• Etusivu
• Verkkojulkaisut
• Kirjat
• Biografiakeskus
• Linkit
• SKS

Vapaasti luettava artikkeli

Schjerfbeck, Helene (1862 - 1946)

taidemaalari

Uuden Suomen kuva-arkisto.

Jo Helene Schjerfbeckin varhaistuotannolla oli huomattava vaikutus Suomen taiteeseen, vaikka aikalaiset eivät aina ymmärtäneet hänen taiteellisia kokeilujaan. Nykyään häntä pidetään yhtenä Suomen taiteen suurista nimistä. Helene Schjerfbeckin pitkä ja tuottelias ura ulottui läpi monien taiteellisten murrosten ranskalaisvaikutteisesta realismista pelkistettyihin, ilmiöiden sisintä luotaaviin henkilökuviin ja asetelmiin.

Helene Schjerfbeckin taiteilijanura oli monessa mielessä poikkeuksellinen. Hän aloitti opintonsa 11-vuotiaana ja saavutti jo nuorena huomattavan teknisen taidon, joka pian kypsyi omaperäiseksi taiteelliseksi näkemykseksi. Hän maalasi jatkuvasti ja loi laajan tuotannon, joka käsittää paitsi öljyvärimaalauksia myös akvarelleja, piirustuksia, litografioita ja tekstiilisuunnitelmia. Vaikka Schjerfbeck on nykyään Suomen arvostetuimpia taidemaalareita, aikalaiset suhtautuivat häneen kriittisesti; hän alkoi saada ymmärtäjiä vasta Gösta Stenmanin 1917 järjestämän yksityisnäyttelyn jälkeen.

Helene Schjerfbeckin uran alkuvaihetta varjosti paitsi lapsena kaatumisen seurauksena saatu vaikea lonkkavika myös ajan ahdas naiskäsitys, joka ei olisi antanut tilaa voimakkaalle luovuudelle. Ajan taide-elämää ajatellen hämmästyttävät hänen varhaiset historialliset teoksensa: Haavoittunut soturi hangella (1880), Linköpingin vankilan ovella vuonna 1600 (1882), Wilhelm von Schwerinin kuolema (1886). Hän kuvasi suurissa, kunnianhimoisissa maalauksissaan miehiseen kokemuspiiriin kuuluvia aiheita, mitä pidettiin naiselle sopimattomana. Myös kokeilevuutta, modernisuutta ja sitoutumista Ranskasta opittuun naturalismiin eli "radikaaliin realismiin" paheksuttiin. Yleisö ei Helene Schjerfbeckin teoksista 1880-luvulla saanut sitä mitä se odotti, ja vastaanotto oli sen mukainen: hän joutui lahjakkuudestaan huolimatta tuntemaan itsensä suomalaisessa taide-elämässä muukalaiseksi.

Helene Schjerfbeckin isä, rautateiden työpajan konttoripäällikkö Svante Schjerfbeck, kuoli 1876 tuberkuloosiin lasten ollessa murrosiässä, ja taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva äiti Olga jäi yksin huolehtimaan Helenestä ja tätä kaksi vuotta vanhemmasta Magnuksesta (Magnus Schjerfbeck), josta tuli sittemmin arkkitehti. Helene Schjerfbeckin suhde äitiin oli ristiriitainen: äiti ei hyväksynyt tyttären taiteellista työtä, mutta vuosikymmenten yhteiselämä sitoi heidät kiinteästi toisiinsa. Helenen lapsuusvuodet olivat hiljaisia ja ankeita, ja hänen taiteelliset lahjansa huomasi ulkopuolinen, opettaja Lina Ingman. Taideopinnot hän aloitti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä poikkeuksellisen nuorena syksyllä 1873 ja jatkoi päästötodistuksen 1877 saatuaan Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. Hän arvosti suuresti Beckeriä ja sai tältä mielestään terveen pohjan.

Helene Schjerfbeck lähti Pariisiin saatuaan senaatin matka-apurahan syksyllä 1880. Hän opiskeli Académie Trélat'ssa ja Académie Colarossissa opettajinaan muun muassa Léon Bonnat ja Gustave Courtois, joista jälkimmäistä hän piti varsinaisena opettajanaan. Hän maalasi myös Meudonissa ja Bretagnessa ja palasi kotimaahan vasta kesäksi 1882. Toisella Ranskan-matkallaan 1884 - 1885 Helene Schjerfbeck osallistui ensi kertaa Pariisin kuuluisaan kevätsalonkiin (teoksella Lehtimajajuhla, 1883) ja maalasi jälleen myös Bretagnessa. Siellä hän tutustui englantilaiseen taidemaalariin, jonka henkilöllisyyttä ei nykyään tiedetä, ja kihlautui tämän kanssa. Sulhanen kuitenkin purki kihlauksen 1885, koska hänen sukulaisensa epäilivät Helenen lonkkavikaa tuberkuloottiseksi. Helene Schjerfbeck jäi naimattomaksi, mutta tätä elämänosaa hän ei pitänyt välttämättä hyvänä; häntä näyttää surettaneen erityisesti lapsettomuus. Myöhemmin hän harkitsi adoptiota, mutta ajatus kariutui ympäristön kielteisyyteen.

Helene Schjerfbeckin varhaisella tuotannolla oli huomattava merkitys Suomen taiteelle. Vuosikymmen oli hänelle etsimisen aikaa, ja teoksissa näkyy monia keskenään ristiriitaisia pyrkimyksiä. Vaikka hän halusi kilpailla niin sanotun korkean taiteen alueella maalaamalla suuria historiallisia teoksia, hän saattoi kuvata myös yleisön mitättömiksi kokemia aiheita, lähes aiheen fragmentteja, missä näkyy selvänä ajan ranskalaisen taiteen pyrkimys taiteellisen ilmaisun vapauttamiseen. Bretagnessa maalattua Pikkusiskoaan ruokkivaa poikaa (1881) voi pitää suomalaisen modernismin alkuna. Sen esittämiä lapsia pidettiin "rumina" ja "eläimellisinä" eikä leveää sivellintekniikkaa ymmärretty, ja teos leimasi Helene Schjerfbeckin äärimmäisen naturalismin edustajaksi. Vaikka hänen varhaistuotantoaan hallitsivat ranskalaisen ulkoilmanaturalismin vaikutteet, Pikkusiskoaan ruokkivan pojan ja Toipilaan (1887) välille mahtuu myös toisella tavalla radikaaleja maalauksia. Lehtimajajuhlassa suureen kokoon yhdistyy loistelias maalaustekniikka, ja sen näennäisessä tapahtumattomuudessa voi havaita yhteyksiä Edouard Manet'n teoksiin. Eräät Bretagnessa maalatut työt ovat ajan eurooppalaisessa taiteessa poikkeuksellisen pelkistettyjä: Ovi (1884) on äärimmilleen minimoitu ja Varjo muurilla (1883) muistuttaa synteettisessä otteessaan lähinnä Paul Cézannen taidetta.

Helene Schjerfbeckin läheisimmät taiteilijaystävätkään eivät vielä 1880-luvulla ymmärtäneet hänen kokeilujaan, ja hän luopui joksikin aikaa tästä maalaustavasta, vaikka koki sen omakseen. Vasta vuosisadan vaihteessa hän palasi siihen uudelleen. Schjerfbeck oleskeli vuosikymmenen lopulla St. Ivesissa Englannissa, ja siellä maalatut Toipilas ja Leipomo (1887) merkitsivät eräänlaista naturalistisen valomaalauksen yhteenvetoa. Vuosikymmenen lopussa tuotannossa alkoi näkyä siirtyminen uuteen suuntaan. Symbolismin pohjoismaiseen taiteeseen tuoma hämyinen valaistus ja hillitty väritys sopivat Schjerfbeckin taiteilijanlaatuun, ja hänen 1890-luvun maalauksissaan tapahtui selvä muutos: viivasta tuli entistä herkempi, väreistä pelkistetympiä ja aiheista intiimimpiä. Kysymyksessä oli siirtymävaihe 1900-luvun tyylittelevään modernismiin.

1890-luvulla Helene Schjerfbeck ei ollut yhtä tuottelias kuin aikaisemmin. Syynä oli osittain opetustyö Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, osittain heikko terveydentila. Opettaminen kävi fyysisesti Helene Schjerfbeckin voimille, mutta se verotti myös hänen henkisiä voimavarojaan, ja hän joutui usein ottamaan sairaslomaa kunnes helmikuussa 1902 pyysi eroa toimestaan. Seuraavana kesänä hän muutti lääkärin neuvosta äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jonka kuivaa ilmastoa pidettiin terveellisenä.

Helene Schjerfbeck matkusti 1894 Wieniin ja Firenzeen maalatakseen kopioita Taideyhdistyksen suunnittelemaa jäljennösmuseota varten. Näihin aikoihin Italia oli erityisesti suomalaisten symbolistien suosiossa, ja myös Schjerfbeckiin varhaisrenessanssin taide teki syvän vaikutuksen, vaikka hän myöhemmin vieraantui siitä. Omassa tuotannossaan hän yhä tietoisemmin alkoi kääntyä sisäänpäin. Hänen käsityksensä väristä muuttui, ja hän alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota viivoihin ja ilmeisiin. Vastapainon lisääntyneelle intiimisyydelle muodostaa Schjerfbeckin ainoa alttaritaulu, Ruotsinpyhtään kirkkoon 1898 maalattu Kristuksen ylösnousemus. Toinen suurimuotoinen teos on naisen kolmea eri ikäkautta kuvaava Kirkkoväkeä (1895 - 1900), jota on pidetty Schjerfbeckin 1890-luvun pääteoksena. Tämän jälkeen hän ei enää palannut suureen formaattiin tai "suuriin" aiheisiin, vaan syventyi yhä tiiviimmin sisäisen elämän kuvaamiseen.

Muutettuaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle Helene Schjerfbeck löysi jälleen maalaamisen ilon. Hän kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta eikä käynyt kertaakaan pääkaupungissa 1902 - 1917. Hän etääntyi Helsingin taiteilijapiireistä, mutta piti yhteyttä opiskeluaikojensa "taiteilijasisariin", erityisesti Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Ulkomaille Schjerfbeck ei enää päässyt matkustamaan ja taidetta hän seurasi pitkään ainoastaan lehtien ja kirjojen välityksellä. Hän osallistui kuitenkin näyttelyihin, erityisesti Turun taideyhdistyksen järjestämiin. Vaikka hän oli tuottelias, hän ei omasta mielestään koskaan ehtinyt maalata tarpeeksi. Esteenä olivat vihatut taloustyöt, joihin hän oli ajoittain pakotettu sen vuoksi, ettei hänen äitinsä sietänyt talossa palvelijaa.

Helene Schjerfbeckin elämässä tapahtui muutos syksyllä 1913, kun taidekauppias Gösta Stenman tuli ensi kertaa tapaamaan häntä. Stenman oli vakuuttunut Schjerfbeckin taiteen arvosta, ja hänen ansiostaan eristäytyvän taiteilijattaren teoksia alettiin nähdä entistä useammin näyttelyissä. Stenman järjesti myös hänen ensimmäisen yksityisnäyttelynsä syksyllä 1917, jolloin esillä oli kaikkiaan 159 teosta. Keväällä 1915 tuli Helene Schjerfbeckiä tapaamaan Hyvinkäälle hänen taiteensa ihailija metsänhoitaja Einar Reuter (kirjailijanimeltä H. Ahtela), josta tuli elinikäinen ystävä ja elämäkerran kirjoittaja. He kävivät kiinteää kirjeenvaihtoa, ja Reuter omaksui huolehtivan asenteen Helene Schjerfbeckiä kohtaan, joka puolestaan kiintyi syvästi häneen. Tieto Reuterin kihlautumisesta ruotsalaisen Tyra Arpin kanssa 1919 tuli hänelle järkytyksenä, sillä hän pelkäsi menettävänsä tämän ystävyyden. Reuter ja Schjerfbeck pysyivät kuitenkin jatkuvasti läheisinä.

Stenmanin välityksellä Helene Schjerfbeck sai jälleen elävän kosketuksen moderniin taiteeseen. Käydessään pitkästä aikaa Helsingissä hän näki Ateneumissa muun muassa Cézannen ja Paul Gauguinin teoksia ja tutustui ranskalaisen taiteen näyttelyyn, jossa kiinnostivat erityisesti Henri Matisse ja Othon Friesz. Taiteilijatovereille hän kirjoitti myös muun muassa Vincent van Goghista, Honoré Daumieristä, Constantin Guysista ja ruotsalaisesta Olof Sager-Nelsonista. Vaikka hän useimmiten joutui tyytymään jäljennösten näkemiseen, hän pohti kirjeissä syvällisesti taiteen olemusta ja ilmaisutapoja. Schjerfbeckin oma työtapa oli hyvin hidas; hän maalasi ja raaputti teoksiaan moneen kertaan saadakseen aikaan haluamansa vaikutelman. Hän oli hyvin itsekriittinen eikä tuntenut milloinkaan saavuttaneensa sitä mihin oikeastaan oli pyrkinyt; "pitäisi maalata tuntosarvin eikä siveltimin ja sormin", hän totesi kerran.

Helene Schjerfbeckin 1900-luvun tuotannolle on tyypillistä johdonmukainen linja kohti yhä keskitetympää ilmaisua. Vuosisadan alussa hän teki sarjan askeettisia, mustan ja harmaan eri sävyille ja muutamille harkituille värisävyille perustuvia maalauksia, muun muassa teokset Kotona (1903), Virkkaava tyttö (1904), Ompelijatar (Työläisnainen, 1905), Lukevat tytöt (1907) Kansakoulutyttö I ja Kansakoulutyttö II (1908), Pukukuva I (1908 - 1909) ja Pukukuva II (1909). Teoksissa näkyy voimakas uudistuminen; ne merkitsevät aikaisemmin katkelmallisesti esiin välähtäneiden pyrkimysten kiteytymistä omaksi ilmaisutavaksi. Ajoittain ilmenee viehtymystä koristeellisuuteen, selvimmin tekstiileissä, joita Schjerfbeck vuosisadan alussa suunnitteli Suomen Käsityön Ystäville. Maalauksissaan hän näyttää pyrkineen japanilaiselle taiteelle ominaiseen tyylittelevään esteettisyyteen, joka myöhemmissä teoksissa saattoi muuttua iskeviksi, ilmaisuvoimaisiksi väreiksi tai peitetyn intohimoisiksi tunteiksi. Tämä näkyy erityisen selvästi pitkässä omakuvien sarjassa, jonka välityksellä voi seurata sekä tyylillistä kehitystä että taiteilijassa itsessään tapahtunutta muutosta. Vuosikymmenten tyylimuutos kiteytyy erityisesti uusluomuksissa, joita Helene Schjerfbeck alkoi 1927 Stenmanin ehdotuksesta maalata vanhojen teostensa pohjalta.

Olga Schjerfbeck kuoli helmikuussa 1923, ja kesällä 1925 Helene Schjerfbeck asettui Tammisaareen, koska hän arveli siellä saavansa kaipaamaansa työrauhaa. Täydellistä rauhaa ei kuitenkaan tullut, sillä hänen maineensa alkoi kasvaa. Tukholmaan asettunut Stenman järjesti 1934 taidesalonkiinsa suomalaisen taiteen näyttelyn, jossa oli laaja Schjerfbeckin teosten kokoelma. Se oli menestys taiteilijattarelle samoin kuin syksyn 1937 sensaatiomainen yksityisnäyttely, jota seurasi sarja vastaavanlaisia eri puolilla Ruotsia - 1939 suunnitteilla ollut Amerikan näyttely kuitenkin peruuntui maailmansodan puhkeamisen vuoksi. Vuonna 1942 järjestettiin suuri juhlanäyttely Stenmanilla Tukholmassa. Sotavuosina Helene Schjerfbeck asui evakuoituna ensin Tenholassa, sitten Loviisan seudulla ja alkuvuodesta 1942 Luontolan parantolassa Nummelassa. Helmikuussa 1944 Gösta Stenman järjesti Helene Schjerfbeckin matkan Ruotsiin, ja viimeiset elinvuotensa Schjerfbeck vietti Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, jossa hän kuoli tammikuussa 1946. Hän maalasi aktiivisesti loppuun saakka; muun muassa raju viimeisten omakuvien sarja on syntynyt Saltsjöbadenissa.

Helene Schjerfbeckin taide otettiin Ruotsissa vastaan paljon innostuneemmin kuin Suomessa, jossa suhtautuminen oli hyvin vaihtelevaa. Jotkut pitivät vanhenevaa taiteilijatarta nuorista nuorimpana, toisten mielestä hän oli yliarvostettu. Taidehistoriassa Schjerfbeck nähtiin pitkään lähinnä 1880-luvun edustajana, ja hänen myöhemmälle tuotannolleen alettiin herätä hitaasti. Nykyään hän on vakiintunut yhdeksi Suomen taiteen "suurista", ja 1990-luvulla hänen teoksensa ovat alkaneet herättää huomiota myös pohjoismaiden ulkopuolella. Käsitys hänestä taiteilijana ei kuitenkaan ole vielä selvä; se pohjautuu paljolti edelleen vanhojen elämäkertojen luomiin oletuksiin. Erityisen voimakkaasti näkemystä Schjerfbeckistä on muokannut H. Ahtelan (Einar Reuter) elämäkerta, joka kuvaa hänet hauraaksi ja kärsiväksi olennoksi, mikä on vaikuttanut teosten tulkintaan. Helene Schjerfbeck ei kuitenkaan ollut niin eteerinen ja ruumiiton kuin on usein haluttu ymmärtää, eikä hänen taiteensakaan ole pelkkää estetisointia, vaan se on intensiivisesti olemassaoloa luotaavaa ja monella tavalla aikaan ja taiteen yleiseen kehitykseen sidoksissa.

Helena Sofia Schjerfbeck, Helene S 10.7.1862 Helsinki, K 23.1.1946 Saltsjöbaden, Ruotsi. V konttoripäällikkö Svante Schjerfbeck ja Olga Johanna Printz.

URA. Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu 1873 - 1877; Adolf von Beckerin yksityisakatemia 1877 - 1880; Académie Trélat, Académie Colarossi, Pariisi, 1880 - 1882; Ranskan-matka 1884 - 1885; Englannin-matka 1887 - 1888, 1889 - 1890; matka Pietariin 1892; matka Wieniin, Firenzeen 1894.

Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettaja 1892, 1894 - 1902.

Näyttelyt: 1917 Helsinki; 1934, 1937, 1942, 1987 Tukholma; 1992 Helsinki; 1998 Turku; 2001 Hyvinkää; 2006 Helsinki

TEOKSET. Luettelo, katso H. Ahtela, Helena Schjerfbeck : kamppailu kauneudesta. 1951; Helene Schjerfbeck. 1992.

Ateneumin taidemuseo, Helsinki; Alvar Aalto-museo, Jyväskylä; Cygnaeuksen galleria, Helsinki; Ett Hem, Turku; Gyllenbergin säätiö, Helsinki; Gösta Serlachiuksen taidemuseo, Mänttä; Helsingin kaupungin taidemuseo; Hämeenlinnan taidemuseo; Joensuun taidemuseo; Pohjanmaan museo, Vaasa; Reitzin säätiö, Helsinki; Sara Hildénin taidemuseo, Tampere; Taideteollisuusmuseo, Helsinki; Tammisaaren museo; Tampereen taidemuseo; Turun Taidemuseo; Moderna Museet, Tukholma; Nationalmuseum, Tukholma; Göteborgin taidemuseo; Malmön taidemuseo; Nasjonalgalleriet, Oslo; Bergen Billedgalleri.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kirjeitä: Helsingin yliopiston kirjasto, Kansallisarkisto, Åbo Akademin kirjasto.

H. Ahtela, Helena Schjerfbeck : kamppailu kauneudesta. 1951; H. Appelberg, E. Appelberg, Helene Schjerfbeck : elämänkuvan ääriviivoja. 1949; Helene Schjerfbeck. 1992; Helene Schjerfbeck : taikavuorella - muutoksen vuodet 1902 - 1925. 2001; L. Holger, Helene Schjerfbeck : elämä ja taide. 1989; L. Holger, Helene Schjerfbeck : piirustuksia ja akvarelleja. 1995; G. Johansson, Helene Schjerfbecks konst. Stockholm 1940; R. Konttinen, Oma tie : Helene Schjerfbeckin elämä. 2004; R. Konttinen, Totuus enemmän kuin kauneus : naistaiteilija, realismi ja naturalismi 1880-luvulla. 1991.

Kaunokirjallisuus: R. Liehu, Helene : romaani Helene Schjerfbeckin elämästä. 2003.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: T. Junno, Ovi. Toukokuu 1998, Hyvinkää. Muistomerkki, Tammisaari. Muistolaatat: T. Sakki. 1968, Hyvinkää; kotitalo, Tammisaari. Juhlaraha 1996.

HELENE SCHJERFBECKIN MUKAAN NIMETTY. Helenenkatu, Hyvinkää; teoksesta postimerkki 1975.

Kirjoittaja(t): Riitta Konttinen

Julkaistu 16.9.1997

Artikkelitekstin pituus: 14174 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

• Lyhenteiden selitykset
• Tekijänoikeudet ja viittaaminen
• Lähetä artikkelista palautetta

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI