi kaksi sosiaalidemokraattia jätti äänestämättä. Puhemies Relander ei parlamentaarisen tavan mukaan äänestänyt, ja kaksi edustajaa oli poissa. Ståhlbergiä äänestivät kaikki edistyspuolueen edustajat (26), 39 Maalaisliiton 40 edustajasta (eli muut kuin puhemies Relander), 76 sosiaalidemokraattien 79 edustajasta, yksi Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustaja ja toinen Kristillisen Työväenpuolueen kahdesta edustajasta.

Seuraavana päivänä Ståhlberg antoi eduskunnassa juhlallisen vakuutuksensa, jonka alkajaisiksi hän vaatimattomaan tapaansa totesi: "Suomen kansaneduskunnan perustuslain mukaan tekemää päätöstä on minun noudatettava. Minun on ryhdyttävä Suomen tasavallan presidentin vastuunalaiseen toimeen." Sitkeästi elänyt anekdootti kertoo, että Ståhlberg joutui kävelemään kotiinsa eduskunnasta (Heimolan talosta), mutta tosiasiassa autokyytiä rakastanut Ståhlberg sai ajaa kotiinsa sotaministeri Rudolf Waldenin tarjoamalla autolla, kun Ruotsin lähettiläs oli napannut häntä varten varatun auton. Kotiinsa saapuneista kukkatervehdyksistä ja sähkeistä Ståhlbergia ilahdutti erityisesti monarkisti J. K. Paasikiven sähke, jossa tämä lähes 30-vuotiseen tuttavuuteen vedoten esitti kaikesta sydämestään parhaat onnen ja menestyksen toivotukset.

Routavuodet ja niin sanottu toinen venäläistämiskausi olivat jakaneet Suomen porvarit kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, myöntyväisyysmiehiin ja perustuslaillisiin, jotka kansalaissodan aikainen yhteinen vihollinen oli väliaikaisesti yhdistänyt. Kansalaissodan jälkeinen valtiomuototaistelu oli kuitenkin aiheuttanut uuden kahtiajakautumisen tasavaltalaisiin ja monarkisteihin. Valtiomuototaistelussa maailmansota oli pyyhkäissyt pois kuningasehdokkaat, eivätkä monarkistien varsinaiset johtomiehet Wrede ja Paasikivi tappion kärsittyään jääneet kantamaan kaunaa, vaan Ståhlberg saattoi vastaisuudessakin pitää molempia vanhoina ystävinään. Ståhlbergin varsinaisiksi vihamiehiksi jäivät Mannerheimia kannattavat monarkistit ja aktivistit, ja Mannerheimin ja Ståhlbergin suhde pysyi kylmänä koko Ståhlbergin presidenttikauden ajan. Tiettyä paralleelia routavuosina ja tasavallan ajan alkuvuosina vallinneen tilanteen välillä merkitsee myöntyväisyysmiehen, prokuraattori (Eliel Soisalon-Soininen) Eliel Johnssonin ja Ståhlbergin suojatin, sisäasianministeri Heikki Ritavuoren poliittiset murhat 1905 ja 1922.

Ståhlberg tuli presidenttikautenaan verratuksi lähinnä Mannerheimiin. Mannerheim oli sotilas ja kielitaitoinen "ulkopoliitikko", Ståhlberg juristi ja "sisäpoliitikko". Mannerheim oli hovimiehen tavat hallitseva maailmanmies ja ylimys, johon verrattuna Ståhlberg oli jäykästi käyttäytyvä fennomaanivirkamies. Toisaalta myös Ståhlberg teki aikalaisten mukaan etäisellä ja asiallisella käyttäytymisellään majesteetillisen vaikutuksen. Tämä tosin saattoi johtua lujan tahdonvoiman ja ankaran itsekurin avulla piiloon painetusta ujoudesta. Ståhlberg muun muassa vältti vapaiden puheenvuorojen käyttämistä, koska hän pelkäsi tällaisiin tilanteisiin liittyvää taipumustaan änkyttämiseen. Tätä välttääkseen hän kirjoitti kaikki puheensa, myös vähäiset lausumansa ja perhejuhlissa pitämänsä puheet, etukäteen paperille, mikä toisaalta merkitsi suunnatonta lisää hänen työtaakkaansa mutta toisaalta soveltui hyvin hänen niin viranhoitoaan kuin muutakin elämäänsä leimanneeseen "protestanttiseen etiikkaan", joskin hän julkisissa esiintymisissään tarkoin vältti uskontoon vetoamista ja Jumalan nimen lausumista. Hän myös tunsi vastenmielisyyttä virallisia tilaisuuksia kohtaan, eikä hänen kieltäytymisensä valtiovierailusta Ruotsiin tai Ruotsin kuninkaan tai kruununprinssin kutsumisesta valtiovierailulle Suomeen johtunut pelkästään ulkopoliittisista syistä.

Ståhlbergin henkilökohtaisen elämän tragedia oli hänen vaimonsa Hedvigin kuolema 1917. Presidentiksi tullessaan hän oli leskimies, jolloin hänen tyttärensä joutuivat ottamaan maan ensimmäisen naisen roolin. Ståhlberg kosi kirjeitse ystävänsä Eero Erkon vaimon Maissi Erkon sisarta, leskirouva Elli Wegeliusta, mutta sai rukkaset. Saatuaan kirjeen nuoruudenystävältään, leskirouva (Ester Ståhlberg) Ester Hällströmiltä, Ståhlberg alkoi kömpelöön tapaansa lähestyä tätä, mistä seurauksena olivat 7.6.1920 pidetyt presidentin häät. Häät vietettiin perhepiirissä Ester Hällströmin kodissa Helsingissä, ja hääpari sai runsaasti onnitteluja eri tahoilta. Avioliitto oli luultavasti epäkäytännöllisen Ståhlbergin kannalta onnistunut ja järkevä ratkaisu, mutta Ester Ståhlberg joutui maksamaan rakkaudestaan kovan hinnan, sillä Ståhlbergin lapset suhtautuivat häneen vihamielisesti. Toisaalta avioliitto lienee edistänyt Ester Ståhlbergin kirjailijanuraa, niin että hän sai viettää loppuelämänsä paitsi entisen presidentin puolisona myös arvostettuna ja rakastettuna kirjailijana. Tyypillistä Ståhlbergille oli, että hän sovelsi "valtiomiehen" tasapuolisuutta ja neutraalisuutta myös uuden vaimonsa ja lastensa välisiin suhteisiin, huolimatta siitä, että syntyneet ristiriidat olivat mitä suurimmassa määrin hänen itsensä aikaansaamia.

Presidentin viran hoitamisessaan Ståhlberg sai menettelymuodot senaatista sellaisina, miksi ne olivat Svinhufvudin puheenjohtajakaudella modifioituneet, ja protokollan Mannerheimin valtionhoitajakaudelta. Hänen omaksi tehtäväkseen muodostui vuoden 1919 hallitusmuodon mukaisen vallanjakojärjestelmän ja parlamentarismin täytäntöön paneminen ja varsinkin hallitusmuodon ulkopolitiikan hoitamista koskevien säännösten "oikean" tulkinnan luominen.

Ståhlbergin presidenttikautta leimasivat toisaalta itsenäistyneen Suomen alkuvaikeudet, toisaalta ajankohdan erityiset poliittiset ongelmat. Monarkian ja Mannerheimin kannattajien jyrkän siiven edustajien vihamielisyys ylitti - Ritavuoren murhasta puhumattakaan - kaikki kohtuullisen käyttäytymisen rajat. Ahvenanmaan asemasta ajauduttiin Ruotsin kanssa kriisiin, joka osoitettiin Kansainliiton ratkaistavaksi. Presidentti oli armeijan ylipäällikkönä jatkuvassa ristiriidassa upseerikunnan kanssa. Kenraalimajuri Karl Emil Bergille annettu käsky suojeluskuntien palauttamisesta järjestykseen tuli toteutetuksi mutta johti Bergin itsemurhaan. Myöhemmin Ståhlberg joutui lisäksi hankaluuksiin upseerien erottua joukolla. Huolia Ståhlbergille tuottivat muun muassa 1920 tehdyn Tarton rauhansopimuksen toteuttaminen ja suomalaisten joukkojen vetäminen pois Itä-Karjalasta, jossa siinäkin vuoti veri, kun Repolan nimismies, ylioppilas Bobi Sivén ampui itsensä saatuaan kuulla Tarton rauhansopimuksesta.

Suomea, kuten monia muitakin Euroopan maita, jouduttiin 1920-luvun epävakaissa oloissa hallitsemaan lyhytikäisten hallitusten voimin. Yleensä Ståhlberg turvautui tällöin keskustahallituksiin. Kun "normaaliparlamentarismi" ei toiminut, Ståhlberg otti itse asiakseen huolehtia "parlamentaaristen virkamieshallitusten" asettamisesta. Hän myös hajotti eduskunnan vastoin hallituksen enemmistön kantaa, kun eduskunta oli tullut vajaalukuiseksi oikeusministeri, vt. sisäasiainministeri Otto Åkessonin pidätytettyä ja Turun hovioikeuden vangittua kaikki Sosialistisen Työväenpuolueen 27 kansanedustajaa. Tässä suhteessa Ståhlberg ei häikäillyt turvautua valtionpäämiehen itsenäiseen asemaan ja toimia pouvoir neutrena ('puolueettomana voimana') parlamentarismin ja vallanjakojärjestelmän häiriötilanteissa.

Lainvalmistelukunnan jäsen ja vanha valtiomies

K. J. Ståhlberg ei presidenttikautensa päättyessä 1925 asettunut uudestaan ehdokkaaksi. Toisaalta presidenttikausi oli ollut siinä määrin rasittava, ettei se houkutellut jatkamaan, toisaalta hän "hallitusmuodon isänä" mahdollisesti halusi luoda käytännöksi yhden kauden presidenttiydet. Ståhlberg oli itse ollut kirjoittamassa hallitusmuotoon pykälää, jonka mukaan presidentin palkkaa ei voitu toimikauden aikana nostaa eikä laskea. Hänen presidenttikaudelleen kuitenkin sattui Suomessa ennenkokematon inflaatio, niin että Ståhlbergin presidenttikauden loppuvuodet olivat hänelle suorastaan tappiollisia.

Presidenttikauden jälkeinen asuminen järjestyi aluksi Ester Ståhlbergin varoin ostetulla asunnolla ja sittemmin lainarahoin hankitulla Kulosaaren huvilalla. Presidenttikauden jälkeen Ståhlbergille tarjottiin muun muassa vähätöistä ja hyvinpalkattua Helsingin yliopiston kanslerin virkaa, mutta Ståhlberg totesi, ettei hän upseereista päästyään halunnut saada riesakseen ylioppilaita, ja valitsi lainvalmistelukunnan vanhemman jäsenen tehtävän, joka antoi mahdollisuudet myös sivutulojen hankintaan. Ståhlberg oli pyrkinyt lainvalmistelukuntaan jo 1900. Päästyään nyt, neljännesvuosisata myöhemmin lainvalmistelukunnan jäseneksi hän teki 1926 - 1946 siinä vielä yhden tai kahdenkin miehen elämäntyön.

Lainvalmistelukunnan jäsenenä Ståhlberg olisi voinut asettua lepäämään laakereillaan vanhempana valtiomiehenä, mutta veri veti vielä politiikkaan. Vuoden 1931 presidentinvaaleissa hän sai sekä toisessa että kolmannessa äänestyksessä 149 ääntä ja hävisi siten niukimmalla mahdollisella äänimäärällä P. E. Svinhufvudille. Vuoden 1937 presidentinvaalissa hän puolestaan sai ensimmäisessä äänestyksessä 150 ääntä, mutta jäi valitsematta sosiaalidemokraattien äänestettyä toisella kierroksella "varmuuden vuoksi" Kyösti Kalliota estääkseen Svinhufvudin uudelleen valinnan.

Vaalikaudella 1930 - 1932 Ståhlberg oli eduskunnan jäsenenä tavallinen kansanedustaja, minä aikana hän muun muassa aktiivisesti osallistui parlamentarismista luopumista koskevien eduskunta-aloitteiden torjuntaan. Äärioikeiston ja Ståhlbergin kiistat eivät olleet vuosien mennen laantuneet, ja lokakuussa 1930 lapuanliikkeen kannattajat yrittivät muiluttaa Ståhlbergin vaimoineen Neuvostoliittoon mutta luopuivat hankkeestaan Joensuussa. Tapaus vauhditti omalta osaltaan lapuanliikkeen alamäkeä.

Jäätyään lainvalmistelukunnasta eläkkeelle 1946 K. J. Ståhlberg vietti Kulosaaren huvilassaan vanhuudenpäiviä ja toimi muun muassa vanhan ystävänsä presidentti J. K. Paasikiven neuvonantajana vaikeissa oikeuskysymyksissä. Oltuaan lähes koko elämänsä kiistelty ja ristiriitainen poliitikko Ståhlberg kuoli 1952 koko kansakunnan yksimielisesti kunnioittamana valtiomiehenä. Hänen arvostuksensa on vuosien mittaan kasvanut, mitä osoittaa sekin, että yksi jos toinenkin poliittinen ryhmittymä on yrittänyt perusteettomasti ratsastaa hänen maineellaan. Ahkeruus, itsekuri, henkilökohtainen pyyteettömyys ja vaatimattomuus ovat kuitenkin olleet ne Ståhlbergin ominaisuudet, joita myöhempien poliitikkojen on ollut vaikeinta jäljitellä.

Carl Johan Ståhlberg, Kaarlo Juhana, Kaarlo Juho S 28.1.1865 Suomussalmi, K 22.9.1952 Helsinki. V kappalainen Johan Gabriel Ståhlberg ja Amanda Gustafva Castrén. P1 1893 - Hedvig Irene Wåhlberg S 1869, K 1917, P1 V lääninmaanmittari Gustaf Wilhelm Wåhlberg ja Eva Fredrika Ståhlberg; P2 1920 - Ester Hällström S 1870, K 1950, P2 V pormestari Karl Oskar Elfving ja Jenny Nyman. Lapset: Kaarlo S 1894, professori, diplomi-insinööri; Aino (Kjerrman) S 1895; Elli (Schauman) S 1899, lääketieteen lisensiaatti; Aune S 1901, lastensuojeluntarkastaja; Juho S 1907, varatuomari; Kyllikki (Tuominen) S 1908, yliopettaja.

URA. Ylioppilas Oulun lyseosta 1884; filosofian kandidaatti 1887; molempain oikeuksien kandidaatti 1889; nimituomari 1892; varatuomari 1893; molempain oikeuksien lisensiaatti, tohtori 1893.

Keisarillisen Aleksanterin yliopiston hallinto-oikeuden ja taloustieteen apulainen 1894 - 1898; senaatin siviilitoimituskunnan protokollasihteeri 1898 - 1903; Helsingin kaupungin rahatoimikamarin apulainen 1903 - 1905; yliopiston hallinto-oikeuden professori 1908 - 1918; korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1918 - 1919; lainvalmistelukunnan vanhempi jäsen 1926 - 1946.

Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1901 - 1903; porvarissäädyn valtiopäivämies 1904 - 1905; senaattori ja siviilitoimituskunnan päällikkö 1905 - 1907; Nuorsuomalaisen Puolueen kansanedustaja 1908 I valtiopäivillä, 1909 I - II valtiopäivillä (Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri), 1914, 1917 (Oulun läänin eteläinen vaalipiiri); eduskunnan puhemies 1914; perustuslakikomitean puheenjohtaja 1917; tasavallan presidentti 1919 - 1925; Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustaja 1930 - 1932 (Uudenmaan läänin vaalipiiri).

TUOTANTO. Julkaisuluettelot: Juhlajulkaisu Kaarlo Juho Ståhlberg 1865 - 28.1. - 1945. 1945: Presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin tieteellinen julkaisutoiminta; Kaarlo Juho Ståhlberg : juhlakirja 1940. 1940: luettelo K. J. Ståhlbergin kirjoituksista, jotka on julkaistu "Päivälehdessä" 1890 - 1904; Lakimiesmatrikkeli 1949.

Irtolaisuus Suomen lain mukaan. 1893 (väitöskirja); Suomen hallinto-oikeus I - II. 1913 - 1915 (myös myöhempiä painoksia); Puheita 1919 - 1925. 1925; Parlamentarismi Suomen valtiosäännössä. 1927; Julkisen oikeuden lakikirja. 1939 (myös myöhempiä painoksia); Puheita 1927 - 1946. 1946; Lausuntoja. 1947; Lainvalmistelukunnan lausuntoja. 1949; Puheita 1883 - 1918. 1949.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. K. J. Ståhlbergin arkisto, Kansallisarkisto.

Y. Blomstedt, K. J. Ståhlberg : valtiomieselämäkerta. 1969; Ester Ståhlbergin kauniit, katkerat vuodet : presidentin rouvan päiväkirja 1920 - 1925. 1985; Ester Ståhlbergin voittojen ja tappioiden vuodet : päiväkirja 1926 - 1934. 1986; Ester Ståhlbergin sodan ja rauhan vuodet : päiväkirja 1936 - 1947. 1987; A. Jyränki, Presidentti. 1978; M. Jääskeläinen, T. Torvinen, Valtioneuvoston historia 1917 - 1966 1. 1977; P. Kastari, Tasavallan presidentin asema. 1961; Suomen oikeushistorian pääpiirteet : sukuvallasta moderniin oikeuteen. 1991: M. Tyynilä, Valtiosäännön ja keskeisten valtioelinten historiaa; S. Tiihonen, Hallitusvalta. 1990; M. Tyynilä, Lainvalmistelukunta 1884 - 1964 : tutkimus lainvalmistelukunnan aseman ja organisaation kehitysvaiheista lainvalmistelukunnan perustamisesta 1884 vuoteen 1964. 1984; M. Tyynilä, Senaatti : tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809 - 1918. 1992; S. Virkkunen, Ståhlberg : Suomen ensimmäinen presidentti. 1978.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: W. Aaltonen. 1930-luku, korkein hallinto-oikeus, 1956, Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan istuntosali, 1959, eduskuntatalon edusta; M. Haupt. Marmorinen rintakuva 1946, eduskunta, toisinto Helsingin yliopisto; K. Kallio. Korkein hallinto-oikeus; Suomussalmen Karhulanvaara. Maalaukset: Lukuisia muotokuvia, esimerkiksi E. Järnefelt. 1915, eduskunta; A. Favén. 1921, valtioneuvosto; A. Favén. 1924, korkein hallinto-oikeus; E. Snellman. 1944, Pohjalainen valtuuskunta (Ostrobotnia); K. Rein. 1965 (Järnefeltin maalauksen mukaan), Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan istuntosali. Mitalit: V. Jahnsson, E. Filén. 1927; E. Halonen. 1925; A. Halonen. 1925/1930; J, Finne. 1967. Muistolaatat: 1998, Oulu; asuintalo. 1994, Helsinki. Muistokivet: Joutseno. K. J. Ståhlberg -museo, esineistö lunastettu valtiolle 1952 ja luovutettu Helsingin yliopistolle, käsittää Ståhlbergin Kulosaaren huvilan työhuoneen sisustuksen tarvikkeineen ja kirjastoineen, Ståhlbergin kunniamerkit ja muut vastaavat, Korkein hallinto-oikeus.

K. J. STÅHLBERGIN MUKAAN NIMETTY. 5 000 markan seteli 1955; 50 markan seteli 1963; Ståhlbergintie 1959, Helsinki; postimerkki 1945, 1965.

Kirjoittaja(t): Markku Tyynilä

Julkaistu 7.6.2000

Artikkelitekstin pituus: 33439 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot