Vapaasti luettava artikkeli

Svinhufvud, Pehr Evind (1861 - 1944)

tasavallan presidentti, valtionhoitaja

Svinhufvud, Pehr Evind (1861 - 1944)
Aarne Pietinen Oy 1931. Uuden Suomen kuva-arkisto.

P. E. Svinhufvud oli Venäjästä irtautumiseen johtaneen poliittisen taistelun näkyvin hahmo. Svinhufvud johti itsenäisyysjulistuksen antanutta ja vallankumouksen kukistanutta senaattia ja hankki Saksan tuen puolustuksen vahvistamiseksi. Pääministerinä ja presidenttinä hän johti 1930-luvulla kommunisminvastaisten lakien säätämistä ja taltutti Mäntsälän kapinaksi kärjistyneen oikeistoradikalismin sekä ohjasi Suomen ulkopolitiikan pohjoismaisen yhteistyön tielle. Vasemmistonvastaisen asenteensa vuoksi hänestä ei tullut koko kansan presidenttiä, vaikka hän leppoisana "Ukko-Pekkana" nauttikin laajaa suosiota.

Ilman isää ja isoisää

Pehr Evind Svinhufvudin lapsuutta leimasi isän ja isoisän menetys. Nuoruudessaan tai opiskeluaikanaan hän ei poikennut ympäristöstään tavalla, joka olisi herättänyt huomiota tai ennakoinut hänen tulevia keskeisiä tehtäviään. Hänen isänsä merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud hukkui Kreikan saaristossa 27-vuotiaana, kun Pehr Evind oli vasta 2-vuotias. Svinhufvud vietti varhaislapsuutensa hämäläistä sukujuurta olevan isänsä isän lääninkamreeri Pehr Gustaf Svinhufvudin kodissa Sääksmäen Rapolassa, jossa suku oli asunut viisi sukupolvea. Karoliiniluutnantti Pehr Gustaf Svinhufvud af Qvalstad oli muuttanut Ruotsista taloon kotivävyksi isonvihan jälkeen. Suku oli aateloitu 1574.

Rapola joutui pakkohuutokauppaan, kun isoisä ampui itsensä. Pehr Evind Svinhufvud muutti alle kouluikäisenä äitinsä Olga von Beckerin ja vuotta vanhemman sisarensa kanssa Helsinkiin. Kesät perhe vietti Kangasniemellä. Äiti palveli neljä vuosikymmentä Hypoteekkiyhdistyksen konttorissa eikä mennyt uusiin naimisiin.

Suomenkielinen Svinhufvud kävi ruotsinkielisen Helsingin normaalikoulun ja kirjoittautui 16-vuotiaana Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon 1878. Siellä hän valmistui ensin filosofian maisteriksi pääaineenaan Suomen, Venäjän ja Skandinavian historia, jota G. Z. Yrjö-Koskinen opetti. Sen jälkeen hän suoritti molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon. Svinhufvudin asevelvollisuus rajoittui kolmena kesänä pidettyihin yhteensä 12 viikon reservinharjoituksiin.

Svinhufvudin lakimiehenura eteni normaalia latua: hän yleni Turun hovioikeudessa porras portaalta, toimi asianajajana ja istui käräjät. Tavanomaisesta poikkeavana voidaan pitää sitä, että hänet kutsuttiin varsin nuorena, 31-vuotiaana, senaatin lainvalmistelukunnan jäseneksi. Svinhufvud oli kuusi vuotta mukana suunnittelemassa laajamittaista verouudistusta. Hän piti työtään puuduttavana ja siirtyi hovioikeuden asessoriksi 1902 asettaen vakaaksi tavoitteekseen maalaistuomarin rauhallisen elämän. Naimisiin Svinhufvud meni kolmannen serkkunsa (Ellen Svinhufvud) Ellen Timgrenin kanssa, jonka suvussa oli useita lakimiehiä.

Svinhufvud osallistui valtiopäiville aatelissäädyssä sukunsa päämiehenä ensimmäisen kerran 1894, samana vuonna kun keisari Aleksanteri III kuoli ja Nikolai II:sta tuli hänen seuraajansa. Svinhufvud ei noussut näkyvään asemaan säätyvaltiopäivillä. Hän esiintyi valtiopäivillä lähinnä suomen kielen oikeuksien puolesta.

Laillisuuskonflikti tekee poliitikon

P. E. Svinhufvudin lahjakkaan, mutta kuitenkin melko tavanomaisen tuomarin virkauran rikkoi poliittinen konflikti, joka syntyi Venäjän pyrkimyksestä sulauttaa autonominen Suomi kiinteämmin itseensä venäläistämällä Suomen lainsäädäntöä ja yhteiskuntaa. Helmikuun manifestista 1899 alkanut kehitys pakotti Svinhufvudin vaikeiden valtiollisten valintojen eteen. Hovioikeuden jäsenten tuli hänen mielestään noudattaa perustuslakia eikä ilman säätyjen myötävaikutusta annettuja asetuksia. Käytännön ongelmana oli suhtautuminen "laittomien" asevelvollisuuskutsuntojen toteuttamiseen.

Eräät helsinkiläiset valittivat Turun hovioikeuteen Uudenmaan läänin venäläisen kuvernöörin väkivaltaisuuksista tämän hajottaessa asevelvollisuuskutsuntojen yhteydessä 1902 sattuneen mielenosoituksen. Hovioikeus nosti syytteen kuvernööriä vastaan. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov vaati toimenpiteiden keskeyttämistä, ja kun näin ei tapahtunut, hän erotti 16 Turun hovioikeuden virkamiestä vedoten asetukseen, jota oppositio piti laittomalla tavalla syntyneenä. Erotetut muodostivat hovioikeuden päättävien elinten enemmistön. Svinhufvudia pidettiin hovioikeuden vastarinnan sieluna.

Svinhufvudista, alun perin maltillisesta Suomalaisen Puolueen miehestä, tuli jyrkkä perustuslaillinen, joka piti tuomarien ja virkamiesten vastarintaa oikeuskysymyksenä eikä nähnyt poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tarjoavan kompromisseja. Erottamisensa jälkeen Svinhufvud muutti asianajajaksi Helsinkiin ja osallistui sekä valtiopäivien että passiivista vastarintaa johtaneen salaseura kagaalin poliittiseen toimintaan. Askelen pidemmälle hän meni toimiessaan aktivistien pyynnöstä prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana. Hän katsoi, että "henkensä edestä taisteleva Suomi" oli "oikeutettu käyttämään kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan".

Svinhufvud oli nuorsuomalaisena poliitikkona keskeisesti mukana uuden eduskuntalaitoksen synnyssä ja tuli valituksi kansanedustajaksi. Hän yritti jättäytyä sivuun eturivin tehtävistä tultuaan valituksi Heinolan tuomiokunnan tuomariksi huhtikuussa 1906, mutta hänet valittiin kuitenkin ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan puhemieheksi, koska suurimmaksi puolueeksi nousseet sosiaalidemokraatit pitivät häntä "laittomuuden tunnetuimpana vastustajana". Pitkäaikaisen puhemiehen käsialaa on pitkälle se verraten arvokas tyyli, jolla asioita eduskunnan täysistunnoissa on siitä pitäen käsitelty.

Svinhufvudin laillisuutta korostaneet puheet eduskunnan avajaisissa johtivat eduskunnan hajottamiseen. Valtiopäivien avajaisissa 1909 hän sanoi: "Suomen eduskunta ryhtyy työhönsä aikana, jolloin Suomen kansan mieltä synkistyttää tieto siitä, että Suomen asiain esittelyssä Korkealle Hallitsijalle edelleen noudatetaan järjestystä, joka on soveltumaton Suomen lakeihin ja käytännössä tuhoisa." Keisari hajotti välittömästi eduskunnan. Samoin kävi seuraavana vuonna.

Svinhufvud hyväksytti avajaispuheensa ennen niiden pitämistä eduskunnan suljetuissa istunnoissa. Hän oli kuitenkin omaksumallaan laillisuuskannalla ehdottomin, johdonmukaisin ja peräänantamattomin eikä suostunut taktisiin myönnytyksiin. Kun Svinhufvud ennen vuoden 1913 valtiopäivien avajaisia ilmoitti, ettei hän nytkään vaikenisi laittomuuksista, jos hänet valittaisiin puhemieheksi, sosiaalidemokraatit äänestivät omaa miestään pelätessään eduskunnan tulevan jälleen hajotetuksi. Svinhufvudia ei siis enää valittu puhemieheksi.

Svinhufvudia on arvosteltu siitä, että hän jyrkillä puheillaan käytännössä vaikeutti eduskunnan normaalia uudistustyötä. Toisaalta hänen jyrkkyydestään muodostui yksi niistä kiintopisteistä, joita vipuvartena käyttäen vastarinta kokosi voimansa ja johti Suomen itsenäistymiseen. 1900-luvun Euroopan historiassa on tavattu muitakin samankaltaisia linjanvalintoja, joissa yksilöt joutuvat valitsemaan, miten he suhtautuvat miehittäjänä pitämänsä vieraan vallan väkivalloin ylläpitämään järjestykseen. Erityisen kärjekkäänä tämä valintatilanne on koettu toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen miehitetyissä maissa. Yhtäällä on kollaboraation eli yhteistoiminnan ja toisaalla passiivisen tai aktiivisen, usein maanalaisen vastarinnan tie. Tilanteesta, persoonallisuudesta ja varsinkin historiallisen kehityksen lopputuloksesta riippuen historia antaa arvoa eri tavoin eri toimintatavat omaksuneiden tekemille ratkaisuille. Svinhufvudin jyrkkää linjaa Suomen laillisten oikeuksien puolustajana autonomian aikana arvostettiin 1920-, 1930- ja 1940-luvulla, mutta ei toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Neuvostoliiton ja kommunismin kaaduttua hänen arvostuksensa alkoi jälleen lisääntyä 1990-luvulla.

Eduskunnan rivimieheksi jäätyään Svinhufvud vetäytyi Lappeen tuomiokunnan tuomariksi. Venäläiset pääsivät lopulta käsiksi suomalaisten vastarinnan ruumiillistumaksi kehittyneeseen Svinhufvudiin, kun Suomeen oli ensimmäisen maailmansodan johdosta julistettu sotatila ja venäläisiä oli ryhdytty niin sanotun yhdenvertaisuuslain nojalla nimittämään Suomen virkoihin. Svinhufvud kieltäytyi noudattamasta venäläisen prokuraattori K. Kasanskin määräyksiä, joita hän piti laittomina, minkä perusteella hänet pidätettiin tuomarinpöydän takaa ja karkotettiin Siperiaan Tomskiin marraskuussa 1914.

Siperian-karkotuksessa Svinhufvud eli varsin vapaasti metsästellen, käyden kirjeenvaihtoa kotimaahan ja seuraten kotimaan lehtiä. Hänen puolisonsa Ellen piti täysihoitolaa heidän kotonaan Luumäen Kotkaniemessä ja vieraili muutaman kerran miehensä luona. Siperiassa Svinhufvud oppi paikkaamaan itse omat vaatteensa ja kenkänsä. Siperiasta hän piti yllä myös salaisia yhteyksiä jääkäriliikettä johtaneeseen aktivismiin. Jo lähtiessään hän oli luvannut palata "Jumalan ja (Saksan ylipäällikkö) Hindenburgin avulla". Kun tieto Venäjän maaliskuun vallankumouksesta saavutti Svinhufvudin karkotuspaikan Kolyvanin, Svinhufvud käveli kaupungin poliisikamarille ja ilmoitti mutkattomasti: "Se, joka minut tänne lähetti, on vangittu. Nyt minä lähden takaisin kotiin." Viipurin ja Helsingin asemilla maanpaosta palaavaa Svinhufvudia juhlittiin kansallissankarina.

Itsenäisyys varmistetaan Saksan tuella

Venäjän väliaikainen hallitus nimitti P. E. Svinhufvudin prokuraattoriksi 3.4.1917. Hänen tehtäviinsä kuului edeltäneen kauden laittomuuksien tutkinta, mikä johti melkoisiin puhdistuksiin virkakunnassa. Oikeuskanslerina Svinhufvud epäröi ainoan kerran elämässään suuren luokan kysymyksen ratkaisussa. Vasemmistoenemmistöinen eduskunta siirsi niin sanotulla valtalailla 18.7.1917 "korkeimman" eli keisarin vallan sisäpolitiikassa itselleen, mutta Venäjän väliaikainen hallitus ei vahvistanut valtalakia, vaan määräsi eduskunnan hajotettavaksi. Senaatin oli päätettävä hajotuskäskyn toimeenpanosta ja prokuraattorin oli lausuttava mielipiteensä päätöksen laillisuudesta. Svinhufvud ei hyväksynyt valtalakia ja toivoi eduskunnan hajottamista, mutta toisaalta hänen omatoimisuuslinjansa teki vaikeaksi yhtyä väliaikaisen hallituksen hajotusmanifestissa käyttämiin perusteluihin. Hänen mukaansa hajotuskäsky oli laiton, sitten hän esitti perusteluja myös sen puolesta, ja kun senaatti äänin 7 - 6 päätti julkaista manifestin, hän ei merkinnyt vastalausetta senaatin pöytäkirjaan.

Bolshevikkien kaadettua Venäjän väliaikaisen hallituksen lokakuun vallankumouksessa Suomen senaatti ei enää tunnustanut heitä Suomen korkeimman vallan haltijoiksi ja totesi Suomen ja Venäjän valtioyhteyden lakanneen. Kesken vallankumousta Suomen vasemmisto järjesti suurlakon. Eduskunta julistautui 15.11.1917 Suomen korkeimman vallan haltijaksi. Sen jälkeen se valitsi 27.11. itsenäisyyssenaatin, jonka puheenjohtajana eli pääministerinä Svinhufvud antoi itsenäisyysjulistuksen ja ilmoitti sen eduskunnalle. Hän kävi myös henkilökohtaisesti hakemassa lupauksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta neuvostohallituksen johtajalta V. I. Leniniltä vuoden 1917 viimeisenä päivänä Pietarissa. Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto antoikin virallisen tunnustuksen 4.1.1918.

Suomella ei ollut omaa armeijaa. Svinhufvudin senaatti ryhtyi luomaan Suomeen järjestysvaltaa, valtuutti Venäjältä joulukuussa 1917 Suomeen palanneen kenraali Gustaf Mannerheimin johtamaan hallituksen sotilaallisia valmisteluja ja pyysi Saksaa kotiuttamaan koulutuksessa ja taistelutehtävissä olleen suomalaisen jääkäripataljoonan ja lähettämään muuta sotilasapua.

Sosialistien julistettua vallankumouksen Suomessa tammikuun lopulla 1918 Svinhufvud johti senaattia aluksi maan alta Helsingissä. Hän lähetti Saksalle ja Ruotsille interventiopyynnön. Kapinan aikana punaiset ryöstivät Svinhufvudin kodin Kotkaniemen Luumäellä. Helmikuun alussa Svinhufvudin yritys paeta punaisesta Helsingistä lentäen epäonnistui koneen jouduttua moottorivian takia palaamaan takaisin. Maaliskuun alussa Svinhufvud pääsi lopulta pakenemaan Helsingistä suojeluskuntalaisten venäläiseltä vartiostolta valtaamalla jäänsärkijä Tarmolla Tallinnaan, josta hän jatkoi Berliiniin. Suomen Saksan-lähettiläs Edvard Hjelt oli muutamaa päivää ennen Svinhufvudin saapumista solminut Saksan kanssa sopimukset, joilla Suomi sidottiin sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti Saksaan. Svinhufvudin rooli näiden sopimusten solmimisessa on epäselvä, mutta on todennäköistä, että hän tunsi ja hyväksyi sopimusten sisällön.

Syksyn 1917 ja kevään 1918 tapahtumat muuttivat Svinhufvudin puolessa vuodessa rauhanomaiseen oikeustaisteluun uskovasta tasavaltalaisesta aktiivista voimankäyttöä kannattavaksi monarkistiksi. Venäläisten joukkojen karkottamisesta alkanut vapaussota ja aseelliseksi taisteluksi kehittynyt vallankumous yhtyivät veriseksi sisällissodaksi, jossa venäläiset joukot tukivat punaisia ja johon saksalaiset joukot osallistuivat etenkin valtaamalla Helsingin. Sota päättyi Svinhufvudin johtaman laillisen hallituksen voittoon.

Vallankumous ja sota saivat hallituksen myös vahvistamaan valtiojohdon asemaa. Svinhufvud valittiin 18.5.1918 maan "korkeimman vallan käyttäjäksi" eli ensimmäiseksi valtionpäämieheksi. Tässä tehtävässä hän omaksui aktiivisen toimijan roolin nimittäen J. K. Paasikiven pääministeriksi ja ryhtyen itse valtionpäämiehenä johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa. Vallankumouksen jälkiselvittelyssä Svinhufvud yritti valtionpäämiehenä kiirehtiä valtiorikosoikeuksien työtä ja armahti syksyllä yli 36 000 punavankia samalla, kun suurimman osan tuomioita lievennettiin.

Svinhufvud luotti vahvasti Saksan tukeen Suomen itsenäisyyden turvaamiseksi. Hän yritti saada aikaan sotilasliiton Saksan kanssa, mutta kun siitä ei tullut mitään, hän johti Suomen valtiosäännön muuttamista monarkistiseksi. Hän toimi aktiivisesti saksalaisen kuninkaan valitsemiseksi maahan matkustamalla henkilökohtaisesti Berliiniin ja pyytämällä Saksan keisari Vilhelm II:lta tämän poikaa Oskaria Suomen kuninkaaksi. Kuningashanke löi leimansa Svinhufvudin jälkimaineeseen pitkäksi ajaksi. Hän ajoi saksalaissuuntausta niin kuin yleensäkin välttämättömänä pitämäänsä toimintalinjaa erittäin tarmokkaasti. Monarkismi oli hänelle keino varmistaa Saksan tuki, ei päinvastoin. Svinhufvud ei missään vaiheessa ollut rojalisti.

Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon johti saksalaissuuntauksesta luopumiseen. Ensin Suomen kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi neuvon saatuaan ottamasta kruunua vastaan. Svinhufvud ilmoitti 10.12. luopuvansa korkeimman vallan haltijan tehtävästä, ja maa palasi tasavallan tielle. Eronsa ehdoksi Svinhufvud asetti ulkopoliittisen suunnanmuutoksen eli sen, että maailmansodan voittajiin kiinteää yhteyttä pitänyt vapaussodan ylipäällikkö kenraali Mannerheim valittaisiin hänen seuraajakseen. Eduskunta hyväksyi 12.12. korkeimman vallan haltija Svinhufvudin luopumisen tehtävästään. Vajaata viikkoa myöhemmin 17.12. Svinhufvud sai valtioneuvostolta eron oikeuskansleriksi nimetystä prokuraattorin virastaan, ja niin hänestä tuli lopultakin jälleen yksityishenkilö. Erikoista on, että Svinhufvud oli pitänyt hallussaan ylimmän laillisuuden valvojan eli prokuraattorin/oikeuskanslerin virkaa samaan aikaan kun hän toimi hallituksen päämiehenä ja korkeimman vallan haltijana. Omituisuutta ei vähennä se, että käytännössä useimmat oikeuskanslerin asiat hoiti apulainen.

Maanpuolustushengen vahvistaja

Jättäydyttyään sivuun valtiollisesta elämästä P. E. Svinhufvud oli muutaman vuoden Turkuun perustetun luottolaitoksen Suomen Vakuus Oy:n toimitusjohtajana, mutta uutta kokeileva yritys ei menestynyt. Parin vuoden pankkimiehenuran jälkeen Svinhufvud vetäytyi valtion myöntämän eläkkeen turvin Kotkaniemeen Luumäelle. Kotkaniemi oli Svinhufvudin edeltäjänä olleen Lappeen tuomiokunnan tuomarin maatila, jonka viljelys oli harrastusluonteista. Kerran aikaisemmin kun Svinhufvudilta kysyttiin, miten Kotkaniemen maanviljelys kannattaa, hän vastasi: "Kyllä se kannattaa, kun minä maksan menot ja Ellen saa tulot."

Jo Turussa Svinhufvud oli liittynyt suojeluskuntaan. Luumäellä siitä tuli hänen tärkein harrastuksensa. Viidessä vuodessa hän eteni sotamiehestä vääpeliksi tunnollisesti kaikki portaat edeten ja osallistui myös järjestön hallintoon. Vanhana metsästäjänä hän aloitti aktiivisen ampumaharjoittelun ja kehittyi menestyksekkääksi kilpa-ampujaksi. Svinhufvudista tuli nuoren tasavallan maanpuolustushengen ruumiillistuma, kivääriä suojeluskuntapuvussa kantava kansanomainen "Ukko-Pekka", jonka henkilökohtainen esimerkki vaikutti voimakkaasti suojeluskuntien työn laajenemiseen. Hän katsoi, että Suomen itsenäisyyden turvaaminen edellytti koko porvarillisen kansanosan osallistumista maanpuolustuksen vahvistamiseen.

Svinhufvud oli Kansallisen Kokoomuspuolueen rivijäsen. Puolue nimesi hänet ehdokkaakseen 1925 presidentinvaaleihin, joissa hän sai 68 valitsijamiestä. Mutta kun valitsijamiesten neuvotteluissa näytti siltä, ettei hänellä ollut riittävästi kannatusta, puolueen valitsijamiehet äänestivät jo ensimmäisellä kierroksella toista kokoomuslaista, Hugo Suolahtea.

Kommunisminvastaisen toiminnan järjestäydyttyä lapuanliikkeeksi presidentti Lauri Kristian Relander kutsui Svinhufvudin pääministeriksi 1930. Hallituksen ensimmäisessä istunnossa pitämässään puheessa Svinhufvud ilmaisi kaksoisstrategiaan perustuvan linjansa, jonka tavoitteena oli sekä kommunismin juuriminen että oikeusjärjestyksen voimassapitäminen. "Kun hallitus toimii maanpetoksellisten voimien kukistamiseksi, pitää hallitus välttämättömänä, että kaikki laillisuudesta poikkeavat teot ja toimenpiteet yksityisten kansalaisten tai kansalaispiirien puolelta heti lopetetaan." Svinhufvudin laillisuusvaatimusta vastassa oli lapuanliikkeen äärimmäisyysaineksien "me teemme mitä tahdomme" -asenne.

Hallituksen määräyksestä kaikki kommunistiset kansanedustajat pidätettiin. Kun eduskunta äänesti kommunistilait yli vaalien, presidentti Relander hajotti pääministerin esityksestä eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, joissa porvarilliset ryhmät saivat lakien hyväksymiseen vaadittavan 2/3:n enemmistön.

Presidentinvaaleissa 1931 Svinhufvud oli lähinnä kokoomukseen nojaavan mutta puoluerajat ylittävän vaaliliiton ehdokkaana ja sai 64 valitsijamiestä. Kolmannessa äänestyksessä Maalaisliitto tuli Svinhufvudin taakse, minkä ansiosta hänet valittiin 151 äänellä entisen presidentin K. J. Ståhlbergin saadessa 149 ääntä.

Vahva presidentti

Presidenttinä P. E. Svinhufvud kutsui ensi töikseen vuodesta 1919 valtiollisesta elämästä syrjässä olleen Mannerheimin uudistetun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Hän antoi Mannerheimille suuret valtuudet johtaa myös puolustusvoimien operatiivisia valmisteluja sodan varalta, ja Mannerheim ylennettiin sotamarsalkaksi 1933.

Vakavimman haasteensa eteen presidentti Svinhufvud joutui helmi - maaliskuun vaihteessa 1932, kun Mäntsälään sosiaalidemokraattien puhetilaisuutta estämään kokoontuneet suojeluskuntalaiset tekivät kapinan, jota lapuanliikkeen johto ryhtyi myötäilemään vaatimalla hallituksen eroa. Kapinan uhatessa presidentti Svinhufvud otti hallituksen, armeijan ja suojeluskuntien operatiivisen johdon omiin käsiinsä. Käännekohdaksi muodostui presidentin radiossa – uudessa välineessä – pitämä puhe, jossa hän kehotti kapinallisia antautumaan ja käski kaikkia Mäntsälään aikovia suojeluskuntalaisia palaamaan koteihinsa: "Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi, ja minä en voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiansa vastaan." Hän asettui henkilökohtaisesti kapinoitsijoita vastaan: "Kun nyt olen omalla vastuullani, kenestäkään riippumatta, ottanut vastatakseni rauhan palauttamisesta maahan, kohdistuu jokainen salahanke tästä lähtien, paitsi laillista järjestystä, myöskin minua vastaan henkilökohtaisesti, joka itse olen suojeluskuntalaisten riveissä marssinut yhteiskuntarauhan ylläpitäjänä." Hän lisäsi vielä: "Rauha on kiireimmiten saatava maahan, ja ne epäkohdat, joita valtiollisessa elämässämme on, sen jälkeen laillisessa järjestyksessä poistettavat."

Kapinan teki vaaralliseksi se, että sen vaatimuksia myötäilivät monet kenraalit. Entisten aktivistien valmistelut Mannerheimin nostamiseksi Suomen diktaattoriksi olivat varsin pitkällä. Svinhufvudin radiopuhe taittoi kuitenkin kapinan selkärangan, minkä jälkeen eri puolilta maata Mäntsälään lähdössä olleet suojeluskuntalaiset kääntyivät takaisin ja kapinalliset antautuivat.

Svinhufvud joutui tukahduttamaan kapinan myös omassa perheessään, kun hänen poikansa Eino Svinhufvud oli ilmoittanut lähtevänsä Mäntsälän miesten tueksi. "Minä sanon, että sinä et lähde täältä nyt mihinkään. Se mitä Mäntsälässä tapahtuu, on verrattavissa joukkohulluuteen. Sitä tartuntaa tähän perheeseen ei hankita!" Isä ja poika ottivat kovaäänisesti yhteen, ja vähä vähältä poika antoi periksi.

Mäntsälän kapinan vaikea jälkiselvittely ja talouspula johtivat maalaisliittolaisen J. E. Sunilan hallituksen eroon. Tilalle tuli edistyspuolueen T. M. Kivimäen johtama vähemmistöhallitus, jota voidaan hyvällä syyllä nimittää presidentin hallitukseksi. Svinhufvud osallistui aktiivisesti monien merkittävien sisäpoliittisten kysymysten käsittelyyn. Hallitus istui peräti melkein neljä vuotta, mikä merkitsi parlamentaaristen olojen huomattavaa vakiintumista, sillä edellinen ennätys oli alle kaksi vuotta. Kivimäen hallitus yritti monin esityksin vahvistaa valtionpäämiehen ja hallituksen asemaa suhteessa eduskuntaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Samoin Svinhufvud epäonnistui henkilökohtaiseksi luonnehdittavassa yrityksessään ratkaista varsin sumeilemattomasti Helsingin yliopiston kielikysymys.

Ulkopolitiikassa lähdettiin Svinhufvudin presidenttikaudella Mannerheimin ja Paasikiven avustamana määrätietoisesti pohjoismaisen suuntauksen tielle. Suhteita Ruotsiin pyrittiin kehittämään kaikilla aloilla ja erityisesti puolustuspolitiikassa. Ulkopolitiikan käytännön johtamisen Svinhufvud jätti ulkoministereilleen Aarno Yrjö-Koskiselle ja varsinkin Antti Hackzellille. Svinhufvud ei tehnyt yhtään virallista valtiovierailua, eikä sellaisia tehty hänen aikanaan Suomeen. Yksityisiä vierailuja sen sijaan oli useita erityisesti Viron ja Ruotsin kanssa.

Vuoden 1936 eduskuntavaalien jälkeen Svinhufvud ensin myöntyi siihen, että 83 paikkaa eduskuntaan saaneet sosiaalidemokraatit tulisivat mukaan hallitukseen, mutta sitten hän perui lupauksensa. Tätä arvosteltiin sekä presidentin liiallisena vallankäyttönä että poliittisesti epäviisaana menettelynä. Svinhufvud perusteli kantaansa lähinnä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) ohjelman "marxilaisuudella", mutta tätäkin enemmän hänen kantaansa vaikutti kevään 1918 kokemus sekä Väinö Tannerin (1881 - 1966) vähemmistöhallituksen ylimitoitettu ohjelma 1926 - 1927.

SDP:n sivuuttaminen hallitusta muodostettaessa ratkaisi 1937 presidentinvaalin, sillä puolue otti tavoitteekseen Svinhufvudin syrjäyttämisen. SDP lupasi tukensa Maalaisliiton ehdokkaalle, mikäli puolueet muodostaisivat yhteishallituksen, ja tähän Maalaisliitto myös suostui. Valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä Svinhufvud sai 94 ääntä, kun Ståhlberg sai 150 ääntä. Toisella kierroksella SDP siirsi kannatuksensa Kyösti Kalliolle, joka tulikin valituksi.

Svinhufvud oli valintaan tyytymätön, koska hän piti Kalliota liian heikkona. "Demokraattinen järjestelmä vaatii vastapainokseen, että ohjia pitelevät lujasti käsissään voimakkaat persoonallisuudet." Erotessaan presidentin tehtävistä Svinhufvud tiivisti poliittisen testamenttinsa: "Ensin on rajat turvattava, sitten vasta leipää levitettävä."

Svinhufvud vetäytyi jälleen Kotkaniemeen yksityishenkilöksi. Talvisodan loppuvaiheessa hän kuitenkin matkusti Saksaan hankkiakseen tukea Suomelle. Adolf Hitler ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä vastaan niin kuin ei Benito Mussolinikaan Roomassa, minne Svinhufvud myös matkusti. Sen sijaan Svinhufvud tapasi paavi Pius XII:n.

Jatkosodan aikana Svinhufvud laati syksyllä 1943 pienenä painoksena julkaistun Kansallisen ohjelman, joka perustui Suur-Suomen luomiseen aktiivisella sodankäynnillä. Svinhufvudin hautajaisissa maaliskuussa 1944 korostettiin peräänantamattomuutta Neuvostoliiton suuntaan, mitä paikalla ollut pääministeri Edwin Linkomies piti rauhantunnustelujen keskellä sopimattomana mielenosoituksena.

Perustuslaillisuuden paluu

P. E. Svinhufvudin jälkimaine on ollut vahvasti kaksijakoinen. Toisaalta hänen jykevä laillisuuskantansa, peloton, henkilökohtaisiin uhrauksiin ja Siperian-karkotukseen johtanut toimintansa Suomen oikeusjärjestyksen puolustamiseksi ja hänen päättäväinen Mäntsälän kapinan kukistamisensa ovat jatkuvasti saaneet myönteisen arvostuksen osakseen.

Toisaalta kuitenkin Svinhufvudin poliittisen toiminnan yksiviivaisuutta ja erityisesti hänen totaalista turvautumistaan Saksaan 1918 on arvosteltu. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ei jyrkkä perustuslaillisuus eikä Saksan ystävyys ollut muotia. SDP:n torjumista 1930-luvulla pidettiin myös virheenä, kun muutamaa vuotta myöhemmin oli nähty, mikä merkitys punamultahallituksen kautta vahvistetulla yksimielisyydellä oli talvisodassa.

Neuvostoliiton ja kansainvälisen kommunismin romahduksen jälkeen Svinhufvudin toiminta näyttäytyi jälleen uudessa valossa. Hänen aktiivinen kommunisminvastaisuutensa ja nuoren tasavallan maanpuolustuksen vahvistamiseen tähtäävä toimintansa vaikuttivat oikeaan osuneelta ja jopa harvinaisen kaukonäköiseltä linjalta.

Yhteiskunnalliselta näkemykseltään Svinhufvud oli "ukkotuomari", jonka oikeustaju, arvostelukyky ja kansanomaisuus ovat historiallista perintöä maalaispitäjien nimismiehiltä ja tuomareilta. Erityisesti vanhemmalla iällä omaksutun "Ukko-Pekan" muhean olemuksen alle kätkeytyi älykäs juristi, jonka poliittisen taktiikan taju oli huomattavan hyvin kehittynyt. Ulkokuoren pettävyys oli sukua kirjailija Frans Emil Sillanpään vanhemmiten omaksumalle "Taatan" roolille. Svinhufvudia voi pitää varsin oppineena käytännön lakimiehenä - olihan hänen peruskoulutuksensa laaja ja lisäksi hän oli kuusi vuotta lainvalmistelijana muun muassa tekemässä aikansa suuren verouudistuksen esitöitä. Vaikka hänen lukeneisuutensa pohja etenkin vanhemmalla iällä kaventui, hän kykeni älykkäänä käytännön miehenä oivaltamaan nopeasti poliittisen tilanteen vaatimukset.

Näennäisen epäpoliittisuuden kuoren alla Svinhufvudilla oli vahva ja hyvin toimiva näkemys valtiollisen elämän johtamisesta. Hänen valtiokäsitystään voi monessa suhteessa pitää peruskonservatiivisena. Hän ei ollut varsinaisen "yövartijavaltion" kannattaja, vaan katsoi, että vahvaa valtiota tarvittiin maanpuolustuksen ja oikeusjärjestyksen ylläpitämiseksi, mutta myös yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi.

Svinhufvudin vaikutus politiikkaan perustui paljolti hänen järkähtämättömään, peräänantamattomaan ja pelottomaan luonteeseensa, henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa. Hän piti omaksumistaan periaatteista kiinni kaikissa oloissa ja ajoi poliittisia tavoitteitaan erittäin aktiivisesti.

Johtamisessaan Svinhufvud loi oman esikuntansa, jonka jäsenille hän antoi suuren toimintavapauden. Hän johti kannanotoilla, linjanvedoilla, suuren strategian luomisella, ei yksityiskohtiin puuttumalla. Hänen vaikutusvaltansa ei perustunut laajaan ja jatkuvasti ylläpidettyyn henkilö- tai valtaverkostoon, vaan selkeästi ilmaistuihin periaatteisiin. Kriisitilanteissa hän tarttui vahvalla kädellä myös päivittäiseen operatiiviseen johtoon.

Suuri murros P. E. Svinhufvudin aatemaailmassa tapahtui anarkian ja punaisen vallankumouksen aikana 1917 - 1918. Hän muuttui tasavaltalaisesta oikeustaistelijasta vahvan valtionpäämiehen, aktiivisen maanpuolustustyön ja ulkovaltojen avun kannattajaksi. Idealismi väistyi valtapolitiikan realiteettien tunnustamisen tieltä.

Wäinö Aaltosen veistämänä P. E. Svinhufvud nostettiin saman taiteilijan kuvaaman K. J. Ståhlbergin rinnalle Suomen parlamentaarisen historian merkkihahmoksi Eduskuntatalon eteen 1961. Svinhufvudin mukaan on nimetty katuja Helsingissä (Kulosaari) ja eräissä muissa kaupungeissa.

Pehr Evind Svinhufvud S 15.12.1861 Sääksmäki, K 29.2.1944 Luumäki. V merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud ja Olga von Becker. P 1889 - Alma Ellen Timgren S 1869, K 1953, PV hovioikeudenneuvos Gustaf Werner Timgren ja Alma Sofia Malvina Svinhufvud. Lapset: Pehr Yngve S 1890, K 1991, varatuomari; Ilmo Gretel (Sommar) S 1892, K 1969; Aino Mary (Alfthan) S 1893, K 1980, hammaslääkäri; Eino Gustaf S 1896, K 1938, filosofian tohtori; Arne Bertel S 1904, K 1942; Veikko Eivind S 1908, K 1969, metsänhoitaja, kansanedustaja.

URA. Filosofian kandidaatti 1881; molempain oikeuksien kandidaatti 1886; varatuomari 1888.

Lainvalmistelukunnan jäsen 1893 - 1901; Turun hovioikeuden asessori 1902, erotettu 1903; Heinolan tuomiokunnan tuomari 1906; Lappeen tuomiokunnan tuomari 1908, erotettu, karkotettu Siperiaan 1914; prokuraattori 1917 - 1918; Suomen Vakuus Oy:n toimitusjohtaja 1919 - 1920.

Ritariston ja aatelin jäsen valtiopäivillä 1894, 1899 - 1906; Nuorsuomalaisen Puolueen kansanedustaja (Mikkelin läänin vaalipiiri, Viipurin läänin itäinen vaalipiiri) 1907 - 1914, 1917, Kansallisen Kokoomuksen (Uudenmaan läänin vaalipiiri) 1930 - 1931; senaatin puheenjohtaja 27.11.1917 - 27.5.1918; valtionhoitaja 18.5. - 12.12.1918; valtakunnanoikeuden jäsen 1919 - 1931; pääministeri 4.7.1930 - 18.2.1931; tasavallan presidentti 1931 - 1937.

Jäsenyydet: Tapaturmavakuutus Oy Kullervon johtokunta 1894 - 1901, 1920 - 1931; Skohan ja Sakon hallintoneuvosto, puheenjohtaja 1927; Enso-Gutzeitin hallintoneuvosto, puheenjohtaja 1918 - 1931; Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvosto, varapuheenjohtaja 1920 - 1931; Karjalan kulttuurirahaston isännistö 1923, puheenjohtaja 1926 - 1944.

Kunnianosoitukset: Lukuisia koti- ja ulkomaisia kunniamerkkejä. Filosofian kunniatohtori Helsinki 1919.

TUOTANTO. Majuri Juhana Henrik Fieandtin elämänkerta. 1881; Puhe Lennart Hohenthalin puolustukseksi. 1905; Testamentti kansalleni. Stockholm 1944.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. P. E. Svinhufvudin arkisto, Kansallisarkisto.

H. Gummerus, P. E. Svinhufvud : Suomen vapaustaistelun merkkimies. 1931; E. W. Juva, P. E. Svinhufvud I - II. 1957 - 1961; A. Kataja, Maan isät / äänite. 1988; A. Kataja, Itsenäisen Suomen presidentit. 1992; J. Mylly, Tasavallan presidentit : murrosten ja kasvun vuodet 1931 - 1940. 1993; Presidentit erämiehinä. 1992; S. Saure, Maan äidit. 1992; Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. 1928; Ukko-Pekka puhuu : P. E. Svinhufvudin puheita, kirjeitä ja muistelmia. 1986; S. Virkkunen, Svinhufvud : kansallinen presidentti. 1981.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: W. Aaltonen. 1957 - 1961, eduskuntatalo; A. Sailo, rintakuva. 1931, eduskuntatalo; E. Wikström. 1928, presidentinlinna. Maalaukset: A. Favén. 1923, valtioneuvoston linna; E. Järnefelt. 1913, eduskuntatalo. Mitalit: E. Wikström. 1921. Muistomerkit: 1937. Rapola, Sääksmäki; W. Aaltonen, Suomen oikeustaistelun muistomerkki. 1937, Luumäki. Kotimuseo: Kotkanniemi 2000, Luumäki.

P. E. SVINHUFVUDIN MUKAAN NIMETTY. P. E. Svinhufvudin muistosäätiö; Ukko-Pekan silta 1934, Naantali; Svinhufvudintie 1959, Svinhufvudin puisto, Helsinki; Svinhufvudinkatu, Lahti; Ukko-Pekantie, Anjalankoski, Heinola, Tuusula, Ylivieska; Ukko-Pekankaari, Taavetti; postimerkki 1931, 1944; Ukko-Pekka veturi 1937 (valtionrautateiden sarjamerkki P1, myöhemmin Hr1); Ukko-Pekka kivääri.

Kirjoittaja(t): Martti Häikiö

Julkaistu 16.9.1997

Artikkelitekstin pituus: 29561 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot