• Etusivu
• Verkkojulkaisut
• Kirjat
• Biografiakeskus
• Linkit
• SKS

Vapaasti luettava artikkeli

Virtanen, Artturi Ilmari (1895 - 1973)

kemian professori, Suomen Akatemian esimies, Nobelin palkinnon saaja

Uuden Suomen kuva-arkisto.

Biokemian tutkija A. I. Virtanen on 1900-luvun tunnetuin suomalainen kemisti. Voin huonon säilyvyyden ja heikkotasoisen karjanrehun parantamiseksi Virtanen keksi AIV-voisuolan ja AIV-rehun, jonka säilöntämenetelmä perustui happamuuden säätelyyn. Molemmilla keksinnöillä oli suoraan käytännöllistä vaikutusta: AIV-suolan käyttö edisti suomalaista voinvientiä ja AIV-rehu maidontuotantoa. Virtasen 1945 saama Nobelin palkinto teki Suomen tiedettä tunnetuksi ulkomailla ja rohkaisi mielialoja sodanjälkeisessä vaikeassa tilanteessa.

Artturi Ilmari Virtanen väitteli tohtoriksi 1919, minkä jälkeen hän toimi Valion laboratorion kemistinä ja johtajana sekä biokemian professorina ensin Teknillisessä korkeakoulussa ja sitten kemian professorina Helsingin yliopistossa 1939 - 1948. Virtasen tutkimustyö kohdistui muun muassa käymisilmiöihin, ravitsemukseen, biologiseen typen sidontaan ja happamuuden vaikutukseen biologisiin ilmiöihin. Viimeksi mainitun sovelluksena syntyi kaksi merkittävää keksintöä, AIV-voisuola ja AIV-rehu, mikä oli painavana perusteena Virtasen saamalle Nobelin kemian palkinnolle 1945. Virtasesta tuli 1948 perustetun Suomen Akatemian ensimmäinen esimies.

Poikkeuksellisen luminen marraskuun 15. päivä 1945 oli Suomessa uhkaava ja pahaenteinen. Säätytalossa oli alkanut sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Seuraavan päivän Uuden Suomen pääotsikko kertoi syytekirjelmästä ja rangaistusvaatimuksista. Ohessa oli kuva, jossa Risto Ryti, J. W. Rangell, Edwin Linkomies ja muut syytetyt poistuivat istunnosta. Alla oli toinen pääuutinen, joka kertoi, että Nobelin kemian palkinto oli myönnetty A. I. Virtaselle. Alla oli kuva Virtasta laboratoriossaan. Uusi Suomi jatkoi pääkirjoituksessaan: "Pienikin tunnustus ulkopuolisen maailman taholta on näissä oloissa tervetullut ja rohkaiseva, saati sitten palkinto, joka yhdellä iskulla tekee Suomen tiedettä tunnetuksi kautta maailman."

Puolenyön maissa Virtanen oli vastaanottanut seuraavanlaisen sähkeen: "Ruotsin Kuninkaallinen Tiedeakatemia on päättänyt myöntää Teille vuoden 1945 Nobelin kemian palkinnon maatalouden ja ravintokemian keksinnöistänne, erityisesti rehunsäilytysmenetelmästänne. Akatemia esittää tervehdyksensä ja lämpimät onnentoivotuksensa." Jo etukäteen Virtanen oli saanut vihiä, että häntä oli ehdotettu Kuninkaalliselle tiedeakatemialle Nobelin palkinnon saajaksi. Siitä huolimatta hän odotti sekavissa tunnelmissa marraskuun 15. päivää, jolloin hän tiesi ratkaisun tapahtuvan. Palkinnosta käytiinkin kova kilpailu, josta Virtanen kuitenkin selviytyi varsin nopeasti voittajana. Kilvan tasosta kertoo se tosiasia, että muista ehdokkaista peräti kuusi sai myöhemmin Nobelin palkinnon. Virtasesta antoivat lausunnon Nobel-komitealle professorit Hans von Euler ja Ragnar Nilsson. Von Euler totesi Virtasen luoneen täydellisen järjestelmän, joka kattaa omavaraisen karjan ruokinnan biologisesta typen sidonnasta ja rehun säilönnästä lähtien ja päätyy vitamiinipitoiseen kansan ravitsemiseen.

Artturi Ilmari Virtanen syntyi Helsingissä 1895. Hänen isänsä Kaarlo Virtanen oli köyhä ja isätön nuorukainen, joka muutti viidentoista vuoden ikäisenä Helsinkiin oppipojaksi rautateille. Äiti puolestaan oli Hollolassa sijaitsevan isohkon talon tytär, joka Kaarloon tutustuessaan työskenteli palvelijana varakkaassa helsinkiläisperheessä. Kaarlo ja Serafiina Virtaselle syntyi seitsemän poikaa, joista neljä kuoli alle vuoden ikäisinä. Myöhemmin A. I. Virtanen arveli tämän johtuneen A-vitamiinin puutteesta. Köyhässä perheessä ostettiin ruokamenojen säästämiseksi vain rasvatonta maitoa, josta A-vitamiini oli separoitaessa poistunut.

Pian A. I. Virtasen syntymän jälkeen perhe muutti Viipuriin. Voimakkaat tunnesiteet liittivät Virtasen tähän kaupunkiin aina hänen elämänsä loppuun asti. Hän kävi Viipurin klassillisen lyseon, jossa vallitsi voimakas isänmaallinen henki. Kouluaikana hän innostui myös luonnosta ja keräsi poikkeuksellisen suuren, peräti yli seitsemänsataa kasvia käsittäneen herbaarion. Hänen toinen intohimonsa oli lukeminen, ja hän olikin Viipurin kirjaston ahkerin asiakas. Harrastukset herättivät hänessä halun tulla tutkijaksi.

Virtanen aloitti syksyllä 1913 opiskelunsa Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä. Hän opiskeli fyysis-matemaattisen tiedekunnan kaikkia aineita paitsi tähtitiedettä. Kemia veti Virtasta kuitenkin eniten puoleensa, ja siitä tuli hänen pääaineensa. "Jollain tapaa kemia viehätti minua ja minulla oli se tunne, että tässä on tiede, jota tarvitaan välttämättä ja että nämä luonnontieteet saavat vasta sellaisen oikean nyanssin, kun ne yhdistetään kemiaan", Virtanen oli tuolloin todennut. Virtasen valmistuttua filosofian kandidaatiksi kemian professori Ossian Aschan pyysi häntä assistentikseen. Samalla hän alkoi tehdä väitöskirjaa, joka valmistui todella vauhdikkaasti vain runsaassa vuodessa. Väitöskirja käsitteli pinabietiinihapon rakennetta. Se sai korkean arvosanan, mutta tekijä itse totesi kriittisesti: "Tämä oli minun väitöskirjatyöni ja siinä nyt ei ole kovin paljon hurraamista." Virtasesta tuli kemian dosentti 1924. Hänet kutsuttiin 1931 Teknillisen korkeakoulun ja 1939 Helsingin yliopiston professoriksi.

Virtasen taival kohti mainetta ja kunniaa alkoi, kun hänet 1919 pyydettiin kemistiksi Valion laboratorioon. Kaksi vuotta myöhemmin hän oli jo tämän laitoksen johtaja vain 26-vuotiaana. Nuori johtaja ymmärsi erinomaisesti kansainvälisyyden merkityksen tieteessä. Kun maitotuotteiden laadussa ei noihin aikoihin aina ollut kehumista, Virtanen oivalsi bakteriologisten lisätietojen tarpeen. Hän matkustikin runsaaksi puoleksi vuodeksi Ruotsin maataloudellisen koelaitoksen bakteriologiseen laboratorioon. Palattuaan sieltä kotiin vaimonsa kanssa hänellä oli mukana kolmen kuukauden ikäinen (Kaarlo Ilmari Virtanen) Kaarlo-poika. Virtanen ja Lilja Moisio oli vihitty avioliittoon edellisen vuoden alussa, ja häämatkallaan he viettivät viisi kuukautta Sveitsissä, missä Virtanen työskenteli Zürichin teknillisessä korkeakoulussa tunnetun professori Georg Wiegnerin johdolla. Vielä kolmannenkin puolivuotisen ulkomaanmatkan Virtanen ehti tehdä uransa alkuaikoina matkustettuaan uudelleen Ruotsiin, tällä kertaa Tukholman korkeakouluun. Siellä häntä ohjasi professori Hans von Euler, joka oli myöhemmin antamassa lausuntoa Virtasen Nobel-ehdokkuudesta.

Ulkomaanmatkoiltaan, joita tuolloin harvemmin tehtiin, nuori johtaja toi kansainvälisen ilmapiirin pieneen laitokseensa. Se oli varmastikin yhtenä syynä siihen suureen innostukseen ja ahkeruuteen, jolla laboratoriossa tuolloin tehtiin töitä. Virtasen tutkimukset kohdistuivat aluksi erilaisiin käymisilmiöihin, joilla oli laajastikin vaikutusta elintarvikkeiden laatuun. Virtanen perehtyi perusteellisesti happamuuteen ja pH-käsitteeseen, jotka sitten auttoivatkin hänet hänen kahteen merkittävimpään keksintöönsä. Ensimmäinen niistä oli AIV-voisuola. Suomen maidontuotanto oli itsenäisyyden alkuvuosikymmenellä lisääntynyt ja voin vienti merkittävästi laajentunut. Voi oli kuitenkin usein määränpäähän saapuessaan laadultaan niin kehnoa, ettei siitä enää ollut elintarvikkeeksi. Virtanen tarttuikin tarmokkaasti voin laatuongelmiin. Hän havaitsi, että suomalaiseen, tyypiltään melko happamaan voihin tuli helposti makuvirheitä. Kun voin pH nostettiin puskuroivan suolan avulla 6,5 - 7-tasolle, hävisivät makuvirheet. AIV-voisuola patentoitiin Suomessa, ja sen sisältö jäi pitkäksi aikaa kilpailijoille tuntemattomaksi. Suomalainen vientivoi olikin pian kovassa huudossa Englannin markkinoilla. Vasta kymmenisen vuotta Virtasen keksinnön jälkeen esimerkiksi Ruotsissa päästiin perille AIV-voisuolan salaisuudesta.

Virtanen kiinnostui myös kasvien biologisesta typensidonnasta. Hän ihmetteli, miksei palkokasveissa tapahtuvaa luontaista typen sitoutumista hyödynnetä tehokkaammin. Samalla Virtanen kiinnostui säilörehun valmistuksesta, jota Suomessa toki oli jo pitkäänkin harjoitettu. Siihen saakka käytetyn niin sanotun painorehun suurena ongelmana oli voihappokäyminen ja muu pilaantuminen, joka heikensi sekä rehun että maidon laatua. Virtanen keksi, että rehun happamuuden nopea, hallittu alentaminen sopivilla hapoilla esti säilörehua pilaantumasta. Kun rehun pH saatiin välille 3 - 4, ei ongelmia esiintynyt. Menetelmän soveltaminen käytäntöön sen sijaan oli hankalaa. AIV-liuos, jolla rehu hapotettiin, oli nimittäin voimakkaasti syövyttävää suolahapon ja rikkihapon seosta. Vaikka sitä käytettiinkin vahvasti laimennettuna, pelättiin siitä aiheutuvan käytännössä ongelmia. AIV-rehun tekoa alettiinkin opettaa maanviljelijöille monilla paikkakunnilla järjestetyillä kursseilla. Rehua tehtiin tutkimustarkoituksessa jopa keskellä Helsinkiä Virtasen Kalevankadulle valmistuneen uuden laboratoriorakennuksen pihalle pystytetyssä siilossa. AIV-rehun periaate tuli vähitellen tunnetuksi lähes kautta maailman, ja se patentoitiin useassa maassa.

Pian Virtasen tutkimukset laajenivat emmentaljuuston käymisiin. Pitkällisen työn tuloksena, vuosikymmeniä myöhemmin, emmentaljuuston laatuongelmat saatiin ratkaistua ja suomalainen emmental nousi maailmanmaineeseen. Kasvien biologisesta typensidonnasta syntyi pitkäaikainen oppiriita eräiden johtavien amerikkalaistutkijoiden kanssa. Virtasen kehittämä biologisen typen sidonnan mekanismia koskeva hydroksyyliamiiniteoria joutui vastakkain amerikkalaisten ammoniakkiteorian kanssa. Tässä tapauksessa Virtanen oli väärillä jäljillä. Hän oli kuitenkin asiasta niin innostunut, että hän osti 1933 Sipoosta maatilan voidakseen todistaa ajatuksensa omavaraisesta typpitaloudesta käytännössä oikeaksi. Virtanen toteuttikin erinomaisin tuloksin omavaraista ja luonnonmukaista typpitaloutta tilallaan. Näin kaupunkilaispojasta oli tullut eturivin maanviljelijä. Maatilasta muodostui Virtaselle tärkeä paikka, jossa hän vietti kaiken vapaa-aikansa. Siellä sijaitsivat myös tutkimuksen kannalta tärkeät Valion koekentät ja myöhemmin rakennettu koenavetta.

Virtasen saavutukset olivat herättäneet Valion havaitsemaan kemian suuret mahdollisuudet. Valio perustikin osuustoimintaliikkeen ja pankkien tuella Kemiantutkimus-Säätiön. Sille pystytettiin komea laboratoriorakennus, joka sai nimekseen Biokemiallinen tutkimuslaitos. Virtasesta tuli sen itseoikeutettu johtaja vuosiksi 1929 - 1973. Laitoksen vihkiäisissä 1931 Virtanen julisti tasavallan presidentille ja muulle juhlayleisölle: "Biokemia tulee tällä vuosisadalla mullistavasti vaikuttamaan elinkeinoelämään ja lääketieteeseen." Virtanen oli oikeassa, etenkin jos biokemia laajennetaan kattamaan myös 1990-luvulta alkaen huimaavasti kehittyvää biotekniikkaa. Virtanen kutsuttiin 1931 Teknillisen korkeakoulun biokemian professoriksi. Sieltä hän siirtyi kahdeksan vuotta myöhemmin kutsusta Helsingin yliopiston uuteen kemian professuuriin. Tästä huolimatta Virtanen piti koko ajan varsinaisena työpaikkanaan Biokemiallista tutkimuslaitosta, jossa hän piti luentonsakin.

Sodan puhjettua Virtanen kohdisti koko tieteellisen osaamisensa isänmaan palvelukseen. Hän kehitti muun muassa polttopulloja panssarintorjuntaan, erilaisia räjähdysaineita, rehuhiivan ja puuspriin valmistusta, tuholaismyrkkyjä ja erilaisia ravinnonsäilytysaineita. Talven 1942 ruokapulassa hän ryhtyi tutkimaan, voitaisiinko heinäjauhoa käyttää leivän valmistuksessa viljan korvikkeena. Heinäleipä, jota ministeritkin olivat koemaistaneet, ei kuitenkaan nopean kovettumisensa vuoksi soveltunut ravinnoksi. Jatkosodan alussa saksalaiset esittelivät Virtasta propaganda-artikkelissaan "Pohjolan typpitehtailija". Siinä muistettiin tärkeät rotuopit: "Ulkomuodoltaan professori Virtanen on puhdasverinen pohjoismaalainen, sinisilmäinen, keskikokoa kookkaampi, ryhdikäs isäntätyyppi."

Virtanen kiinnostui jo 1930-luvulla kansanravitsemuksen ongelmista. Häntä painoi nuorena kuolleiden veljiensä kohtalo, sillä kunnon ravinto olisi voinut pelastaa heidät. Osa Suomen väestöstä kärsi vielä itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä pahoista puutostaudeista. A-vitamiinin riittämätön saanti oli terveydellinen ongelma. Maanviljelijöille suositeltiinkin AIV-rehun valmistuksen lisäämistä, jotta myös talvimaidossa olisi riittävästi A-vitamiinia. Yleinen kansantauti, etenkin Itä-Suomessa, oli endeeminen struuma. Virtasen tutkimusten perusteella ja hänen kehotuksestaan kansanravitsemuskomitea teki valtioneuvostolle 1938 esityksen pakollisesta jodin lisäyksestä ruokasuolaan. Tämä ehdotus toteutui kuitenkin vasta 1950-luvulla, jonka jälkeen struuma alkoi hävitä Suomesta.

Nobelin palkinnon arvovalta toi Virtaselle vierailukutsuja, kunniatohtoruuksia ja ulkomaisten tiedeakatemioiden jäsenyyksiä. Hänen laboratoriollaan oli Suomessa pitkään johtava asema radiokemian, massaspektrometrian, kromatografisten menetelmien, ravitsemuksen ja luonnonaineiden rakenteiden tutkimuksessa. Virtasen henkilökohtainen tutkimustyö ei kuitenkaan enää ollut yhtä tuloksekasta kuin ennen. Hän alkoikin suuntautua tutkimustoiminnan yleiseen edistämiseen, tiedepolitiikkaan ja laajemminkin kansallisiin kysymyksiin.

Suomen Akatemian perustamista oli ehdotettu jo 1930-luvun lopulla. Aie toteutui vasta kymmenen vuotta myöhemmin 1948. Tasavallan presidentti J. K. Paasikivi nimitti Akatemiaan kymmenen jäsentä. Ensimmäisessä kokouksessaan Akatemia valitsi esimiehekseen A. I. Virtasen. Hänestä tulikin Akatemian alkuaikojen näkyvin hahmo. Marraskuun lopulla pidetyissä Akatemian juhlallisissa vihkiäisissä Virtanen tarkasteli avajaispuheessaan tutkimuksen edellytyksiä ja vapautta: "Niissä valtioissa, joissa yhteiskunnan rakenne perustuu yksilöiden ajatus- ja toimintavapauteen, ei myöskään tieteellistä työtä voida ainakaan kovin paljon holhota."

Akatemiasta käsin Virtanen teki lukuisia ehdotuksia suomalaisen tutkimustoiminnan edistämiseksi. Jo alkuvuonna 1949 valmistui hänen aloitteestaan ehdotus valtion luonnontieteellisestä ja humanistisesta toimikunnasta. Niiden tehtävänä olisi edistää Suomessa suoritettavaa tieteellistä työtä, toimia yhdyssiteenä tutkijoiden ja valtiovallan välillä sekä kehittää eri tieteenalojen yhteistyötä. Yhdessä nämä toimikunnat muodostaisivat valtion tieteellisen keskustoimikunnan. Näin syntynyt järjestelmä muodosti pohjan kaksikymmentä vuotta myöhemmin uudistetulle Akatemialle. Virtaselle itselleen oli kuitenkin katkera pettymys, ettei hän päässyt toiveidensa mukaan luonnontieteellisen toimikunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Suomen Akatemia teki 1954 kaksi merkittävää ehdotusta. Akatemian kollegion kokouksessa Virtanen esitti suunnitelman energiatoimikunnasta, jonka tulisi erityisesti perehtyä atomienergian käyttömahdollisuuksiin. Näin syntyi atomienergianeuvottelukunta. Toinen merkittävä aloite liittyi kansanravitsemukseen. Sanotun vuoden helmikuussa Virtanen luovutti maatalousministerille laatimansa yksityiskohtaisen ehdotuksen valtion ravitsemustoimikunnan perustamiseksi. Virtasesta tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Virtanen yritti myös voimakkaasti painostaa valtiovaltaa tutkimuksen merkittävään lisäykseen, jonka hän näki välttämättömäksi maan taloudelliselle kehitykselle. Virtanen ei kuitenkaan yrityksissään onnistunut, mikä sai hänet pettyneenä toteamaan: "Valitettavasti ei meidän valtioneuvostomme ollut kiinnostunut tällaisista asioista, pommitti heitä kuinka paljon tahansa. Itsetietoinen mahtavuus liittyy useimmiten poliittiseen johtajistoomme, jota lähinnä kiinnostaa vain vallassa pysyminen."

Edellä mainittu lausuma kuvastaa Virtasen kärjekkäitä sisä- ja ulkopoliittisia näkemyksiä, joiden vuoksi hänen oli toisinaan vaikea saada tiedepoliittisia aloitteitaan eteenpäin. Virtanen oli erittäin isänmaallinen ihminen, jolla oli korkeat ihanteet. Isänmaallisuus kumpusi jo nuoruuden Viipurin-ajoilta, eikä hän koskaan voinut hyväksyä kotikaupunkinsa luovuttamista Neuvostoliitolle. Hän ei muutenkaan voinut kerta kaikkiaan sietää Neuvostoliittoa eikä sen kanssa yhteistoiminnassa olevia poliitikkoja. Virtanen suri koko sydämellään Karjalan, Itä-Euroopan ja Baltian kohtaloita.

Virtanen oli luonteeltaan oikopäinen ja mielipiteiltään ehdoton. Siksi hän toisinaan tuli pamauttaneeksi poliittisia kannanottoja, jotka herättivät lähes kauhua sodanjälkeisen ajan päättäjissä. Nobel-juhlan aattona pidetyllä sanomalehtivastaanotolla Virtanen tuli tokaisseeksi, että Karjala olisi palautettava Suomelle. Lausuma pääsi tietenkin heti seuraavan päivän otsikoihin.

Virtanen sattui samaan laivaan, jolla ulkoministeri Carl Enckell ja ministeri Vihtori Vesterinen matkustivat Pariisiin 1947 allekirjoittamaan rauhansopimusta. Virtanen kehotti ministereitä palaamaan kotiin allekirjoittamatta sellaista sopimusta. Presidentti J. K. Paasikivi ärsyyntyi tästä ja kirjoitti päiväkirjaansa: "Tämä on hirmuista lapsellisuutta. Virtanen ei ymmärrä mitään politiikasta." Myös Urho Kekkosen idänpolitiikkaa Virtanen arvosteli reippaasti. "Mielestäni oikea nimitys uudelle poliittiselle suuntaukselle on kaltevan pinnan politiikka, joka on maallemme erittäin vaarallinen, erityisesti sen vuoksi, että sille joutuminen johtaa jatkuvaan liukumiseen alaspäin", Virtanen selvitteli näkemyksiään sanomalehti Uudelle Suomelle. Virtasen mielipiteet huolettivatkin valtakunnan johtoa koko 1950- ja 1960-luvun ajan. Kansallinen Kokoomus yritti kuitenkin saada häntä presidenttiehdokkaaksi 1956, mutta Virtanen kieltäytyi. Virtasen kannanotot saattoivat olla osasyynä presidentti Kekkosen nuivaan suhtautumiseen vanhaa Akatemiaa kohtaan, jonka hän sitten lakkauttikin.

Ystävilleen ja työtovereilleen Virtanen oli leikkisä, poikamainen ja hyväntahtoinen isällinen ohjaaja. Hänessä oli voimakasta karismaa, jonka kaikki tunnustivat. Virtanen oli aina valmis tukemaan ja auttamaan työtovereitaan ja alaisiaan. Hän tunsi myös vastuuta opiskelijoistaan. Kerran vuoden 1947 keväänä hän huomasi laboratoriossaan alakuloisen tutkijanalun. Virtanen sai tietää, että tytön abiturienttiveli oli kuolemaisillaan vatsakalvontulehdukseen Marian sairaalassa. Virtanen soitti heti ylilääkärille, ja keskustelun lopputuloksena annettiin potilaalle niukoista varastoista penisilliiniä. Näin veli, nimeltään Mikko Laaksonen, pelastui ja samalla pelastui Suomelle kansanedustaja, oikeusministeri ja Verohallituksen pääjohtaja.

Virtanen oli perusolemukseltaan hilpeä ja estoton karjalainen, joka nautti huumorista ja leikinlaskusta, kunhan se vain ei kohdistunut häneen itseensä tai hänen ajatusmaailmaansa. Virtasella, kuten monilla muillakin tiedemiehillä, työ ja yksityiselämä kietoutuvat toisiinsa ilman rajaa. Virtasen entinen oppilas ja sittemmin professori Fritz P. Niinivaara kertoi olleensa kerran Virtasen kanssa elokuvissa. Viime tingassa tulleina he joutuivat istumaan ylhäällä piippuhyllyllä, jossa ilma alkoi käydä yhä tukalammaksi hengittää. Jännittävästä filmistä huolimatta Virtasen ajatukset alkoivat pyöriä kaasuanalyysissä. Hän pohti: "Onkohan tässä ilmassa enää yhtään happea? Taatusti tässä on ainakin 10 prosenttia hiilidioksidia. Mitenkähän tästä saisi näytteen mukaan, voisimme labrassa tehdä kaasuanalyysin."

A. I. Virtanen on kiistatta eräs näkyvimpiä ja merkittävimpiä suomalaisia tiedemiehiä kautta aikojen. Hän on ainoa suomalainen tieteen nobelisti, ellei oteta lukuun lääketieteen Nobelin palkinnon 1967 saanutta ruotsalaista Ragnar Granitia, joka oli syntynyt Suomessa ja entinen Helsingin yliopiston professori. Virtanen oli noussut tieteelliseen kuuluisuuteen jo varsin nuorena, sillä hän oli Nobel-ehdokkaana ensimmäisen kerran jo 1933 ja myöntämisvuonna 1945 jo 12. kerran. Virtanen oli erittäin ahkera ja tuottelias. Hänellä oli yli 1 300 tieteellistä julkaisua. Virtanen onkin kansainvälisten historiankirjojen, hakemistojen ja Science Citation -indeksin mukaan vuosisatansa tunnetuin suomalainen kemisti. Kaikkiaan 44 Virtasen oppilasta väitteli tohtoriksi. Melkein kaikki seuraavan sukupolven professorit biokemiassa, ravitsemustieteessä, lääketieteellisessä kemiassa, radiokemiassa ja lähialoilla olivat hänen oppilaitaan.

A. I. Virtanen oivalsi jo 1920-luvulla kansainvälisten yhteyksien merkityksen tieteelle. Samoin hän tajusi jo varhain työryhmätyöskentelyn arvon. Eräs hänen pitkäaikainen työtoverinsa, dosentti Henning Karström, oli tiiviisti mukana AIV-järjestelmän kehittämisessä, vaikka itse keksintö oli Virtasen idea. Virtasen tutkimustyö oli sikäli merkittävää, että se johti samalla useisiin käytäntöä hyödyttäviin uudistuksiin. Virtanen oli itse asiassa koko aktiivisen tutkijakautensa teollisuusyrityksen palveluksessa, josta käsin hän hoiti professuurejaan. Tällainen monille soveltaville aloille sopiva kombinaatio hyödytti epäilemättä Virtasen työtä. Virtanen oli myös mukaansatempaava luennoitsija, joka pystyi esittämään asiansa myös kansan kielellä. Tätä ovat monet hänen oppilaansa kehuneet. Virtasella oli lisäksi myös merkittävät ansiot Suomen Akatemian esimiehenä ja siinä asemassa samalla suomalaisen tutkimuksen edellytysten esitaistelijana.

A. I. Virtasen kirjasto on siirretty Kuopion yliopistoon, minne on perustettu hänen nimeään kantava instituutti. Helsingin yliopiston Kumpulan kampusalueella on A. I. Virtasen aukio.

Artturi Ilmari Virtanen S 15.1.1895 Helsinki, K 11.11.1973 Helsinki. V veturinkuljettaja Kaarlo Virtanen ja Serafiina Isotalo. P 1920 - filosofian maisteri Lilja Matilda Moisio (aiemmin Lindh) S 1894, K 1972, PV teknikko Heikki M. Moisio (aiemmin Lindh) ja Liina Stade. Lapset: Kaarlo Ilmari S 1921, matematiikan professori; Olavi S 1925, agronomi.

URA. Ylioppilas Viipurin klassisesta lyseosta 1913; filosofian kandidaatti 1916, lisensiaatti, tohtori 1919.

Keskuslaboratorion assistentti 1916 - 1917; Valion laboratorion kemisti 1919 - 1921, johtaja 1921 - 1970; Helsingin yliopiston kemian dosentti 1924; Biokemiallisen tutkimuslaitoksen johtaja 1929 - 1973; Teknisen korkeakoulun biokemian professori 1931 - 1939; Helsingin yliopiston kemian professori 1939 - 1948; Suomen Akatemian jäsen 1948 - 1965, esimies 1948 - 1963.

Jäsenyydet: Kansanravitsemuskomitea 1936 - 1940; tuotantosuunnitelmakomitea 1940 - 1942; valtiovarainministeriön kansantalousosaston neuvottelukunta 1941 - 1945; päämajan Kss-alan neuvottelukunta, puheenjohtaja 1943 - 1944; valtion AIV-rehuneuvonnan keskusvaliokunta, puheenjohtaja 1945 - 1953; Valtion ravitsemustoimikunta, puheenjohtaja 1954 - 1968; Valtion luonnontieteellinen toimikunta, varapuheenjohtaja 1950 - 1956; Yhdistyneiden Kansakuntien alaisen ravinto- ja maatalousjärjestön (FAO) Suomen-toimikunnan ravitsemusjaosto, puheenjohtaja 1952 - 1954; energiatoimikunta 1955 - 1957; atomienergianeuvottelukunta 1958 - 1964.

Suomalainen Tiedeakatemia, jäsen 1927, esimies 1944 - 1945, kunniajäsen 1968; Suomalainen kemistiseura, puheenjohtaja 1931 - 1932, kunniapuheenjohtaja 1964; Societas biochemica, biophysica et microbiologica Fenniae, puheenjohtaja 1945 - 1969; Suomen kemistien valtuuskunta, puheenjohtaja 1947 - 1959; Nordisk förening för växtfysiologi, puheenjohtaja 1950 - 1952; Nuorison tuki -säätiön valtuuskunta, puheenjohtaja. 1954 - 1963.

Jäsen: Kungliga Lantbruksakademien 1933; Kungliga Vetenskaps-Societeten i Uppsala 1939; Kungliga Vetenskapsakademien 1939; Ingeniörsvetenskapsakademien 1945; Akademiet for de Tekniske Videnskaber 1947; Bayerische Akademie der Wissenschaften 1949; Koninklijke Vlaamse Akademie voor Wetenschappen 1949; Det Norske Videnskapsakademi 1950; Pontificia Accadémia Scientifica 1955; Deutsche Akademie der Naturforscher Leopoldina 1963; Accadémia Pugliese Della Scienze (Bari, Italia) 1964; National Academy of Sciences (Yhdysvallat) 1960.

Kunnianosoitukset: Suomen Valkoisen Ruusun K 1943; Vapaudenristi 2 ka. 1945; Suomen Leijonan suurr. 1953; Vapaussodan mm.; Talvisodan mm.; Jatkosodan mm.; Espanjan Siviiliansio-r. suurr. 1951; Tanskan Dannebrogin K 1951. Lääketieteen kunniatohtori Lund 1936; tekniikan kunniatohtori Tukholma 1949, Helsinki 1949; kunniatohtori Pariisi Sorbonne 1952; maatalous- ja metsätieteiden kunniatohtori Helsinki 1955, Giessen 1955. Wihurin säätiön kunniapalkinto 1943; kemian Nobelin palkinto 1945; Friesland-palkinto kultaisine mitaleineen (Hollanti) 1967; Yhdysvaltain maatalousministeriön The first W. O. Atwater -palkinnon plaketti 1968; Sigfred Thannhauser -mitali ja -palkinto 1970. Kultainen Scheele-mitali 1938; kultainen Adelsköld-mitali 1943; kultainen plaketti (Tukholma) 1946; kultainen Gadolin-mitali 1949; Kairamo-mitali 1950; Cajander mitali 1955; Emmanuele Paterno -mitali (Italia) 1958; kultainen Gebhard-mitali 1959; Faber Foundationin mitali (Wien) 1964; yliopistojen mitalit: Gent 1946, Tukholma (Grodordarens Riddare, studentkår) 1950, Pavia 1958, Helsinki 1960. Suomen Kulttuurirahaston kunniaesimies 1956; noin 30 koti- ja ulkomaisen etupäässä tieteellisen yhteisön kunniajäsen.

Järjestöjen kunnia- ja ansiomerkit: Suomalaisten teknikkojen seura, Pellervoseura, Suomen nuorison liitto, Suomen juustonvalmistajien yhdistys, Suomen maatalousseurojen keskusliitto, Suomen ayshireyhdistys, Suomen luonnonsuojeluyhdistys.

TUOTANTO. Katso Artturi Ilmari Virtasen julkaisut. 1988.

AIV-järjestelmä karjanruokinnan perustana. 1943; Valion laboratorio ja Biokemiallinen tutkimuslaitos biokemiallisen tutkimus- ja opetustyön kehittäjinä maassamme // Suomen kemistilehti A 17. 1944; Voin kestävyyden parantaminen : AIV-suolan salaisuus // Karjantuote 27. 1944; Palkokasvien typpitalous // Maatalous ja koetoiminta 1. 1946; Taistelu struumaa vastaan // Duodecim 78. 1962.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. A. I. Virtanen työtoverien silmin. 1994; M. Heikonen, AIV : keksintöjen aika. 1990; M. Heikonen, AIV : isänmaan aika. 1993; M. Heikonen, Näin myönnettiin Nobelin palkinto A. I. Virtaselle // Kemia-Kemi 3/23. 1996; R. Ihamuotila, Suomen tieteen nobelisti oli biokemian esitaistelija // Helsingin Sanomat 16.1.1995; J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944 - 1956 II. 1986; H. Karström, Artturi Ilmari Virtanen henkilönä ja tutkijana // Kanava 13/1985; J. K. Miettinen, A. I. Virtanen ansaitsi Nobelinsa // Kanava 1/1996.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: K. Kallio. 1945; T. Sakki. 1995, Helsinki . Maalaukset: T. Miesmaa. 1958; T. von Boehm. 1965; M. A. Werboff. 1961. Mitalit: A. Tukiainen. 1965.

ARTTURI ILMARI VIRTASEN MUKAAN NIMETTY. AIV-voisuola 1925; AIV-rehu 1928; postimerkki 1980; A. I. Virtanen -instituutti, Kuopion yliopisto 1989; aukio Helsinki; juhlaraha 1995.

Kirjoittaja(t): Risto Ihamuotila

Julkaistu 16.9.1997

Artikkelitekstin pituus: 21727 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

• Lyhenteiden selitykset
• Tekijänoikeudet ja viittaaminen
• Lähetä artikkelista palautetta

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI