Vapaasti luettava artikkeli

Mannerheim, Gustaf (1867 - 1951)

tasavallan presidentti, Suomen marsalkka, valtionhoitaja

Mannerheim, Gustaf (1867 - 1951)
Ovesén. Ulkoasiainministeriön arkisto.

Gustaf Mannerheim oli Venäjän keisarillisen armeijan kenraali, tutkimusmatkailija ja sitten itsenäistyvässä ja itsenäisessä Suomessa kolmen sodan ylipäällikkö ja kaksi kertaa valtionpäämies. Hänestä tuli jo omana aikanaan kotimaassa ja ulkomailla Jean Sibeliuksen ohella Suomen tunnetuin henkilö.

Gustaf Mannerheimille osoitettiin jo varhain kunnioitusta, joka ilmeni kadunnimissä, muistopatsaissa ja yleisön arvostamassa kotimuseossa. Ihailu ja arvostus ovat vaihdelleet aikojen muuttuessa: voittanut puoli kohdisti vuoden 1918 ylipäällikköön aluksi jopa myyttistä ihailua ja hävinnyt puoli kaunaa, 1939 - 1944 vihollinen yritti aktivoida jo laantuneita kielteisiä tunteita saaden kuitenkin aikaan pikemminkin vastavaikutuksen, ja 1970-luvun vasemmistoaallossa esiintyi jälleen Mannerheim-kritiikkiä. Ihailu korostui vastaavasti Suomen marsalkan kuoleman ja hautajaisten aikoina, suuren ratsastajapatsashankkeen yhteydessä 1950-luvun lopulla sekä jälleen 1980- ja 1990-luvulla. Mannerheimia on tutkittu vilkaasti 1950-luvulta alkaen.

Gustaf Mannerheim syntyi 1867 Louhisaaren linnassa Askaisissa Turun pohjoispuolella vanhempiensa kolmantena lapsena ja peri vapaaherran arvon; suku on kreivillinen siten, että vanhin poika on kreivi. Hänen isänsä kreivi Carl Robert Mannerheim samoin kuin hänen äitinsä Hedvig Charlotta Helena (Hélène) von Julinin lähisukulaiset olivat teollisuus- ja liikemiehiä, kun taas isoisä, hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim ja tämän isä, senaattori, kreivi Carl Erik Mannerheim olivat korkeita virkamiehiä. Lähisukulaisten piirissä tarjosivat samastumiskohteita Kaukoidässä ja Pietarissa korkean karriäärin tehnyt amiraali Johan Eberhard von Schantz sekä maailmankuuluisuutta saavuttanut, Ruotsiin muuttanut tutkimusmatkailija, professori, vapaaherra Adolf Erik Nordenskiöld, samoin kuin isoisän serkkujen, Stjernvallin sisarusten (heitä oli Aurora Karamzin) menestys Pietarin korkeimmissa piireissä. Gustaf Mannerheimin sotilasuran alkuvaiheet Pietarissa rakentuivat sekä isänpuoleisten sukulaisten suhteiden ja suositusten että äidinpuoleisten sukulaisten taloudellisen avun varaan.

Isän vararikko ja paonomainen lähtö Suomesta, perheen hajoaminen ja äidin varhainen kuolema leimasivat Mannerheimin lapsuutta ja vaikuttivat hänen lähettämiseensä Suomen Kadettikuntaan Haminaan 15-vuotiaana 1882. Suomen aatelille aikaisemmin tyypillinen sotilasura oli jo useimmiten vaihtunut toisiin elämänpäämääriin, mistä Mannerheimin isä on esimerkkinä. Perheen nopeasti heikentynyt taloudellinen asema ja Gustafin kunnianhimoinen, itsepäinen luonteenlaatu tekivät kuitenkin juuri sotilasuran sopivaksi. Mannerheim erotettiin kuitenkin kurinpitorikkomusten takia Kadettikoulusta 1886. Hän meni silloin Helsinkiin Böökin yksityiskymnaasiin ja suoritti ylioppilastutkinnon 1887. Heti tämän jälkeen hän lähti Pietariin ja onnistui pääsemään Nikolain ratsuväenopistoon syyskuussa 1887. Tässä vaativassa sotakoulussa hän menestyi hyvin, ja hänet ylennettiin kornetiksi 1889.

Mannerheimin päämääränä oli pääsy keisarilliseen kaartiin kuuluviin eliittijoukko-osastoihin, mutta hänet määrättiin aluksi maaseutuvaruskuntaan Puolaan, mistä hän vuoden kuluttua pääsi sukulaisdaamien keisarinnalle suosittamana ja enonsa taloudellisesti tukemana H. M. Keisarin henkikaartiin kuuluvan H. M. Keisarinnan chevalier-kaartin ratsuväkirykmenttiin. Mannerheim ylennettiin kaartinluutnantiksi 1893, kaartinaliratsumestariksi 1899 ja kaartinratsumestariksi 1902. Mannerheim säilytti lojaalin uskollisuutensa chevalier-kaartin komentajaa keisarinna (vuodesta 1894 leskikeisarinna) Maria Feodorovnaa kohtaan, teki kohteliaisuuskäyntejä hänen luokseen Tanskaan 1920-luvulla ja piti hänen valokuvaansa pöydällä salongissaan Helsingissä keisari Nikolai II:n valokuvan rinnalla.

Komean ulkonäkönsä ja hyvän käytöksensä ansiosta Mannerheim joutui näyttävään tehtävään keisari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Feodorovnan kruunajaisissa Moskovassa 1896. Hän solmi 1892 sukulaisten järjestämän avioliiton varakkaan kenraalintyttären (Anastasie Mannerheim) Anastasie Arapovan kanssa. Avioliitto vapautti Mannerheimin siihen saakka jatkuneista taloudellisista huolista. Palvelu kaartinrykmentissä edellytti sellaista edustavuutta, johon upseerinpalkka ei mitenkään riittänyt, ja seurapiireissä suosittu, komea Mannerheim oli neiti Arapovan kannalta onnistunut valinta. Pariskunta, jolle syntyi kaksi tytärtä, Sophie ja Anastasie, lienee käyttänyt kotikielenään Pietarissa ranskaa; venäjä ja saksa tulivat kysymykseen maatiloilla Moskovan lähellä ja Kuurinmaalla. Avioliitto ajautui kuitenkin kriisiin, ja puolisot erosivat käytännössä 1903 ja sittemmin virallisesti; he solmivat kuitenkin 1930-luvulla välinsä uudelleen, ja Mannerheim vietätti Helsingissä entisen puolisonsa kuoleman johdosta 1937 ortodoksisen sielunmessun.

Mannerheimin avioliittokäsitykseen lienee vaikuttanut suomalaisen itsenäisen, aloitteellisen naisen traditio ja etenkin hänelle hyvin läheisen isonsiskon Sophie Mannerheimin malli, kun taas Anastasie Mannerheim edusti kaikesta päättäen yläluokan seuraelämään kasvatetun naisen tyyppiä mutta myös uskonnollista uhrautuvaisuutta, joka ilmeni hänen lähtiessään Punaisen Ristin palveluksessa humanitääriseen työhön Kaukoitään 1901. Vapaaherratar Mannerheim muutti myöhemmin tyttärineen Ranskaan; Gustaf Mannerheim solmi siteet tyttäriinsä uudestaan palattuaan Suomeen. Varsinkin Sophie oleskeli ajoittain Suomessa ja oppi jonkin verran ruotsia. Hän oli 1919 isänsä valtionhoitajuuden aikana emännän tehtävissä ja filosofisen tiedekunnan suuren promootion kunniatehtävissä yleisenä seppeleensitojattarena.

Mannerheim ei päässyt yleisesikunta-akatemiaan ilmeisesti lähinnä venäjäntaitonsa puutteiden takia. Sen sijaan hän erikoistui hevosekspertiksi sekä ostamalla siitos- ja erikoishevosia armeijalle että pyrkimällä itse ylläpitämään hevossiittolaa maatilallaan, osaksi varmaan Ruotsiin muuttaneen veljensä Johan Mannerheimin esimerkin mukaisesti. Hän toimi vuodesta 1903 mallieskadroonan päällikkönä ja kaartin ratsuväkirykmenttien ratsastusopetuksen johdossa ja saavutti kuuluisuutta kilparatsastajana. Mannerheim etsi kuitenkin tapaa päästä eteenpäin urallaan. Kun sota Japania vastaan syttyi helmikuussa 1904, hän ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle, ja hänet komennettiin everstiluutnantin arvoisena 52. Nezhinin husaarirykmenttiin, joka oli sijoitettu Mantshurian rintamalle.

Samaan aikaan eräät Mannerheimin sukulaiset, etenkin vanhempi veli, pankinjohtaja, kreivi Carl Mannerheim oli hallituksenvastaisen poliittisen opposition eräänä johtomiehenä karkotettu Ruotsiin, ja ne piirit, joihin hän sitoutui, etsivät kontaktia Japaniin kapinan nostattamiseksi Suomessa. Eräät muutkin sukulaiset muuttivat Ruotsiin, ja sukulaisten välinen kirjeenvaihto tuo esiin kummankin puolen argumentteja. Mannerheim korosti sotaan osallistumisen merkitystä karriäärilleen. Tällä tavoin hän saattoi korvata yleisesikunta-akatemian puutteen ja samalla helpottaa avioeron tuomia psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmiaan. Rintamalla Mannerheim toimi aloitteellisesti ja pyrki kunnostautumaan mutta joutui kärsimään sodan huonosta johtamisesta ja ylimmän johdon sisäisistä kiistoista. Hän saavutti esimiestensä arvostuksen, ja vaikka hän ei saanut eniten tavoittelemaansa palkintoa, Yrjön ristiä, hänet ylennettiin everstiksi Mukdenin taistelussa osoittamansa urhoollisuuden vuoksi taistelun päivämäärästä alkaen.

Jo tällöin Mannerheim suunnitteli pitkää tiedusteluretkeä Aasian vähän tunnetuille alueille; tässä vaikutti Nordenskiöldin ja ruotsalaisten ja venäläisten tutkimusmatkailijoiden (Sven Hedin, Nikolai Przhewalskij) esikuva sekä eräiden toisten upseerien esimerkki. Samalla hän laski, että menestyksellinen ekspeditio antaisi hänelle sen kunnostautumismahdollisuuden, jota hän tarvitsi edetäkseen urallaan; hänen tavoitteenaan oli ilmeisesti kaartinrykmentin komentajuus.

Japanin sodasta palattuaan Mannerheim oleskeli 1905 - 1906 Suomessa ja Ruotsissakin ja osallistui sukunsa vapaaherrallisen haaran edustajana ensimmäistä kertaa - Suomen viimeisiin - säätyvaltiopäiviin. Mannerheim ei osallistunut julkiseen poliittiseen debattiin säädyssään, mutta hän solmi henkilökohtaisia suhteita ja tuli tunnetuksi henkilönä, jota poliittisten olojen mahdollisesti muuttuessa voisi ajatella - aikaisemman tradition mukaisesti - senaattoriksi tai jopa ministerivaltiosihteeriksi. Samalla hän solmi tärkeitä suhteita myös tieteellisiin ja fennomaanisiin piireihin valmistautuessaan huolellisesti sitä Aasian-ekspeditiota varten, jolle hänet oli jo määrätty. On mahdollista, että yleisesikunnan päällikkö, kenraali Feodor Feodorovitsh Palitsyn ja hänen reformipuolueensa halusivat tahallaan pitää Mannerheimin poissa ajankohdan poliittisen kuohunnan maailmasta estääkseen häntä leimautumasta ja säilyttääkseen hänet tulevia tehtäviä varten. Palitsyn joutui kuitenkin eroamaan Mannerheimin Aasian-matkan aikana. Mannerheimin nimittäminen ministerivaltiosihteerin apulaiseksi tai ministerivaltiosihteeriksi tuli kuitenkin myöhemmin esille, mutta poliittinen tilanne ei näyttänyt tekevän mahdolliseksi sellaista ratkaisua, jossa ministerivaltiosihteeri olisi voinut olla sekä hallitsijan että kotimaisten eliittien hyväksymä.

Mannerheim aloitti pitkän ekspeditionsa Turkmenistanin Kashgarista lokakuussa 1906 päämääränään Peking. Hän ratsasti vain muutaman miehen johdossa lähes kokonaan Kiinalle kuuluvilla alueilla, missä hänen sotilaallisena tehtävänään oli tutkia näitä Venäjää, Kiinaa ja Isoa-Britanniaa kiinnostavia, pääosin asumattomia vuoristo- ja autiomaaseutuja. Hänen tieteelliset päämääränsä liittyivät myös sotilaallisiin päämääriin, siis alueen mahdollisimman täydelliseen kuvaukseen. Mannerheim osoitti huomattavaa tieteellistä lahjakkuutta ja ambitiota tutkiessaan kohtaamiensa heimojen tapoja, kieltä, etnisiä piirteitä ja seutujen arkeologiaa sekä kerätessään esineistöä ja ottaessaan valokuvia. Esineistö tuli Helsinkiin Suomalais-Ugrilaiselle Seuralle, joka sittemmin julkaisi Mannerheimin yksityiskohtaisen matkapäiväkirjan ja avusti Mannerheimia suurelle yleisölle tarkoitetun matkakuvauksen laadinnassa. Valokuva-aineistoa on julkaistu 1990-luvulla samalla, kun kokoelmat on saatettu yleisön nähtäväksi Kulttuurien museossa Helsingissä.

Mannerheim palasi Pietariin syyskuussa 1908. Keisari kuunteli kiinnostuneena hänen matkaraporttinsa. Mannerheim oli ansioitunut saamaan oman rykmentin, mutta asia viipyi vielä tammikuuhun 1909, jolloin hän saavutti tavoitellun kaartinrykmentinkomentajan aseman, tosin aluksi maalaisvaruskunnassa Novominskissa Puolassa. Kaartin joukko-osastot olivat yleensä Pietarissa, mutta joitakin oli Puolassa (ja yksi oli ollut vuoteen 1905 Helsingissä). Puolan rintama oli olennaisen tärkeä varustauduttaessa mahdolliseen sotaan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Mannerheim osoittautui menestykselliseksi joukkojensa harjoittajaksi sekä Novominskissa että siirrettynä 1911 Varsovaan H. M. Keisarin kaartinulaanirykmentin komentajaksi. Hänet ylennettiin 1911 kenraalimajuriksi ja nimitettiin 1912 H. M. Keisarin seurueen jäseneksi, mikä vastasi kenraaliluutnantin arvoa. Seurueen lopettamisen yhteydessä hänet 1917 ylennettiin kenraaliluutnantiksi.

Varsovassa Mannerheim vietti erään elämänsä onnellisimmista jaksoista: hän oli onnistunut karriäärissään, tunsi tehtävänsä tärkeäksi ja mielekkääksi, solmi läheisiä ja antoisia suhteita Puolan aristokratian parhaisiin piireihin ja saattoi ylläpitää läheisiä suhteita sisaruksiinsa Suomessa ja Ruotsissa. Hän kiintyi syvästi ruhtinatar Marie Lubomirskaan; Mannerheimin tälle kirjoittamat kirjeet ovat suurimmaksi osaksi säilyneet, ja ne on julkaistu. Ne antavat jälkimaailmalle tilaisuuden tutustua Mannerheimiin korkeatasoisena, huomaavaisena ja tuntevana ihmisenä.

Kirjeet rouva Lubomirskalle on suureksi osaksi lähetetty elokuussa 1914 puhjenneen maailmansodan rintamilta. Mannerheim oli koko sodan ajan rintamakomentajana pääasiassa Itävalta-Unkarin vastaisilla rintamilla ja Romaniassa. Hän joutui viettämään nämä vuodet sekä fyysisesti että psyykkisesti hyvin rasittavissa olosuhteissa ja koki sekä menestyksiä että takaiskuja. Yleisesti Venäjän onnistui alkumenetysten jälkeen pitää asemansa, ja sota osoittautui pitkäksi. Kaipaamansa Yrjön ristin urhoollisuudesta Mannerheim sai 18.12.1914.

Maaliskuun vallankumous 1917 vaikutti heti oloihin armeijassa ja sodassa. Mannerheim ei ollut uuden hallituksen suosiossa ja sai syyskuussa jättää komentotehtävät; hän oli reservissä ja pyrki palauttamaan terveyttään Odessassa. Venäjän olojen muuttuessa yhä sekavammiksi ja kenraali Lavr Georgijevitsh Kornilovin suuren hyökkäysoperaation epäonnistuttua Mannerheim alkoi suunnitella vetäytymistä siviiliin ja paluuta Suomeen. Mutta Suomessakin olot muuttuivat syksyllä 1917 yhä kaoottisemmiksi ja sisällissodan vaara kasvoi, kun valtiollisen järjestyskoneiston romahdettua perustettiin sekä punaisia että valkoisia kaarteja. Tammikuussa 1918 P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti ja sen sotilasasiantuntijat jo valitsivat Mannerheimin hallitusta kannattavien suojeluskuntien ylipäälliköksi; Mannerheim arvioitiin sopivimmaksi monista Venäjän armeijassa toimineista tai toimivista suomalaissyntyisistä kenraaleista. Tämä arvio perustui epäilemättä hänen syntyperäänsä ja sosiaalisiin suhteisiinsa sekä poliittisiin suhteisiinsa myös oppositiokannalla olleisiin sukulaisiinsa. Valinta ei ottanut huomioon Mannerheimin saksalaisvastaista ja entente-mielistä perusvakaumusta, mistä sittemmin aiheutui ristiriitaa, sillä Svinhufvud ja yleensä Suomen johtavat porvarilliset piirit olivat jo aikaisemmin syksyllä sitoutuneet Saksaan ja laskivat sen varaan, että Saksa takaisi myös sotilaallisesti Suomen eron Venäjästä.

Mannerheim sai muodollisen määräyksen ylipäällikkyyteensä 16.1.1918 ja matkusti Seinäjoelle, mihin hän perusti esikuntansa valkoiselle tukialueelle keskeisten liikenneyhteyksien varteen ja erilleen Vaasassa toimivasta senaatista. Hän muodosti esikuntansa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisista ja sai vahvistukseksi huomattavan määrän ruotsalaisia vapaaehtoisia esiupseereja, millä oli tärkeä sotilaallinen ja myös poliittinen merkitys. Mannerheim ei halunnut esikuntaansa saksalaisia, eikä Saksa ennen Brest-Litovskin rauhantekoa 3.3.1918 ollutkaan valmis lähettämään Suomeen sotilaitaan. Kun Saksa sitten päätti osallistua Suomen tilanteen ratkaisemiseen ja lähettää kenraali kreivi Rüdiger von der Goltzin johtaman Itämeren divisioonan Suomeen, Mannerheim joutui poliittisista syistä muuttamaan strategiaansa.

Sota alkoi Pohjanmaalla "vapaussotana" useiden venäläisten varuskuntien aseistariisumisella; tämä oli sekä aseiden hankinnan ja pohjoisen tukialueen muodostamisen että koko taistelun legitimoimisen kannalta olennaisen tärkeää. Mannerheimin tarkoituksena oli nyt koota joukkoja - asevelvollisuus pantiin toimeen - ja harjoittaa niitä sekä hankkia Ruotsista tai muualta aseita. Saksan intervention lähestyessä hän päätti aiottua nopeammin vallata vahvan punaisen tukikohdan, Tampereen, mikä kovien taistelujen ja suuren molemminpuolisen mieshukan jälkeen onnistuikin. Samalla valkoinen armeija eteni Savossa etelää kohti ja päämaja siirrettiin Mikkeliin. Mannerheimin mielessä oli epäilemättä koko ajan myös se mahdollisuus, että valkoiset venäläiset yrittäisivät läntisten entente-valtojen avulla ennemmin tai myöhemmin kukistaa bolshevikkihallituksen ja että Suomi osallistuisi tähän operaatioon.

Korostaakseen vapaussodan suomalaista, ei-saksalaista luonnetta Mannerheim järjesti 16.5.1918 "talonpoikaisarmeijansa" suureen voitonparaatiin Helsinkiin. Helsingin punaisen hallituksen ja sotaväen oli nimittäin kuukautta aikaisemmin kukistanut von der Golz joukkoineen, ja saksalaismielisyys oli Helsingissä voimakasta. Mannerheim asettui nyt vastustamaan senaatin poliittista ja sotilaallista saksalaissuuntausta, joka oli siirtämässä Suomen täysin Saksan valtapiiriin saadakseen Suomelle turvallisuustakuun Venäjää ja omia punaisia vastaan. Kun senaatti ei myöntynyt Mannerheimin vaatimuksiin, hän poistui 1.6.1918 maasta vakuuttuneena siitä, että entente kuitenkin voittaisi.

Mannerheim oli siis poissa maasta vapaussodan lopun kohtalokkaan sisällissotavaiheen, suurten vankileirien valtavien tauti- ja nälkäkuolemien ja pitkällisten oikeusprosessien ajan; hän oli jo sodan aikana yrittänyt estää "valkoista terroria" ja vastustanut punaisten massavangitsemista sekä heihin kohdistettavaa legalistista yksilöllistä maanpetosoikeudenkäyntimenettelyä.

Syksyllä 1918 Mannerheim neuvotteli Lontoossa ja Pariisissa, ja kun Suomessa oli keisarillisen Saksan romahdettua tehtävä hallituksen vaihdos, Mannerheim kutsuttiin vuosien 1772 ja 1789 hallitusmuotojen mukaiseksi väliaikaiseksi korkeimman vallan haltijaksi valtionhoitajan (riksföreståndare) nimekkeellä siihen saakka, kunnes jo 1917 ajankohtaiseksi tullut hallitusmuotokysymys ratkaistaisiin. Mannerheim sai asemansa ja edustamansa entente-suuntauksen tueksi läntisiltä entente-valloilta suuren elintarvikelähetyksen, joka pelasti Suomen nälkäkatastrofilta, ja kevään 1919 kuluessa hän sai Ison-Britannian ja Yhdysvallat tunnustamaan Suomen itsenäisyyden ja Ranskan uudistamaan jo kerran myöntämänsä ja sitten pidättämänsä tunnustuksen. Näiden tunnustusten ja Tukholmaan sekä Kööpenhaminaan suuntautuneiden virallisten valtiovierailujensa sekä muiden symbolisesti tärkeiden toimiensa avulla Mannerheim vahvisti olennaisella tavalla Suomen uutta suvereenia asemaa pyrkien sitomaan sen voittajavaltioihin Ranskaan ja Englantiin sekä Ruotsiin. Kysymys Venäjän tulevaisuudesta oli kuitenkin auki; Mannerheim toivoi, että kommunistivalta voitaisiin kukistaa siellä niin kuin Suomessa, sillä esimerkiksi Unkarissahan näin oli jo käynyt.

Mannerheimin valtionhoitajakauden suurin kysymys oli suhtautuminen valkoisten venäläisten joukkojen pyrkimykseen valloittaa Pietari, mikä todennäköisesti olisi johtanut bolshevikkihallituksen kukistumiseen. Mannerheimin mielestä Suomen olisi tullut osallistua operaatioon, mutta neuvottelut valkoisten venäläisten kanssa osoittautuivat hankaliksi. Valkoiset venäläiset eivät voineet ennakoida kansalliskokousta eivätkä taata Suomen suvereniteettia. Suomi taas oli sitoutumalla Saksaan, kukistamalla kiinteämpää Venäjän-suhdetta kannattaneet punaiset ja vahvistamalla sitten suvereniteettiaan länsivaltojen avulla jo varsin selvästi eronnut Venäjästä riippumatta siitä, millaiseksi se ennakoidussa kansalliskokouksessa muodostettaisiin.

Rajakahakoiden jatkuessa Kannaksella varsinkin kesäkuussa 1919 aktivistipiirit yrittivät houkutella Mannerheimia käyttämään monarkkista valtaansa hyökkäyksen aloittamiseksi, mutta Mannerheim epäsi myötävaikutuksensa, koska hän ei löytänyt Suomesta riittävää poliittista tukea hankkeelle. Hän vahvisti 17.7.1919 eduskunnassa kesäkuussa kompromissina aikaansaadun uuden hallitusmuodon. Mannerheim ei suoranaisesti puuttunut hallitusmuotodebattiin, mutta hän oli jo 16.5.1918 pitämässään puheessa sisä- ja ulkopoliittisista syistä edellyttänyt lujaa hallitusvaltaa, ja voitiin perustellusti arvella, ettei hän vahvistaisi ainakaan puhtaasti eduskuntakeskeistä valtiomuotoa. Kun monarkiahanke oli syksyllä sitoutunut tappiolle jääneeseen Saksaan eikä kuninkaan valinnalla voitu saada mitään muutakaan suurvaltaa Suomen turvallisuuden takaajaksi, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi monarkkisen ja edustakuntakeskeisen valtiomuodon kompromissi, presidenttikeskeinen tasavalta, jota on luonnehdittu vaalimonarkkiseksi. Presidentille varattiin hallitusmuodossa niin laajat asetuksenanto-oikeudet sekä eräät muut oikeudet, ettei niitä koskaan otettu täysinä käyttöön. Vuoden 1919 hallitusmuoto syntyi Venäjän sisällissodan ja Suomen ja Venäjän välillä vallinneen sotatilan aikana, ja se osoitti toimivuutensa erityisesti ulkopoliittisesti vaikeina aikoina.

Mannerheimin valtionhoitajakaudesta jäivät hallitusmuodon ja ulkomaisten itsenäisyydentunnustusten ohella muistuttamaan hänen perustamansa pysyvä Suomen Valkoisen Ruusun sotilas- ja siviiliansioritarikunta; edellisenä vuonna hän oli ylipäällikkönä perustanut Vapaudenristin ritarikunnan, joka perustettiin uudelleen 1939 pysyväksi sotilasansioritarikunnaksi. Näiden ritarikuntien tunnukset suunnitteli yhtenä Mannerheimin adjutanteista 1919 toiminut, häntä hieman vanhempi kuuluisa taidemaalari, sittemmin (1919) nimiprofessori Akseli Gallen-Kallela. Gallen-Kallela suunnitteli Suomelle myös muuta valtiollista symboliikkaa, mutta enin osa suunnitelmista jäi toteutumatta Mannerheimin erottua tehtävästään.

Uuden hallitusmuodon mukainen tasavallan presidentin vaali toimitettiin 25.7.1919, mutta ei valitsijamiesten vaan poikkeuksellisesti eduskunnan toimesta. Siinä Mannerheim sai 50 ääntä Kansallisen Kokoomuspuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajilta, mutta valituksi tuli 143 äänellä Maalaisliiton, Kansallisen Edistyspuolueen ja sosiaalidemokraattien ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K. J. Ståhlberg. Mannerheimin ja Ståhlbergin välit eivät muodostuneet luottamuksellisiksi, ja suunnitelmat Mannerheimin nimittämisestä armeijan ylipäälliköksi tai suojeluskuntien varsin itsenäiseksi ylipäälliköksi eivät toteutuneet.

Mannerheim vetäytyi yksityiselämään, ja hänelle kerättiin varsin huomattava kansalaislahja, jonka turvin hän saattoi tulla toimeen. Hän vuokrasi Kaivopuistosta Fazer-suvun omistaman huvilan ja korjautti sen vastaamaan niitä tarpeita, joita hänellä arkisin yksinkertaista sotilaselämää viettävänä mutta toisinaan entisenä valtionpäämiehenä ja tyylinmukaisesti edustavana perheettömänä herrasmiehenä oli. Hän omisti 1920-luvulla paljon aikaa Suomen Punaiselle Ristille ja 1920 perustamalleen Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitolle, jonka toiminnalla hän pyrki kansakunnan eheyttämiseen ja sisällissodan esiintuoman vastakohtaisuuden tasoittamiseen sisarensa Sophie Mannerheimin ja sittemmin arkkiatri Arvo Ylpön sekä monien muiden avulla. Mannerheim matkusti myös ulkomailla metsästys- ja terveyskylpylämatkoilla ja piti yllä yhteyksiä poliittisiin ja diplomaattisiin piireihin. Hän näyttää jossakin määrin kaivanneen aktiivista elämää, joksi humanitäärinen työ, pienet liiketoimet (Liittopankin hallintoneuvoston puheenjohtajuus, kesäkahvila Hangossa huvilan kupeessa), lukeminen, konserteissa käyminen ja seurapiirielämä eivät täysin riittäneet.

Vuonna 1929 alkanut taloudellinen ja poliittinen murrosvaihe aktualisoi Mannerheimin aseman, ja eräät oikeistoradikaaliset piirit toivoivat Mannerheimin ryhtyvän sotilasdiktaattoriksi. Hän oli kuitenkin varovainen lapuanliikkeeseen ja sen eri kannattajaryhmiin nähden eikä antanut mitään sitoumuksia; hän seurasi kiinteästi tilannetta varustautuen nähtävästi siihenkin mahdollisuuteen, että lapualaiset saisivat vallan haltuunsa. Kuohuntavaiheen presidentiksi nostama P. E. Svinhufvud nimitti pian valtaan tultuaan maaliskuussa 1931 Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja sodanaikaiseksi ylipäälliköksi sitoen hänet näin jälleen muodollisestikin valtiojärjestelmään. Mannerheim sai sotamarsalkan arvon 1933.

Maailmantilanteen muuttuminen vuodesta 1933 lähtien siirsi Suomen puolustuspoliittisia painotuksia. Siihen saakka jatkunut Itä-Karjala- ja Inkerinmaa-innostus ja Suur-Suomi-ideologia vaimenivat Saksan ja Neuvostoliiton nopeasti voimistuessa; samalla heikkeni Suomelle ja muille pienille maille tärkeäksi luullun Kansainliiton suhteellinen merkitys. Mannerheim oli aikaansaamassa 1935 julkisestikin päätettyä "pohjoismaista suuntausta", joka ei kuitenkaan antanut Suomelle turvallisuustakeita. Pohjoismaisella suuntauksella tuli kuitenkin olemaan suuri poliittis-psykologinen merkitys, ja kun Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyi sota 1939, se johti vapaaehtoisliikkeeseen ja merkittävään humanitääriseen ja aseapuun Ruotsista sekä tuki länsimaissa Suomea kohtaan noussutta sympatiaa.

Mannerheim viljeli 1933 - 1939 Ruotsin-suhteiden lisäksi ahkerasti suhteita Isoon-Britanniaan. Hän edusti Suomea kuningas George V:n hautajaisissa ja oli yhteydessä Britannian ilmavoimiin ja lentokoneteollisuuteen. Saksan-suhteita hän ylläpiti metsästysretkillä marsalkka Hermann Göringin kanssa, mutta suuriksi kansallisiksi juhlatilaisuuksiksi muodostetuissa 70-vuotisjuhlissaan 1937 ja vapaussodan 20-vuotisjuhlissa 1938 hän keskittyi Saksan-yhteyksien sijasta korostamaan kansallista yhtenäisyyttä ja lähestymään sosiaalidemokraatteja, jotka olivat tuolloin yhdessä Maalaisliiton kanssa ensi kertaa mukana koalitiohallituksessa.

Mannerheimin jatkuvasta painostuksesta huolimatta armeija oli syksyllä 1939 tärkeiltä osiltaan huonosti varustettu. Mannerheim katsoi suomalais-neuvostoliittolaisten raja- ja turvallisuusneuvottelujen aikana, ettei Suomella ollut mahdollisuuksia ajaa niin tiukkaa linjaa kuin hallitus ajoi, ja suositteli aluemyönnytyksiin ja -vaihdoksiin suostumista uhaten välillä erota. Kun neuvottelujen kariutuminen kuitenkin johti sotaan 30.11.1939, Mannerheim otti vastaan ylipäällikön tehtävän ja perusti uudelleen päämajansa Mikkeliin. Hän pysyi ylipäällikkönä 31.12.1944 asti ja oleskeli enimmän osan tätä kautta Mikkelissä. Iästään ja terveytensä ongelmista huolimatta hän työskenteli herkeämättömästi koko sodan ajan, paria aivan lyhyttä lomaa lukuun ottamatta, ja antoi näin päämajalle ja koko armeijalle ja kansalle esimerkin tilanteen vakavuuden vaatimasta panoksesta.

Talvisodan, sen jälkeisen sittemmin välirauhaksi kutsutun ajan ja uuden, 25.6.1941 puhjenneen jatkosodan ajan Mannerheim oli jäsenenä siinä neljän tai viiden henkilön ryhmässä, joka tosiasiallisesti johti maata. Tähän piiriin kuuluivat Mannerheimin lisäksi presidentiksi 1940 tullut Risto Ryti, vuorollaan pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies, ulkoministerit Väinö Tanner, Rolf Witting ja Henrik Ramsay sekä koko ajan puolustusministerinä ollut jalkaväenkenraali Rudolf Walden.

Mannerheimilla oli siten tärkeä vaikutus jo 1939 - 1940 talvisodan käymiseen ja pyrkimyksiin rauhan solmimiseksi. Hän korosti voimakkaasti sitä, että armeija oli saavuttamistaan sankarillisista torjuntavoitoista huolimatta heikko ja kestokykynsä äärirajoilla ja että raskaatkin rauhanehdot oli siksi hyväksyttävä, niin kuin tehtiinkin. Talvisodan päättymistä seurasi Neuvostoliiton jatkuva, yleisen maailmantilanteen aiheuttama painostus, jonka ainoana vastavoimana saattoi olla Saksa. Saksa oli kuitenkin liitossa Neuvostoliiton kanssa, mutta syyskuusta 1940 alkaen Saksa alkoi vähitellen ottaa Suomen suojelukseensa Neuvostoliittoon nähden, ja vuodenvaihteesta 1941 sotilaalliset yhteydet päämajojen välillä tiivistyivät hiljalleen; viimeiseen saakka oli kuitenkin epävarmaa, ryhtyisikö Saksa - ja milloin - sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tänä aikana Suomi saattoi kuitenkin merkittävästi parantaa armeijan varustetasoa. Suomen liittyminen kesällä 1941 sotaan herätti sodan päätyttyä ja myöhemmin tutkimuksessa suurta kiinnostusta; on haluttu selvittää, milloin Suomi liittyi ratkaisevasti Saksan Neuvostoliiton-vastaiseen sodan valmisteluun ja ketkä Suomessa tätä valmistelua johtivat tai olivat siitä tietoisia.

Marsalkan sodanjohto 1941 - 1944 oli tärkeältä osalta psykologista: hän piti arvovallallaan päämajan kenraalit ja rintamakomentajat sekä hallituksen jäsenet johdossaan ja vähensi pitkittyvän sodan aikana tavanomaisia sisäisiä ristiriitoja ja kilpailua. Sama arvovallan poliittinen merkitys tuli esiin suhteessa Saksaan, jolta Mannerheim Suomen johtajista selvimmin vaati ja saattoi vaatia Suomen poliittisen ja sotilaallisen itsenäisyyden muodollista ja asiallista kunnioittamista. Tämä ilmeni mielenkiintoisesti Mannerheimin 75-vuotispäivänä 4.6.1942, jolloin Saksan Führer Adolf Hitler saapui henkilökohtaisesti onnittelemaan juuri Suomen marsalkaksi nimitettyä Mannerheimia; Mannerheimin käytöstä tässä tilanteessa on pidetty esikuvallisena kohteliaisuuden ja samalla omasta arvovallasta kiinnipitämisen yhdistelmänä, jolla Saksan tavoittelema määräysvalta tai muodollisen liittosopimuksen vaatiminen voitiin torjua niin, että selvittiin presidentti Rytin kesällä 1944 antamalla takuulla, joka oli voimassa vain muutaman viikon.

Mannerheimin psykologista, kansallisesti kokoavaa merkitystä korostettiin sodan aikana eri tavoin, muun muassa postimerkeillä ja siten, että hänen syntymäpäiväkseen nimettiin lähes kaikkiin Suomen kaupunkeihin hänen nimeään kantava katu. Vapaudenristin ritarikuntaan perustettiin erityisen urhoollisuuden merkiksi Mannerheim-risti rahapalkintoineen. Vanha marsalkka vieraili jonkin kerran rintamilla ja erilaisissa isänmaallisissa tilaisuuksissa lohduttamassa sotaorpoja ja kaatuneiden omaisia.

Neuvostoliiton suurhyökkäys kesä - heinäkuussa 1944 pakotti Suomen armeijan vetäytymään Itä-Karjalassa ja peräytymään Kannaksella Viipurin länsipuolelle asti. Näin syntyi valmius raskaidenkin rauhanehtojen hyväksymiseen. Rauhan edellytyksenä oli hallituksen vaihdos ja siteiden katkaiseminen Saksaan. Mannerheim suostui, ja hänet valittiin tasavallan presidentiksi eduskunnassa 4.8.1944. Tästä alkoi rauhanprosessi, jonka Mannerheim onnistui ajoittamaan ilmeisesti parhaalla mahdollisella tavalla. Saksa oli jo riittävästi heikentynyt niin, ettei sen Baltiassa olevista asemistaan ja ilmavoimistaan huolimatta arveltu tuhlaavan voimiaan Suomen valloittamiseen - niin kuin Romaniassa oli tapahtunut - ja Saksan pienet yritykset torjuttiin alkuunsa. Neuvostoliitolla ei taas enää ollut intressiä vaatia täydellistä antautumista tai valloittaa sotilaallisesti Suomea sen keskittäessä voimansa Baltian, Puolan ja Saksan suunnalle. Länsivallat ja Ruotsi olivat valmiita poliittisesti ja myös taloudellisesti tukemaan Suomen erillisrauhaa. Samalla Suomen kansa oli Itä-Karjalan menetyksen ja Kannaksen ja Viipurin tappioiden jälkeen valmis ottamaan vastaan raskaat rauhanehdot, joiden hyväksyminen keväällä, kun armeija vielä oli lyömättömänä Syvärillä ja Etelä-Kannaksella, olisi saattanut maan ja armeijan lojaalisuuskriisiin.

Mannerheim johti siten yhtä aikaa presidenttinä, ylipäällikkönä ja käytännössä myös pää- ja ulkoministerinä (etenkin uuden pääministeri Antti Hackzellin halvaannuttua kesken neuvottelujen) rauhanprosessin elo - syyskuussa 1944 Suomen Tukholman-lähettilään G. A. Gripenbergin kiinteästi avustamana. Mannerheim keskitti siten lyhyeksi aikaa kaiken vallan käsiinsä; hänen auktoriteettinsa oli keskeisen tärkeä kansan mielialojen johtamisen ja etenkin armeijan johtamisen kannalta. Armeijan oli konkreettisimmin orientoiduttava nopeasti uudelleen, kun välit Saksaan ja Saksan Pohjois-Suomessa oleviin joukkoihin katkaistiin ja vastaavasti jouduttiin tekemisiin entisen vihollisen Neuvostoliiton sotilaiden ja pian siviiliedustajien kanssa.

Mannerheimin auktoriteetilla oli jatkuvasti merkitystä Liittoutuneiden valvontakomission asetuttua Helsinkiin välirauhan jälkeen ja samoin uuden, J. K. Paasikiven muodostaman poliittisen hallituksen astuttua Hackzellin ja Urho Castrénin lyhytaikaisten presidenttihallitusten sijaan marraskuussa 1944. Tällöin Mannerheimin rauhanprosessin aikainen vallankeskitysvaihe päättyi, ja hän joutui myös suurin epäilyksin suostumaan nimittämään Paasikiven hallitukseen kommunistisen jäsenen, sisäministeri Yrjö Leinon. Mannerheim oli tämänkin jälkeen Paasikiven hallituksen periaatteellisena tukena nimenomaan oikeiston epäilyksiä vastaan, vaikkakaan hän ei aktiivisesti tukenut hallitusta eikä sen uuden suunnan politiikkaa, luultavasti sekä siksi, että hän tunsi epäilyksiä hallituksen linjaa kohtaan, että siksi, että hän halusi säilyttää mahdollisuuden hallituksen vaihtamiseen.

Tämän jälkeen Mannerheimin osuus valtion johtamiseen väheni myös sen vuoksi, että hänen terveytensä heikkeni, ja hän matkusti leikattavaksi Tukholmaan ja sittemmin lomamatkalle Portugaliin. Vaikka Mannerheim olikin valittu presidentiksi poikkeusvaiheen ajaksi, hän ei kuitenkaan halunnut erota heti kevään 1945 eduskuntavaalien jälkeen. Tämä johtui osin siitä, että maailmantilanne oli vielä epäselvä sodan jatkuessa toukokuuhun 1945 saakka, osin siitä, että Mannerheim pelkäsi joutuvansa tuomittavaksi välirauhansopimuksen edellyttämässä ja valvontakomission kiirehtimässä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten intressissä oli kuitenkin säästää Mannerheim tästä, ja saatuaan tästä selvyyden hän erosi maaliskuussa 1946; ylioppilaat osoittivat hänelle soihtukulkueena kunnioitustaan, mikä oli ajan oloissa tärkeä merkki. Myös kommunistit olivat valmiit myöntämään Mannerheimin merkityksen rauhan aikaansaamisessa.

Mannerheim omistautui tämän jälkeen hoitamaan heikentynyttä terveyttään Tukholmassa sekä pääosin Valmontin sanatoriossa Montreux'ssä Sveitsissä. Siellä hän kirjoitti apulaistensa jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin, maisteri Emerik Olsonin ja eversti Aladar Paasosen kanssa muistelmiaan. Hän kertoi elämänsä jaksoista avustajilleen, jotka sitten kirjoittivat ne tulevan kirjan luvuiksi, minkä jälkeen Mannerheim tarkasti käsikirjoituksen ja korjasi sitä huomattavastikin. Mannerheimin kuollessa 27.1.1951 (Suomen aikaa 28.1.) teos oli niin valmis, että sen ensimmäinen osa voitiin julkaista vielä samana vuonna.

Mannerheimin ruumis tuotiin Suomeen, hänen arkkunsa asetettiin lit de paradelle Helsingin Suurkirkkoon (sittemmin Tuomiokirkkoon), ja kymmenet tuhannet kansalaiset vaelsivat hiljaisuuden vallitessa sen ohi. Mannerheim haudattiin Hietaniemen sankarihautausmaalle 4.2.1951 suurin sotilaallisin juhlamenoin, reservin sotilaiden, ylioppilaiden ja partiolaisten muodostaessa kunniakujan halki kaupungin poikkeuksellisen kylmänä pakkaspäivänä. Hallitus oli poliittisen varovaisuuden takia päättänyt olla ottamatta osaa surujuhlaan, mutta siitä huolimatta pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz osallistuivat näkyvästi surusaattoon. Muistopuheen Suurkirkossa piti eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm. Se, että hän oli sosiaalidemokraatti, osoitti symbolisesti merkittävällä tavalla jo 1930-luvulla ilmennyttä ja sodan aikana lujittunutta käsitystä Suomen kansallisen konsensuksen historiallisesta hyväksymisestä. Tähän käsitykseen osallistuivat kaikki kansalaispiirit ja lehdistö kommunisteja lukuun ottamatta.

Mannerheimin hautajaiset ja häneen sen jälkeen sekä ulkomailla että varsinkin kotimaassa kohdistettu huomio ja kunnioitus, jota muistelmien ilmestyminen ja Kaivopuiston-kodin avaaminen Mannerheim-museona huomattavasti vahvistivat, merkitsivät ideologista käännekohtaa siirryttäessä sodanjälkeisestä aikaisemman historian kieltävästä aatteellisesta vaiheesta sellaiseen identiteettiin, joka yhdisti Suomen historian eri vaiheet keisariajasta ja sotienvälisestä ajasta sodan ja sodanjälkeiseen aikaan yhdeksi kontinuiteetiksi.

Mannerheimin kunnioittamiseksi oli hänen suostumuksellaan jo 1937 perustettu säätiö - Suomen ensimmäisen - ratsastajapatsaan veistämiseksi; eräiden mielestä Mannerheim oli turhamainen, mutta olennaisempaa oli varmastikin tietoisuus kokoavien kansallisten symbolien välttämättömyydestä. Mannerheimista oli jo 1918 joka tapauksessa tullut symbolihahmo, 1930-luvulla ja sodan aikana hän oli sellainen enenevässä määrin ja saattoi tällä roolillaan painottaa identiteettikehitystä tärkeänä pitämäänsä suuntaan. Hänen keskeisiä arvojaan olivat eurooppalaisuus - läheiset suhteet Ruotsiin ja länsieurooppalaiseen kulttuuriin -, sotilaallisen valmiuden ylläpito ja sen edellytyksenä vahva kansallinen konsensus, joka edellytti valko-punaisen ristiriidan umpeen luomista sekä lasten ja nuorison terveydestä ja tulevaisuudesta huolehtimista. Hän vastusti sosialismia oppina ja Neuvostoliittoa sen ilmentymänä, samoin Saksassa kansallissosialismina ja kotimaansa aitosuomalaisuutena ilmentynyttä nationalismia. Suomen kielikysymyksessä hän korosti voimakkaasti sovinnollisuutta; itse hän erittäin kielitaitoisena ja laajan kansainvälisen kokemuksen saaneena piti tärkeänä kansainvälistä yhteydenpitoa eri tasoilla. Hänelle oli tärkeää korostaa ulkopolitiikkaa ja kansainvälisten voimasuhteiden ymmärtämistä kotimaisen sisäpoliittisen hajanaisuuden, pikkupolitikoinnin ja myös juristerian sijasta. Ensimmäisen maailmansodan kuluessa Mannerheim oppi ajattelemaan miehistön säästämisen ja huollon merkitystä, ja Suomen sotien 1939 - 1944 (1945) aikana hän huolehti erityisesti miestensä hengen säästämisestä sekä haavoittuneiden huollosta ja kaatuneiden kunnioittamisesta.

Ratsastajapatsashanke lähti uudelleen käyntiin varsinkin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ajamana ja johti kolmeen tulokseen: Mannerheim-tietoisuuden kasvuun keräyksen ja keräysmerkin ansiosta, itse patsaaseen, joka useiden kilpailujen jälkeen Aimo Tukiaisen veistämänä paljastettiin suurin juhlamenoin 4.6.1960, ja ylijääneisiin varoihin, joilla muun muassa ostettiin valtiolle Mannerheimin syntymäkoti, historiallisesti arvokas Louhisaaren kartano. Sittemmin Mannerheim-monumentteja nousi useihin muihinkin Suomen kaupunkeihin, Mikkeliin, Lahteen, Tampereelle ja Turkuun.

Mannerheimista ilmestyi kaksi elämäkertaa jo 1930-luvulla, Kai Donnerin ja Anni Voipio-Juvaksen. Hänen kuolemansa jälkeen koottiin dokumenttifilmeistä yhtenäinen kooste, ja 1957 - 1959 ilmestyi ensimmäinen laaja ja syvällinen Mannerheim-elämäkerta, jonka oli kirjoittanut hänen sodanaikainen läheinen avustajansa jalkaväenkenraali Erik Heinrichs. 1960-luvulla Mannerheimin testamentissaan perustama Mannerheim-Säätiö, jonka päätehtävänä on lähettää suomalaisia upseereja ulkomaisiin sotakorkeakouluihin, avasi perimänsä kirjeaineiston Mannerheimin sukulaisen, ruotsalaisen professori Stig Jägerskiöldin käyttöön. Jägerskiöldin eri maissa suorittamat todella huomattavat arkistotutkimukset, kirjelöydöt ja haastattelut johtivat lopulta kahdeksanosaiseen suurteokseen. Samoihin aikoihin kun englantilainen J. E. O. Screen nosti esiin Mannerheimin venäläisajan, alettiin kiinnittää huomiota Mannerheim-kultin vaiheisiin ja Mannerheimia käsiteltiin romaaneissa ja näytelmissä (muun muassa Paavo Rintala,Ilmari Turja). 1970-luvun vasemmistoliikkeessä ilmeni Mannerheimin ja ehkä vielä enemmän Mannerheim-kultin arvostelua. Uudemmista Mannerheim-tutkimuksista merkittävin on Veijo Meren psykologisesti oivaltava Mannerheim-elämäkerta (1988).

Carl Gustaf Emil Mannerheim S 4.6.1867 Askainen, K 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi. V kreivi Carl Robert Mannerheim ja Charlotta Helena (Hélène) von Julin. P 1892 - 1919 (ero) Anastasie Arapova S 1872, K 1936, PV kenraalimajuri Nikolai Arapov ja Vera Kasakova. Lapset: Anastasie S 1893, K 1978; Sophie S 1895, K 1963.

URA. Haminan kadettikoulu 1882 - 1886; ylioppilas 1887; Nikolain ratsuväkikoulu, Pietari 1887 - 1889.

Kornetti 1889; luutnantti 1893; aliratsumestari 1899; ratsumestari 1903; everstiluutnantti 1904; eversti 1905; erikoistehtävissä Keski-Aasiassa 1906 - 1908; Ulaanirykmentin komentaja 1909 - 1913; kenraalimajuri 1911; ratsuväkiprikaatin komentaja 1914 - 1915; 12. ratsuväkidivisioonan komentaja 1915 - 1917; VI ratsuväkiarmeijakunnan komentaja 1917; kenraaliluutnantti 1917; Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikkö 26.1.1918 - 31.5.1918; ratsuväenkenraali 1918; Suomen valtionhoitaja 12.12.1918 - 26.7.1919; Suomen armeijan ylipäällikkö 30.12.1918 - 12.9.1919; puolustusneuvoston puheenjohtaja 1931 - 1939; sotamarsalkka 1933; tasavallan puolustusvoimain komentaja 17.10.1939 - , ylipäällikkö 30.11.1939 - 5.10.1944; Suomen marsalkka 1942; tasavallan presidentti 4.8.1944 - 8.3.1946.

Kunnianosoitukset: Vapaudenristi (VR) 4 mrk. 1918; VR 1 mk. 1918; VR suurr. mk. 1918; Vapaussodan mm. sk. 1918; Suomen Valkoisen Ruusun suurr. kk. 1919; Suomen Punaisen Ristin ar., pr. am. 1930; Vapaudenristi suurr. jkk., mk. 1940; Vapaudenmitali 1 rk. 1940; Talvisodan mm. msk. 1940; Väestönsuojelun am. 1 sk. 1940; Pro Benignitate Humana 1940; Mannerheim-risti 1 ja 2 1941; Vapaudenristin am. 2 1942; Suomen Leijonan suurr. mk. 1942; Jääkärikmr. 1942; Suomen Valkoisen Ruusun suurr. kk., jkk., mk. 1944; Suojeluskuntain kult. ar.; Reserviupseeriliiton kult. am.; P. Annan R 3 mk. 1900; P. Stanislauksen R 2 mk. 1905; P. Annan R 2 mk. 1907; P. Vladimirin R 4 mrk. 1907; P. Vladimirin R 3 1909; P. Vladimirin R 3 mk. 1915; Pyhän Yrjön miekka 1915; P. Yrjön R 4 1915; P. Stanislauksen R 1 mk. 1915; P. Annan R 1 mk. 1915; P. Vladimirin R 2 mk. 1916; Itävallan Frans Josefin ups. 1895; Italian Pyhän Mauritiuksen ja Pyhän Lazaruksen R 1902; Kreikan Vapahtajan R 1902; Preussin rautaristi 1 1918; Preussin rautaristi 2 1918; Ruotsin Miekka-r. K srk. 1918; Ranskan Kunnialegioonan ups. 1918; Persian Leijonan ja Auringon R 2, R 3 1918; Ruotsin Serafiimi-r. K 1919; Tanskan Elefantti-r. R 1919; Liettuan Suojeluskaartin kult. kmr. 1926; Viron Kotkanristin 1 mk. 1930; Ruotsin Punaisen Ristin kult. am. 1 1930; Tanskan Punaisen Ristin kmr. 1930; Liettuan Vyties Kryzius -r. R 1 1933; Norjan Punaisen Ristin m. 1933; Saksan Punaisen Ristin suurr. 1933; Viron Punaisen Ristin suurr. 1933; Saksan Punaisen Ristin suurr. tlk. 1937; Brittiläisen imperiumin suurr. 1938; Latvian Punaisen Ristin kr. 1 1938; Saksan Kotkan suurr. 1939; Ranskan Kunnialegioonan suurr. 1940; Saksan rautaristi 1 ja 2 1941; Romanian Mikael Urhoollisen R 1, 2 ja 3 1941; Italian Sotilasr. suurups. 1942; Japanin Nousevan Auringon suurr. Paulovniakukkasin 1942; Kroatian Kuningas Zvonimirin Kruunu-r. suurr. mrk. 1942; Ruotsin Miekka-r. 1 lk. suurr. mk. 1942; Saksan Kotkan kult. suurr. 1942; Unkarin Ansio-r. suurr. kruunun k., mk. 1942; Saksan rautaristi R tlk. 1944. Filosofian kunniatohtori Helsinki 1919, Szeged 1942. Lukuisia kunniajäsenyyksiä.

TUOTANTO. Alustava selonteko matkasta, joka tehtiin Hänen Majesteettinsa käskystä Kiinan Turkestanin ja Kiinan pohjoisten maakuntien halki Pekingiin vuosina 1906 - 08. Pietari 1909 (venäjäksi); A Visit to the Sarö and Shera Yögurs. 1911; Across Asia : from West to East in 1906 - 1908 I - II. 1940; Resa genom Asien : fältmarskalken friherre C. G. Mannerheims dagböcker förda under hans resa Kaspiska havet - Peking I - II. Stockholm 1940 (suomeksi 1940 - 1941); Tigerjakt i Indien // Finlands Jakt- och Fisketidskrift 1940; Fra Samarkand til Peking paa Hesteryg. København 1941; Ratsain halki Aasian. 1941 (ruotsiksi 1942, 1961); Puhtain asein : sotamarsalkka Mannerheimin päiväkäskyjä vuosilta 1918 - 1942. 1942 (ruotsiksi 1942); Rit door Azi. Amsterdam 1943; Muistelmat 1 - 2. 1951 - 1952 (ruotsiksi 1951, ranskaksi 1952, englanniksi 1953); Mälestused. Tukholma 1952; Erinnerungen. Zürich 1952; Marsalkens minnen : nationalupplaga av G. Mannerheim: Minnen 1 - 2. 1954; Memorias. 1954; Suomen marsalkan muistelmat : G. Mannerheimin Muistelmien I - II kansanpainos. 1954; Memorias del Mariscal Mannerheim 1 - 2. 1960; Päiväkirja Japanin sodasta 1904 - 1905 sekä rintamakirjeitä omaisille. 1982; Anilar. Ankara 1988; Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta. 1983 (ruotsiksi 1984); Sotilastiedustelijana Kiinassa : C. G. Mannerheimin muistiinpanoja 1906 - 08. 1994.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Gustaf Mannerheimin arkisto, Kansallisarkisto; kirjekokoelmia eri arkistoissa Suomessa ja Ruotsissa.

Scripta Mannerheimiana : puheenvuoroja Mannerheim-kirjallisuudesta & valikoiva bibliografia. 1996 (sisältää Mannerheimin omat teokset mukaan lukien valikoiman kirjallisuutta ja artikkeleita yhteensä 352 nimekettä).

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: E. Cedercreutz. 1937; G. Finne. 1934; F. Fischer. 1955; K. Kallio. 1965; K. Kallio. 1967; L. Leppänen. 1955; V. Leppänen. 1959; J. Munsterhjelm, pronssinen korkokuva Mannerheimista ja Svinhufvudista. 1924, Vaasan kaupungintalon julkisivu (kipsikopio, Helsingin yliopiston juhlasalin lämpiö); E. Porila. 1939 - 1940; E. Porila. 1956; A. Tukiainen. 1960; E. Wikström. 1919, 1933. Maalaukset: H. Backmansson. 1911, 1926, 1927; A. Favén. 1920 - 1940, 1921, 1923; A. R. T. Fischer. 1925; A. Gallén-Kallela. 1918, 1929; A. Haartman. 1954; E. Järnefelt. 1922, 1933; E. Rautala. 1930, 1934; W. Sjöström. 1920; E. Snellman. 1951; L. Sparre. 1919, 1942; E. Tilvis. 1957; U. Uljakas. 1941; I. Vainio. 1953; D. Wallenskiöld-Lindeman. 1957; Mitalit: A. Gallen-Kallela. 1919, 1920; E. Hiltunen. 1965; H. Häiväoja. 1997, Kolmen Marski-mitalin sarja; J. Munsterhjelm. 1922; K. Räsänen; A. Tukiainen. 1960; H. Varenne. 1919; J. Vikainen. 1960; E. Wikström. 1942.

GUSTAF MANNERHEIMIN MUKAAN NIMETTY. Mannerheimin Lastensuojeluliitto 1920; Mannerheimin-linja, pääpuolustuslinja 1939; Mannerheim-museo, Helsinki; Mannerheim-risti, Vapaudenristin ritarikunnan 1. ja 2. luokan Mannerheim-risti 1940; Metsästysmajamuseo, Loppi; muistopäivä, Mannerheimin syntymäpäivä 4.6., vsta 1942 Puolustusvoimien lippujuhlapäivä; Päämajamuseo, Mikkeli; Mannerheim-Säätiö; Suomen Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiö, entinen Ratsastajapatsasvaltuuskunta; kadut, aukiot Fiskars, Hamina, Hanko, Helsinki, Karvia, Kokkola, Lahti, Lappeenranta, Loviisa, Mikkeli, Naantali, Nastola, Oulu, Parkano, Porvoo, Tammisaari, Vaasa; postimerkki 1937, 1941, 1952, 1967.

Kirjoittaja(t): Matti Klinge

Julkaistu 16.9.1997 (päivitetty 18.9.2008)

Artikkelitekstin pituus: 40813 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot