Vapaasti luettava artikkeli

Sibelius, Jean (1865 - 1957)

säveltäjä

Sibelius, Jean (1865 - 1957)
Rembrandt 1915. Uuden Suomen kuva-arkisto.

Jean Sibelius on tunnetuin ja arvostetuin suomalainen säveltäjä, 1900-luvun ja ehkäpä koko musiikinhistoriankin tärkeimpiä sinfonikkoja ja orkesterirunoilijoita. Harva säveltäjä on kyennyt vangitsemaan yhtä osuvasti oman kansansa myyttejä, historiaa ja luontoa säveliin kuin Sibelius. Sibelius oli suomalaisen musiikin perustaja, ja hänen musiikillaan oli merkittävä rooli Suomen itsenäistymisprosessissa. Toisen maailmansodan jälkeen on nähty yhä laajemmin, että Sibelius oli myös modernisti ja edelläkävijä, jonka laajojen orkesteriteosten muoto- ja tekstuuriratkaisut näyttävät suuntaa jopa 1900-luvun lopun säveltäjille.

Lapsuus Hämeenlinnassa, Loviisassa ja Turussa

Jean Sibeliuksen syntymä 1865 ei olisi voinut sattua parempaan ajankohtaan. Vuosisataisesta yhteydestään Ruotsista 1809 irrotettu Suomi etsi Venäjän keisarikunnan osana omaa kansallista identiteettiään. Oman kielen ja kulttuurin kehittäminen oli käynnistynyt. Martin Wegeliuksen perustettua Helsingin musiikkiopiston 1882 ja Robert Kajanuksen johtaman Helsingin Orkesteriyhdistyksen, myöhemmän Helsingin kaupunginorkesterin, aloitettua samana vuonna toimintansa musiikkielämän kannalta keskeiset instituutiot olivat olemassa. Suomalaisen musiikin luojan paikka oli sen sijaan auki.

Johan Christian Julius Sibelius, perhepiirissä Janne, syntyi Hämeenlinnassa, pienessä varuskuntakaupungissa, jonka kaupungin- ja sotilaslääkärinä hänen isänsä Christian Gustaf Sibelius toimi. Isä oli väitellyt lääketieteen tohtoriksi, mutta oli luonteeltaan boheemi. Niinpä kun Sibeliuksen äiti Maria jäi lyhyen avioliiton (1862 - 1868) jälkeen leskeksi Christian Sibeliuksen menehdyttyä lavantautitartuntaan, kuolinpesä käsitti lähinnä maksamattomia laskuja. Maria muutti lapsineen takaisin äitinsä luo, ja 3-vuotiaana isänsä menettänyt Janne sai kasvaa hyvin naisvaltaisessa ympäristössä.

Pikkukaupungissa ei muutoin olisi ollut kunnollisia sivistysmahdollisuuksia, mutta suomalaisuusliikkeen ansiosta Hämeenlinnaan oli perustettu 1876 suomenkielinen lyseo, johon Jannekin pantiin kolme vuotta myöhemmin oppiin. Hänestä tuli kaksikielinen, ja hän sai jo varhain tuntuman J. L. Runebergin ja Zachris Topeliuksen lisäksi Kalevalaan ja Aleksis Kiven teksteihin; myös antiikin kirjallisuus kuului keskeiseen lukemistoon, mikä tuli vaikuttamaan ratkaisevasti hänen taidekäsitykseensä.

Musiikki vetosi Sibeliukseen jo pienestä pitäen. Minkään musiikkisuvun jäsen hän ei tosin ollut J. S. Bachin tai W. A. Mozartin tapaan; isä oli laulanut mielellään C. M. Bellmania ja Gunnar Wennerbergin gluntteja luutun säestyksellä, ja äiti osasi soittaa jonkin verran klaveeria. Äidin puolelta oli lisäksi 1600-luvulla elänyt esi-isä, kruununvouti Jakob Haartman, josta polveutuvat eräät muutkin suomalaisen musiikinhistorian merkkinimet: muun muassa A. G. Ingelius, joka sävelsi ensimmäisen suomalaisen sinfonian, Martin Wegelius, Aino Ackté sekä jo 16-vuotiaana kuollut säveltäjälahjakkuus Heikki Suolahti (1920 - 1936). Lisäksi isän puolelta säveltäjät Ernst Fabritius ja Ernst Mielck sekä musiikkitieteilijä Ilmari Krohn jakavat Sibeliuksen kanssa yhteisen esi-isän, kauppias Jakob Dannenbergin 1600-luvulta.

Sibeliuksen pianotunnit alkoivat 7-vuotiaana täti Julian opastuksella, ja jo tuolloin vapaat improvisaatiot menivät sormiharjoitusten edelle; eräässä perhetilaisuudessa Janne esitti improvisaation Faster Evelinas liv i toner (Eveliina-tädin elämä sävelinä). Ensimmäinen varsinainen sävellys on vuoden 1881 paikkeilta, jolloin Janne kirjoitti paperille Vesipisaroita viululle ja sellolle. Se ei ole lapsineron varhainen hengentuote, mutta sävellys osoittaa kuitenkin, että hänellä oli jo käsitys klassisen äänenkuljetuksen, säveltämisen aakkosista; oireellista on soittimien värityksellinen käyttö (pizzicato-soitto) oikean tunnelman saavuttamiseksi.

Viulutunnit alkoivat vasta lähes 16-vuotiaana paikallisen sotilaskapellimestarin opastuksella, ja alusta pitäen säveltäjän kertoman mukaan viulu otti hänet kokonaan valtoihinsa. "Tästedes oli kymmenen vuoden ajan hartain toivoni, minun kunnianhimoni ylväin päämäärä tulla suureksi viuluvirtuoosiksi." Piano - "se ei laula", säveltäjän kommentti kuului - oli Sibeliukselle lähinnä säveltämisen väline, mutta viulun avulla hän tutustui sen oman ohjelmiston lisäksi klassis-romanttiseen kamarimusiikkikirjallisuuteen. Musisointi seurapiireissä ja sisarusten, pianoa soittavan Lindan ja selloa soittavan Christian Sibeliuksen, kera muodostui käytännön yllykkeeksi myös omaan luovaan työhön. Jo Hämeenlinnan-vuosina 1880 - 1885 syntyi viitisentoista sävellystä: pianomusiikkia ja kamarimusiikkiteoksia kahdesta neljälle soittajalle. Wieniläisklassikoiden lisäksi esikuvina olivat muun muassa Felix Mendelssohn, Edvard Grieg ja Pjotr Tshaikovski. Ennen siirtymistään 1885 Helsinkiin Sibelius sai valmiiksi muun muassa Es-duuri-jousikvarteton, joka kertoo määrätietoisesta paneutumisesta säveltämisen salaisuuksiin. Taustalla oli Sibeliuksen perehtyminen omin päin 1800-luvun erääseen keskeiseen sävellyksen oppikirjaan, Johann Christian Loben Lehrbuch der musikalischen Compositioniin.

"Hämeenlinna oli koulukaupunki, Loviisa vapaus." Kouluelämän vastapainoksi Sibelius oleskeli usein von Konowien sukutilalla Sääksmäellä Hämeenlinnan lähistöllä. Sibeliuksesta kehittyi mestariampuja, mutta yhtä tärkeää oli luonto, jonka Sibelius koki runollisesti mystiseksi voimaksi: "Hämärissä Janne huvittelihen vaanimalla satuolentoja metsien pimennoissa." Tulevan luonto-orientoituneen sävelrunoilijan tie tuli näin viitoitetuksi. Yhtä tärkeitä olivat Loviisassa isoäidin ja Eveliina-tädin luona vietetyt kesät. Loviisassa Sibeliusta kiehtoivat meri, vapaus ja kaukokaipuu. Mielikuvitus vei Sibeliuksen ennen hänen syntymäänsä haaksirikossa merimiehenä kuolleen sedän, Johanin, jäljissä kaukaisiin maihin. Kun Sibelius otti 1886 uuden taiteilijanimen, hän otti käyttöön myös sedän käyntikortit, joihin nimi Johan oli painettu ranskankieliseen muotoon Jean Sibelius. Turussa asuva Pehr-setä puolestaan oli itseoppinut amatöörimuusikko, siemenkauppias, joka tarkkaili tähtiä kaukoputkella ja soitti öisin viulua. Hän otti Jannen maailmassa isän, varhaisvaiheessa jopa musiikillisen neuvonantajan, paikan. Turussa Sibelius tutustui laajemmin musiikkiin Pehr Sibeliuksen partituurikokoelman avulla sekä kuuli mitä ilmeisimmin ensi kertaa myös orkesterimusiikkia.

Ei ole vaikea huomata, että Jean Sibeliuksen verenperintö ja nuoruusvuosien kokemukset viittaavat vahvasti ei-porvarillisen uravalinnan suuntaan; lähisukulaisiin kuului epäkäytännöllisiä, joko haaveksuvia tai rennosti eläviä tyyppejä. Maria-äidin herkkävaistoinen, syvästi mystis-uskonnollinen luonne ja isän kevyesti raha-asioihin suhtautuva, vaikkakin samalla myös pitkäjänteiseen työntekoon soveltuva luonne loivat pohjan paitsi myöhemmän säveltäjän suurelliselle, perheen joskus raunioittavalle elämäntyylille, myös kyvylle työstää ja takoa suuria teoksia keskellä arkipäivän ongelmien kaaosta.

Opiskeluvuodet Helsingissä

Syksyllä 1885 Jean Sibelius aloitti lakitieteen opinnot Aleksanterin yliopistossa Helsingissä ja kirjoittautui myös Helsingin musiikkiopistoon. Seurasi klassinen näytös: yliopiston kurssikirjat pölyyntyivät, ja seuraavan vuoden syksyllä ei ollut enää puhettakaan yliopisto-opintojen jatkamisesta. Musiikki ahmaisi nuoren säveltäjänalun mukaansa. Martin Wegeliuksen, musiikkiopiston laajasti sivistyneen rehtorin johdolla opiskeltiin musiikinteoreettisia aineita, mutta aluksi viulunsoitto oli tärkeämmällä sijalla. Sibelius esiintyi opiston näytteissä G. B. Viottin, F. Mendelssohnin ja P. Roden konserttojen sekä romanttisten pikkukappaleiden solistina, soitti opiston kvartetissa sekä pääsi Richard Faltinin johtaman Akateemisen orkesterin konserttimestariksi. Vähitellen hänen täytyi huomata, että ramppikuume ja ennen kaikkea varsin myöhään aloitetut viuluopinnot estivät virtuoosin uran.

Säveltäminen työntyi etusijalle. Pääpaino Wegeliuksen opetuksessa oli tosin harjoitustehtävillä, mutta Sibelius teki koko ajan opettajalta salassa myös omaan tyyliinsä teoksia, joissa hän asettui vastatusten Wegeliuksen edustaman kromaattisen uussaksalaisen ihanteen kanssa. Myös ystävä- ja sisaruspiirille syntyi lukuisia pikkukappaleita. Helsingin-kaudella syntyi yhteensä lähes sata sävellystä: lauluja sekä teoksia erilaisille kamarikokoonpanoille, muun muassa pianotrioja, viulusonaatti ja jousikvartetto. Sibeliuksen eteneminen opinnoissa oli nopeaa, ja jo varhain häntä luonnehdittiin musiikkineroksi. Kun musiikkiopiston kevätkonsertissa 1889 esitettiin a-molli-jousikvartetto, se sai johtavalta musiikkiarvostelijalta, Karl Flodinilta täyden tuen: "Hra Sibelius on yhdellä iskulla asettunut ensimmäiseen riviin niiden joukossa, joiden varassa on Suomen luovan säveltaiteen tulevaisuus."

Vähintään yhtä merkittävää kuin Helsinki opiskelukaupunkina olivat siellä solmitut ystävyyssuhteet. Näitä olivat tutustuminen säveltäjäkapellimestari Robert Kajanukseen, josta tuli Sibeliuksen musiikin tärkein esitaistelija, kirjailija Juhani Ahoon, pianistikirjailija Adolf Pauliin (1863 - 1942) sekä vaikutusvaltaisen Järnefelt-suvun sisarusparveen, jonka muodostivat kapellimestari-säveltäjä Armas Järnefelt, taidemaalari Eero Järnefelt, tolstoilainen kirjailija Arvid Järnefelt sekä tietenkin Aino Järnefelt, Sibeliuksen tuleva puoliso. Erityisen merkittävää oli, että Wegelius oli onnistunut kiinnittämään musiikkiopiston opettajaksi kansainvälisesti tunnetun pianistisäveltäjän Ferruccio Busonin. Busoni, Sibelius, Paul ja Armas Järnefelt muodostivat tiiviin ystäväpiirin, joka kokoontui lähes päivittäin Ericsonin kahvilassa tai Kämpin ravintolassa ja pohti elämään ja taiteeseen liittyviä kysymyksiä.

Vuodet Berliinissä ja Wienissä

Neljässä vuodessa Jean Sibelius oli imenyt itseensä Helsingistä sen, mitä sieltä oli saatavissa. Oli ulkomaisten opintojen vuoro. Ne eivät suuntautuneet kuitenkaan Pietariin, missä olisi ollut käytettävissä orkesterin nero Nikolai Rimski-Korsakov, vaan Wegelius halusi varmistaa suojatilleen tiukan saksalaisen koulutuksen. Ensimmäinen ulkomainen opiskelukohde oli Berliini, missä hänen opettajanaan toimi akateeminen teoreetikko Albert Becker. Loputtomien kontrapunktiharjoitusten tekeminen ei ollut antoisaa, vaikkakin epäilemättä hyödyllistä, joten tärkeimmät virikkeensä Sibelius sai seuraamistaan musiikkiesityksistä. Hän kuuli Ludwig van Beethovenin sinfonioita Hans von Bülowin johtamana ja pianosonaatteja tämän soittamana; Joachim-kvartetti esitti sellaisia teosharvinaisuuksia kuin Beethovenin myöhäiskvartettoja. Tärkeää oli myös Richard Straussin sävelrunon Don Juan kuuleminen, ja kun Kajanuskin kävi johtamassa Berliinissä Aino-sinfoniansa, Sibelius sai mahdollisesti herätteen sinfonisen runon suuntaan. Vielä on syytä mainita Richard Wagner, jonka oopperat Tannhäuser ja Nürnbergin mestarilaulajat tekivät Sibeliukseen suunnattoman vaikutuksen sekä synnyttivät pitkäikäisen Wagner-trauman. Christian Sindingin vaikutuksesta Sibelius sävelsi 1890 g-molli-pianokvinteton, joka on hänen ensimmäinen sibeliaaninen sävellyksensä. Palattuaan lomalle kotimaahan kesän 1890 tärkeimpiä tapahtumia oli valoisan B-duuri-jousikvarteton valmistuminen ja henkilökohtaisessa elämässä kihlautuminen Aino Järnefeltin kanssa.

Seuraava opiskelupaikka oli Busonin myötävaikutuksesta syksystä 1890 alkaen Wien, joka vastasi enemmän Sibeliuksen mieltymyksiä: "Wien on oikein minun makuni mukainen paikka." Wienin avoin kansainvälinen ilmapiiri, seurapiirit, romanialaiset ja unkarilaiset muusikkotuttavuudet ja kaikkialla kaikuvat Straussin valssit ottivat hänet valtoihinsa. Vanheneva Johannes Brahms torjui Sibeliuksen Busonin suosituksista huolimatta, ja opettajiksi tulivat tuolloin suosittu Karl Goldmark (1830 - 1915), joka opasti orkesterin käsittelyssä, sekä myös Hugo Wolfin ja Gustav Mahlerin opettajana toiminut Robert Fuchs (1847 - 1927). Eräät musiikkielämykset olivat suuntaa-antavia. Anton Brucknerin kolmannen sinfonian kuuleminen konsertissa, jossa säveltäjä itse oli läsnä, kirvoitti tunnustuksen: "Hän on minun käsitykseni mukaan suurin elossa oleva säveltäjä." Tuleva orkesterisäveltäjä-Sibelius liikuttui kyyneliin Hans Richterin johtamassa Beethovenin yhdeksännen sinfonian esityksessä: "Tunsin itseni niin pieneksi, niin pieneksi."

Orkesterisäveltäjä syntyy

Jean Sibelius oli ollut tähänastisen uransa ajan kamarimusiikin säveltäjä. Wienissä hänestä tuli yllättäen orkesterin mies. Karl Goldmarkin johdolla Sibelius sävelsi Bruckner-vaikutteisen E-duuri-alkusoiton sekä värityksellisesti vapaamman Scène de balletin. Wienillä oli toinenkin tärkeä vaikutus Sibeliukseen: hänessä heräsi yhtäkkiä kiinnostus kaikkea suomalaista ja suomen kieltä kohtaan. Sibelius syventyi Kalevalaan ja löysi sen myytillisen maailman: "Minusta Kalevala on ihan moderni. Se on minun mielestäni musiikkia kaikki, teema ja muunnelmia." Sinfonisen runon (Kullervo) Kullervo pääteema syntyi kiihkeän perisuomalaisen tunnelman vallassa. Eräissä Keski-Euroopan maissa Sibeliusta onkin myöhemmin pidetty vain suomalaisena säveltäjänä, kotiseutusäveltäjänä, kansallisromantikkona. Palattuaan kesällä 1891 Wienistä Suomeen Sibelius jatkoi Kullervon säveltämistä. Vaikka Sibelius myöhemmin kiistikin tapahtuneen, hän oli syksyllä 1891 tapaamassa Porvoossa majailevaa Larin Paraskea. Aidon runonlaulannan ja itkuvirsien kuuleminen vaikutti ratkaisevasti paitsi Kullervon tematiikkaan ja muodontaan myös Sibeliuksen oman sävelkielen muodostumiseen. Kullervon kantaesitys 28.4.1892 oli valtava menestys: "Suomalaisten sävelten mahtava kevätvirta syöksyi valtavalla kohinalla esiin erämaasta", kuten Kajanus luonnehti tätä suomalaisen musiikinhistorian avainhetkeä. Suomalainen musiikki oli luotu, Sibelius oli lunastanut itseensä kohdistetut toiveet.

Saman vuoden kesäkuussa vietettiin häitä, ja morsiuspari lähti muodinmukaisen karelianismin vetämänä Kalevalan syntysijoille muun muassa Ilomantsiin ja Korpiselälle, missä Sibelius merkitsi muistiin runosävelmiä. Matkan innoituksia voi löytää jossain määrin sävelrunosta En saga (Satu), mutta ennen kaikkea Karelia-musiikista ja (Lemminkäinen) Lemminkäis-legendoista. Avioitumisen jälkeen perheeseen syntyi vuosien mittaan kuusi tytärtä, joista yksi kuoli varhain. Sibelius joutui perheen säännöllisen toimeentulon turvaamiseksi opettamaan viulunsoittoa ja teoria-aineita musiikkiopistossa ja Kajanuksen perustamassa orkesterikoulussa vuosisadan vaihteeseen saakka. Säveltäjän elämäntapa ei paljoa silti muuttunut. Kun 1891 ilmestynyt Adolf Paulin paljastuskirja En bok om en människa oli näyttänyt kuvitteellisen henkilönsä (Sillén = Sibelius) työntekoa vieroksuvan joutilaisuuden ja runsaan samppanjan käytön, ei Akseli Gallen-Kallelan 1894 näytteille panema taulu Probleemi (myöhemmin Symposium), jossa tunnetut taiteilijat torkkuvat hillittömien juominkien uuvuttamina, tehnyt yhtään sen suotuisampaa vaikutusta suureen yleisöön.

Sadun ja Karelia-musiikin jälkeen sävellyssuoni pulppusi vasta Bayreuthin ja Münchenin matkan 1894 innoittamana. Wagnerin murskaavan ylivoimainen musiikki kariutti kuitenkin Sibeliuksen oopperasuunnitelmat; tekeillä ollut Kalevala-aiheinen ooppera Veneen luominen jäi valmistumatta. Wagner jätti pysyvän jäljen Sibeliuksen musiikkiin, mutta musiikkidraama sävellyslajina vaihtui sinfoniseen runoon ja Franz Lisztin nousemiseen säveltäjäesikuvaksi. Oopperan aineistoa Sibelius käytti 1895 neljä sävelrunoelmaa, legendaa, käsittävään Lemminkäis-sarjaan.

Sibelius haki 1896 Helsingin yliopiston musiikin harjoitusmestarin virkaa. Tällöin hän piti merkittävän koeluennon aiheesta "Muutamia näkökohtia kansanmusiikista ja sen vaikutuksesta taidemusiikkiin", jossa hän ainoan kerran selvitteli kirjallisessa muodossa omia sävellyksellisiä näkemyksiään. Sibeliuksen mukaan kansanmusiikki muodostaa säveltäjän työn ensisijaisen lähtökohdan, vaikka hänen tuleekin lopuksi nousta kansallisen yläpuolelle. Voiton kilvassa peri hieman häpeällisen valituskierroksen jälkeen Robert Kajanus, mikä ei kuitenkaan sotkenut ystävysten välejä. Korvaukseksi ja Sibeliuksen onneksi hänelle järjestettiin vuotuinen apuraha, joka vaihtui myöhemmin elinikäiseksi eläkkeeksi.

Romanttisesti suuntautuneen kauden Sibeliuksen tuotannossa päätti 1899 hieman Tshaikovski-henkinen ensimmäinen sinfonia. Samalla kääntyminen sinfonian suuntaan vei Sibeliuksen kohti absoluuttisen musiikin ihannetta. Siinä kuten toisessa sinfoniassakin 1902 on tosin nähty kernaasti myös kansallisen itsenäisyystaistelun piirteitä. Routavuosien aikana Sibeliuksesta ja tämän musiikista tuli kansallisen liikehdinnän itsestään selvä symboli. Sibeliuksella ei ollut mitään tätä vastaan, ja hän sävelsi 1899 sekä Ateenalaisten laulun että lehdistöpäiviä varten kuvaelmamusiikkia, jonka viimeinen osa, Suomi herää, ristittiin myöhemmin Finlandiaksi. Tämä helposti ahdasmieliseksi kääntyvä katsantokanta saattoi kuitenkin erityisesti myöhempinä vuosina haitata hänen vallan toisenlaiseksi, ensisijaisesti musiikiksi ajateltujen sävellystensä vastaanottoa.

Ratkaiseva käänne kohden klassisempaa tyyliä, kansallisromantiikasta loitontuminen, sijoittuu vuosisadan alkuun, kun Sibelius asui perheineen 1900 - 1901 muun muassa Italian Rapallossa. Italian vanhan taiteen selkeä muotokieli vei hänen musiikkiaan kohden keskittyvää sopusuhtaisuutta ja antiikin ihanteita. Rooman arkkitehtuuri ja taide sekä Giovanni Pierluigi da Palestrinan musiikki toivat hänen mieleensä "merkillisiä ajatuksia musiikin olemuksesta". Toinen sinfonia on osittain uuden tyylin ensimmäinen ilmentymä. Muita esimerkkejä tästä ovat Sadun muokkaaminen 1902 selväpiirteisemmäksi sekä 1903 - 1905 syntyneen viulukonserton, vallankin sen lopullisen version klassinen arkkitehtuuri.

Muutto Ainolaan ja kypsyminen klassikoksi

Tyylinmuutosta edisti myös ulkoisen elämän muutos. "Helsingissä kuoli kaikki laulu minussa", säveltäjä itse totesi. Päästäkseen eroon usein pitkäksi venähtäneistä ravintolaistujaisista ja saadakseen säveltämisrauhan Jean Sibelius muutti 1904 perheineen arkkitehti Lars Sonckin suunnittelemaan taloon Tuusulaan (sittemmin Järvenpää). Ainolan rakentaminen oli osaltaan myös Axel Carpelanin (1858 - 1919), köyhtyneen aatelismiehen ja joutilaan musiikinrakastajan, ansiota. Hän järjesti Sibeliuksen raha-asiat moneen kertaan kuntoon vetoamalla isänmaallisten liikemiesten omaantuntoon ja oli Sibeliuksen taiteen ehkä syvällisin ymmärtäjä. Carpelanilta Sibelius sai Pariisin maailmannäyttelyn konsertista 1900 alkaen jatkuvasti ohjeita tai ehdotuksia uusiksi sävellyksiksi sekä ateljeekritiikkiä. "Kenelle minä nyt sävellän?", Sibelius kysyi ystävänsä kuoltua 1919.

Kolmas sinfonia 1907 viestii aivan uutta elämäntilannetta: "Kaikesta huolimatta on kuitenkin paljon duuria elämässä. III (sinfonia) kulkee C-duurissa!" Sibelius sai myös voittoja ulkomailla, ja hänen musiikkinsa sai pysyvän jalansijan Englannissa, missä hän vieraili 1905; Sibeliuksen musiikin esitaistelijoiksi ryhtyivät muun muassa Henry Wood, Rosa Newmarch ja Ernest Newman. Sibelius kävi johtamassa 1906 Pietarissa sinfonisen runoelmansa Pohjolan tytär. Kautta uransa aina seitsemännen sinfonian kantaesitykseen 24.3.1924 saakka Sibelius johti teoksiaan kaikkialla Euroopassa ja huolehti niiden ensiesityksistä.

Sibelius tapasi 1907 Gustav Mahlerin tämän vieraillessa konserttimatkalla Helsingissä. Toisilleen vastakkaisia tyyli-ihanteita edustavien säveltäjien kesken ei syntynyt syvempää ymmärrystä, eikä Mahler niin ikään aikansa nimekkäimpiin kuuluvana kapellimestarina johtanut kollegansa teoksia. Mahlerin ja Sibeliuksen keskustelusta säilyneet ajatukset ovat osa 1900-luvun musiikinhistoriaa. Kun Sibelius sanoi ihailevansa sinfonian olemuksessa "sen syvää logiikkaa, joka vaatii kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä", Mahlerin mielestä "sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki".

Ekspressionistinen kausi ja sota-aika

Jean Sibeliukselta leikattiin kurkkukasvain keväällä 1908, ja hän lopetti kokonaan sikarien polton ja alkoholin käytön seitsemäksi vuodeksi. Ei liene sattumaa, että tähän ajanjaksoon sijoittuvat Sibeliuksen sisäistyneimmät ja yleisön kannalta vaikeimmin ymmärrettävät teokset. Sielullinen kriisi näkyy musiikin tummuutena, ulkoisen näyttävyyden kaihtamisena, ilmaisun ajoittaisena ahdistuneisuutena, ekspressionistisuutena. Tänä aikana syntyivät sinfoninen runo Öinen ratsastus ja auringonnousu (1908), jousikvartetto Voces intimae (Sisäisiä ääniä, 1909), neljäs sinfonia (1911), sävelrunot Bardi (1913) sekä Luonnotar (1913). Eritoten neljännen sinfonian kirpeä dissonanttisuus, modernistisuus, koettiin iskuna vasten yleisön kasvoja. Tätä Sibeliusta ei ollut helppo seurata, ja kansallissäveltäjän maine koki monen silmissä kovan kolauksen.

Sibelius teki hellittämättä 1910-luvun alussa konserttimatkoja muun muassa Göteborgiin, Riikaan, Kööpenhaminaan ja Berliiniin. Sibeliuksen kansainvälinen maine alkoi vakiintua. Hänelle tarjottiin 1912 Wienin musiikkiakatemian sävellyksen professuuria, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Samoin kävi 1921, kun Sibelius kutsuttiin New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan Rochesteriin, Eastman School of Musicin opettajaksi; Sibelius tiesi sisimmässään, ettei hänessä ollut pedagogin ainesta. Sibeliukselle mieluisimpia kokemuksia on täytynyt olla hänen Amerikan-matkansa 1914, jolloin hänet vihittiin Yalen yliopiston kunniatohtoriksi. Matkaan sisältyi konsertteja, joissa soi muun muassa häneltä tilattu impressionistinen sävelruno Aallottaret, sekä käynnit Bostonissa ja Niagaran putouksilla.

Maailmansota 1914 - 1918 merkitsi Sibeliukselle vaikeita aikoja henkisesti ja aineellisesti. Liikkumisen vaikeus toi mukanaan eristymisen, valtioneläke pieneni inflaation vuoksi, ja saksalaiselta kustantajalta Breitkopf & Härteliltä jäivät tekijänoikeuspalkkiot saamatta. Sibeliuksen ylelliseen elämäntyyliin suhteutettuna tämä merkitsi perheelle köyhyyttä, suoranaista kurjuutta. Turvatakseen taloutensa hänen piti säveltää pikkukappaleita: lauluja, pianosävellyksiä sekä teoksia viululle ja pianolle. Nämä Sibeliuksen "voileipäkappaleiksi" nimittämät sävellykset sisältävät silti verrattomia helmiä, sillä hän kykeni yhdistämään iskevän populaariuden korkeaan laatuun.

Suomi saavutti 1917 itsenäisyyden, mutta sitä seurasi katkera sisällissota. Sibeliuksen henki ei ollut uhattuna, vaikka hän olikin säveltänyt Jääkäri-marssin 1917. Punaisten joukot suorittivat kuitenkin Ainolassa kotietsintöjä, ja Sibelius perheineen pelastautui ystäviensä avustuksella varmuuden vuoksi Helsinkiin, missä hänen turvallisuutensa saatettiin varmemmin taata. Sotavuosien vaikeus heijastui myös viidennen sinfonian kivulloiseen syntyprosessiin. Työ sen parissa kesti puoli vuosikymmentä, sillä vaikka sinfonia esitettiinkin ensi kertaa 50-vuotissävellyskonsertissa 1915, vasta 1919 oli valmis se laitos, joka nykyään on käytössä. Sinfonian työläs valmistuminen heijastelee samalla myös Sibeliuksen sävelajattelussa tapahtuneita muutoksia: hän ponnisteli uuden sinfonisen muotokäsityksen parissa korvatakseen vanhan muodon uudella, sinfonian ja sinfonisen runon lajit yhdistävällä ja vapaammalla sinfonisella fantasialla.

Viimeiset mestariteokset ja "Järvenpään hiljaisuus"

Sota-ajan ankeus taittui vasta 1919, kun Jean ja Aino Sibelius matkustivat Kööpenhaminaan pohjoismaisille musiikkipäiville. Sibelius sai vihdoinkin taas "hengittää Euroopan ilmaa". Hän tapasi Carl Nielsenin, mutta läheistä ystävyyssuhdetta ei päässyt syntymään, etenkin kun Sibeliusta luonnehdittiin arvosteluissa kollegoita ajatellen epäkohteliaasti "Pohjolan tämän hetken suurimmaksi musiikkinimeksi".

Vuosien 1920 - 1922 luovan tauon jälkeen alkoi Sibeliuksen sinfoninen myöhäiskausi. Hän jatkoi esiintymisiään ulkomailla ja takoi valmiiksi kuudennen (1923) ja seitsemännen sinfoniansa (1924). Samalla hän koki vanhenevan säveltäjän kohtalon: "Työ ei enää suju samalla vauhdilla kuin ennen, ja itsekritiikki kasvaa suhteettomaksi." Yhtä kaikki Sibelius yhdisti kuudennessa sinfoniassaan sinfonisuuden ja modaalisuuden innovatiivisella tavalla, ja seitsemättä sinfoniaa voi luonnehtia klassisromanttisen sinfoniakirjallisuuden erääksi päätepisteeksi yksiosaisen muotoratkaisunsa vuoksi. Viimeisissä sinfonioissaan ja sävelrunossaan Tapiola (1926) Sibelius loi ehkä kypsimmät teoksensa, mutta samalla hän poltti nopeassa tahdissa loppuun luovat voimavaransa. Väliin mahtuu vielä Myrsky-näyttämömusiikin (1925) sävellystyö Kööpenhaminaan; musiikin tyylillisesti laaja liikkuma-ala ja uudet sävellykselliset ratkaisut osoittavat tosin, että Sibelius ei ollut menettänyt uusiutumiskykyään.

Vielä 1929 syntyivät opukset 114 - 116, jotka ovat teoksia pianolle sekä viululle ja pianolle, mutta sen jälkeen ei nuottipiirtimestä lähtenyt käytännöllisesti katsoen mitään. Kahdeksannen sinfonian parissa Sibelius tosin painiskeli vielä niinkin myöhään kuin 1943, mutta 1940-luvun loppupuolella pidetyt polttajaiset, joissa säveltäjä tuhosi koko joukon teoksiaan, vahvistivat viimeistään, että arvoituksellinen "Järvenpään hiljaisuus" oli kiertämätön totuus. Ainoastaan Sibeliuksen pitkäaikaisen ystävän, taidemaalari Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin sävelletty Surusoitto antaa vihjeen siitä, mitä maailma on menettänyt kahdeksannen sinfonian hävittämisen myötä. Paljon tragiikkaa on täytynyt sisältyä näihin viimeisiin vuosiin, joskin myös kosolti huomionosoituksia ja arvonantoa.

Loppuvuosiensa aikana Sibeliusta pidettiin varsin yleisesti aikansa suurimpiin kuuluvana säveltäjänä, jonka musiikkia soitettiin kaikkialla ja jonka kunniaksi järjestettiin festivaaleja. Ikääntyneenäkin Sibelius säilytti aina mielenkiintonsa musiikin uusimpia virtauksia kohtaan. Ainolassa kävijöiden virta oli ehtymätön, ja säveltäjän täyttäessä 90 vuotta Ison-Britannian entinen pääministeri sir Winston Churchill lähetti Sibeliukselle laatikon tämän lempituotteita, havannalaisia sikareita. Kaksi vuotta myöhemmin, 20.9.1957 Sibelius sai aivoverenvuotokohtauksen ja nukkui pois. Säveltäjä haudattiin Ainolan etelärinteelle. Talo avattiin museona 1974. Eila Hiltusen tekemä suuri Sibelius-monumentti paljastettiin Helsingissä 1967.

Sibeliuksen kansainvälinen asema

Vaikka Jean Sibelius ei muodostanutkaan koulukuntaa, hän sai seuraajia niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomessa seuraajia olivat varhaisvaiheessa lähinnä Toivo Kuula ja Leevi Madetoja, sittemmin Sibeliuksen teema-, muoto- tai orkesteriajattelusta ovat saaneet vaikutteita monet sinfonikot, muun muassa Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara, Aulis Sallinen ja Erkki Salmenhaara. Ulkomailla eräät brittiläiset, muun muassa Ralph Vaughan Williams, ja amerikkalaiset säveltäjät, kuten Howard Hanson ja Samuel Barber, tulevat Sibeliuksen tuntumaan.

Sibeliuksen sijoittuminen musiikinhistoriaan on silti tuottanut monelle tutkijalle ja historioitsijalle kosolti päänvaivaa. Eräs syy on ollut 1900-lukua hallinnut, kapea-alaisesti käsitetty edistyksen vaatimus, jonka mukaan atonaalisuus on tulkittu ajanmukaisuudeksi, kun taas tonaalisuus on leimattu konservatiivisuudeksi. Niinpä Sibelius on mahdollista leimata jälkijättöiseksi myöhäisromantiikan jatkajaksi. Sibelius käytti läpi tuotantonsa romantiikan musiikkikielen elementtejä, sävelsi joskus jopa pastissimaisia salonkikappaleita 1800-luvun tyyliin. Toisaalta hän laajensi perinteellistä tonaalisuutta modaalisin aineksin.

Lisäksi Sibeliuksen orkesterinkäsittely, jossa erilaisia tapahtumatyyppejä asetetaan päällekkäin ja limittäin, oli vallankumouksellista omana aikanaan. Sikäli Sibelius on toiminut esikuvana vielä nykypäivän säveltäjille, kuten Magnus Lindberg, Tristan Murail, David Matthews. Samoin Sibeliuksen muotoajattelu, jossa perinteisiä muotoja käytetään ainoastaan uusien muotoratkaisujen lähtökohtina, on moderneimpiin kuuluvaa 1900-luvun musiikissa. Vielä Sibeliuksen motiivis-temaattisen ajattelun tekniikka, joka perustuu aiheiden vapaalle kehkeytymiselle, on jäljittelemätöntä. Ennen kaikkea sinfonialajin edelleenkehittäminen sävellyshistoriallisesti muuttuneissa olosuhteissa oli ainutlaatuinen saavutus.

Johan Julius Christian Sibelius vsta 1886 Jean S 8.12.1865 Hämeenlinna, K 20.9.1957 Järvenpää. V lääkäri Christian Gustaf Sibelius ja Maria Charlotta Borg. P 1892 - Aino Järnefelt S 1871, K 1969, PV kenraali Alexander Järnefelt ja Elisabeth Clodt von Jürgensburg. Lapset: Eva (Paloheimo) S 1893, K 1978; Ruth (Snellman) S 1894, K 1976, näyttelijä; Kirsti S 1898, K 1900; Katarina (Ilves) S 1903, K 1984; Margareta (Jalas) S 1908, K 1988, filosofian maisteri; Heidi (Blomstedt) S 1911, K 1982, taiteilija.

TEOKSET. Katso F. Dahlström, The Works of Jean Sibelius. 1987; K. Kilpeläinen, The Jean Sibelius Musical Manuscripts at Helsinki University Library. 1991. Pääkustantajat: Breitkopf & Härtel, Fazer, Robert Lienau, Wilhelm Hansen; käsikirjoituksia Helsingin yliopiston kirjastossa, Turun Sibelius-museossa, Helsingin kaupunginorkesterin kirjastossa.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. F. Blum, Jean Sibelius : an International Bibliography on the Occasion of the Centennial Celebrations, 1965. 1965; F. Dahlström, Jean Sibelius : thematisch-bibliografisches Verzeichnis seiner Werke. Wiesbaden, Leipzig, Paris 2003; G. D. Goss, Jean Sibelius : a Guide to Research. New York 1998; R. Layton, Sibelius. London 1993; J. Sibelius, Dagbok 1909 - 1944. 2005; E. Tawaststjerna, Jean Sibelius I - V. 1965 - 1988.

Elokuvat:T. Koivusalo, Sibelius. 2003.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: W. Aaltonen. 1935, 1963; E. Eronen. 1964, Järvenpää; E. Halonen. 1933; E. Hiltunen, Sibelius-monumentti. 1966, Helsinki; K. Kallio. 1945; L. Pullinen. 1965; K. Tapper. 1964, Hämeenlinna; Rintakuva. 1986, Pihkova. Maalaukset: A. Favén. 1932; A. Gallen-Kallela. 1894; E. Järnefelt. 1892, 1908, 1935; S. Wettenhovi-Aspa. 1921, 1931. Mitalit: A. Eklund. 1985, Sibelius-syntymäkotimitali; J. Harzmann, F. Schwertner. 1965; E. Hiltunen. 1965; K. Juva. 1968; Lorioli. 1957; R. Pépin. 1974; G. Qvist. 1923, 1946; J. Reményi. 1965; K. Räsänen. 1965, 1976; E. Schmidt. 1950; V. Vallgren. 1916. Plaketit: G. Qvist. 1955. Valokuvat: Y. Karsch. 1950. Museot: Sibeliuksen syntymäkoti, 1965 Hämeenlinna; Taiteilijakoti Ainola, 1974 Järvenpää. Muistolaattoja Helsinki, Hämeenlinna, Kerava, Wien, Berliini ym.

JEAN SIBELIUKSEN MUKAAN NIMETTY. 100 markan seteli 1986; Sibelius-Akatemia 1939, Helsinki; Sibelius-museo 1949, Turku; Sibelius-Seura 1957, Helsinki; Hämeenlinnan Sibelius-Seura 1958; lukuisia muita koti- ja ulkomaisia seuroja; Suomen Säveltäjäin Sibelius-rahasto 1945, Helsinki; Sibelius-mitali 1950, 1955; Sibelius-palkinto 1953; Sibelius-lukio 1982; Sibelius-kapellimestarikilpailu 1995, Helsinki; Jean Sibelius -viulukilpailu 1965, Helsinki; Sibelius-kvartetti 1933, 1974; Jean Sibelius -kvartetti 1980; Jean Sibeliuksen päivä 8.12.; Sibelius-viikko 1951, 1968; Sibelius-juna Helsinki - Pietari 1993; Jean Sibelius -matkustajakone DC8, 1970-luku; kadut, aukiot ym. Berliini, Forssa, Hamina, Hampuri, Helsinki, Hämeenlinna, Järvenpää, Kerava, Kotka, Kristiinankaupunki, Kuopio, Lahti, Lohja, Loviisa, Pietarsaari, Porvoo, Toronto, Turku, Wien; Sibeliuksen puisto 1945, Helsinki; postimerkki 1945, 1957, 1956, 1982; Sibelius-sali 1987; Sibeliustalo, Lahti 2000.

Kirjoittaja(t): Veijo Murtomäki

Julkaistu 16.9.1997 (päivitetty 21.4.2016)

Artikkelitekstin pituus: 30165 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot