• Etusivu
• Verkkojulkaisut
• Kirjat
• Biografiakeskus
• Linkit
• SKS

Vapaasti luettava artikkeli

Aleksanteri II (1818 - 1881)

Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas

SLS/HLA.

Maaorjuuden lakkauttajana Aleksanteri II:ta kutsuttiin "vapauttajaksi", mutta nimitys kuvaa laajemminkin hänen hallitustapaansa. Venäjällä ja Suomessa toteutettiin Aleksanteri II:n aikana monia uudistuksia, jotka vapauttivat yhteiskunnan ilmapiiriä ja rakensivat edellytyksiä kansalaisyhteiskunnalle. Myöhempien venäläistämiskausien paineissa suomalaiset kunnioittivat Aleksanteri II:n muistoa ja esittivät hänet ihanteellisena hallitsijana.

Tuleva keisari suuriruhtinas Aleksandr Nikolajevitsh syntyi Moskovassa 1818 suuriruhtinas Nikolai Pavlovitshin ja suuriruhtinatar Aleksandra Feodorovnan esikoisena. Isänsä valtaistuimelle nousun yhteydessä 1825 seitsemänvuotias kruununperillinen sai kokea dekabristikapinan ja tällöin hänet nimitettiin sotilaallisten kunniatehtävien ohella Suomen keisarillisen yliopiston kansleriksi isänsä jälkeen. Kruununperillinen sai erittäin hyvän kasvatuksen etenkin kuuluisan runoilijan Vasili Zhukovskin johdolla; suuriruhtinaan (siviili)kasvatuksesta vastaavat henkilöt kuuluivat enimmäkseen Karamzinien ja Aleksandr Pushkinin intellektuaaliseen piiriin. Suomen ministerivaltiosihteeri kreivi Robert Henrik Rehbinder oli lähellä tätä piiriä, ja nuoren kanslerin side Suomeen oli osatekijänä siinä suomalais-venäläisessä kulttuurisessa lähentymisessä, jonka huippuvaiheena olivat yliopiston 200-vuotisjuhlat 1840, Jakov Grotin nimittäminen professoriksi Helsinkiin, Johan Ludvig Runebergin Nadeschda ja niin edelleen.

Jo 1836 nuori historiantutkija ja runoilija Fredrik Cygnaeus tervehti suuriruhtinas-kruununperillinen Alexanderia komealla runollaan: "Du morgonrodnad öfver nordens himmel! -" ("Sinä aamurusko Pohjan taivahalla…"). Hän osoitti näin sitä sympatiaa, jolla Suomessa seurattiin nuoren ruhtinaan varttumista. Suuriruhtinaan vierailu kanslerina Helsingissä 1842 loi molemminpuolisia sympatian siteitä, jotka kestivät pitkään. Tällöin ihastui muun muassa nuori Zachris Topelius tulevaan hallitsijaan, jota hän sitten runoissaan ylisti ja jonka muistopatsashankkeeseen hän osallistui. Muistorunossaan Topelius sanoi Aleksanteri II olleen "jaloin, inhimillisesti suurin ruhtinas, jonka meidän aikamme Eurooppa on nähnyt valtaistuimella".

Suuriruhtinas kävi sitten Helsingissä 1851 kanslerina "Nordenstamin baalien" johdosta syntyneen kriisin takia, ja samalla hän korosti hallituksen myönteistä asennetta suomen kieleen ja kirjallisuuteen nähden ojentamalle itse alan ensimmäiselle professorille Matthias Alexander Castrénille hänen nimityskirjansa; suuriruhtinas kävi uudestaan Helsingissä 1854 sodan johdosta isänsä ja veljensä kanssa.

Aleksanteri II astui valtaistuimelle 2.3.1855 ja vahvisti Suomen asukkaille ja säädyille näiden erioikeudet ja nimitti niin ikään jo tavan mukaan vanhimman poikansa suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitshin Suomen Aleksanterin-Yliopiston kansleriksi. Tämän tehtävän peri sitten perintöruhtinas Nikolain kuoltua hänen veljensä suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitsh (Aleksanteri III) 1865.

Krimin sota jatkui, Sevastopolin menetys merkitsi Venäjän tappiota, ja rauha solmittiin Pariisissa 1856. Venäjän uusi kansainvälispoliittinen asema vapautti sen Wienin kongressin päätösten takaajan tehtävästä ja salli huomion keskittämisen sisäpolitiikkaan, johon kohdistui suuria odotuksia. Välittömästi rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen keisari allekirjoitti maaliskuussa 1856 Moskovassa manifestin syvällisten reformien valmistelusta; heti sen jälkeen hän saapui Helsinkiin, jossa hän piti senaatissa 24.3. puheen. Se sisälsi kiitoksen suomalaisille lojaalisuudesta sodan aikana ja merkittävän reformiohjelman. Elokuussa 1856 Aleksanteri II ja hänen puolisonsa Maria Aleksandrovna kruunattiin Moskovassa.

Aleksanteri II:n reformipuheiden ja kruunajaisten jälkeen alkoi koko keisarikunnassa ja myös Suomessa innokas yhteiskunnallinen debatti. Suuret reformit jouduttiin kuitenkin Venäjällä ja osin Suomessakin toteuttamaan ylhäältäpäin, kun riittävää konsensusta ei syntynyt varsinkaan Venäjän maanomistus- ja maaorjakysymyksessä; maaorjuus julistettiin lakkautetuksi ja talonpojat vapaiksi keisarillisella manifestilla 1861. Nimenomaan tämä reformi loi Aleksanteri II:n "vapauttajan" maineen kotimaassa ja ulkomailla; sen varjoon jäi jossakin määrin yhtä merkittävä oikeuslaitoksen ja paikallishallinnon uudistus, jossa perustettiin eriasteisia valittuja hallintoelimiä ja lautakuntamenettelyyn pohjautuva oikeusjärjestelmä. Nämä ratkaisut merkitsivät syvällistä muutosta autokraattis-byrokraattisesta yhteiskuntajärjestelmästä kansalaisyhteiskunnan suuntaan, ja niiden tarkoituksena oli myös valmistaa maaperää myöhemmälle valtakunnalliselle kansanedustusjärjestelmälle.

Suomen osalta keisari teki heti aluksi kaksi tärkeää ratkaisua. Suomi sai kenraali, sittemmin kreivi F. W. R. Bergistä pysyvästi Helsingissä toimivan kenraalikuvernöörin neljännesvuosisadan tauon jälkeen, mutta Pietariin perustettiin 1857 valtiosihteerinviraston tueksi jälleen korkeatasoinen Suomen asiain komitea Venäjän ja Suomen lainsäädännön ja hallitsemisen yhteensovittamiseksi. Suomen ja Venäjän tullisuhteet järjestettiin Suomelle edullisella tavalla 1859, suuri joukko asioita siirrettiin keisarin päätösvallasta senaatin ratkaistaviksi - vastaavanlaisia delegointeja tapahtui tosin jokaisen keisarin aikana - ja Suomen teollisuutta ja talouselämää ruvettiin uudistamaan erioikeuksia ja monopoleja purkamalla ja myöhemmin uudella lainsäädännöllä, joka helpotti rahataloutta sallimalla osakeyhtiöt, modernin pankkitoiminnan ja maatalouden modernisoimisen hypoteekkijärjestelmän avulla.

Suomessa heräsi varhain toiveita maapäivien koollekutsumisesta, mihin professori Frans Ludvig Schauman yliopiston kruunajaisten johdosta järjestämässä ilojuhlassa puuttuikin. Suomen kansanedustuslaitoksen koollekutsuminen arvelutti kuitenkin keisaria sen vaikutuksen vuoksi, joka sillä voisi olla keisarikunnan muihin osiin, Puolaan ja itse Venäjään, ja siksi yritettiin ensin kompromissia, säätyvaliokunnan koollekutsumista 1861. Valiokunta rauhoittaisi Suomea ärsyttämättä liikaa Venäjää ja Puolaa, joille parlamenttia ei voitu suoda vallitsevassa labiilissa tilanteessa. Voimistunut liberaalinen intellektuelli-, porvaris- ja ylioppilasmielipide manifestoitui poliittisina mielenosoituksina Helsingissä, ja keisari julisti, ettei hankkeella aiottu korvata itse (maa- eli) valtiopäiviä. Kyseessä oli edellisen vuoden promootiotanssiaisissa muodostunut ja kenraalikuvernööri kreivi Bergiä kohtaan mieltä osoittanut ryhmittymä; sen äänenkannattajaksi perustettiin vuoden lopulla Helsingfors Dagblad, moderni, liberaalinen, poliittinen sanomalehti. Helsingfors Dagblad oli läheisissä henkilösiteissä ylioppilaskuntaan. Nämä sekä viriävä muu lehdistö- ja teatterielämä merkitsivät modernin poliittisen kansalaismielen syntyä. Samaan aikaan kreivi Berg oli saanut edistettyä maan taloudellisia ja liikenteellisiä oloja senaatin talousosaston varapuheenjohtajan vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin työtä jatkaen. Tärkeät päätökset rautatieasiassa oli tehty ja maan kaupunki- ja kauppalajärjestelmää kehitetty.

Helsingfors Dagbladin kannanotot menivät kuitenkin keisarin kannalta liian länsimaismyönteiseen suuntaan suurpoliittisen tilanteen kiristyessä. Kesä 1863 oli kriittinen Puolan kapinan uhatessa kehittyä suursodaksi. Tällöin keisari nimitti Johan Vilhelm Snellmanin senaatin jäseneksi - hänet oli hakemuksetta nimitetty poliittiseksi professoriksi heti Aleksanteri II:n hallituskauden alussa - ja saapui itse kahden poikansa ja sotaministerin kanssa Suomeen tarkastamaan sotaväkeä ja vahvistamaan suomalaisten monarkistisia tunteita. Samassa yhteydessä keisari järjesti Snellmanin aloitteesta manifestilla senaattia ja valtiopäiviä kuulematta maan virka- ja hallintokielten aseman määräten suomen kielen viralliseksi kieleksi kahdenkymmenen vuoden siirtymäajalla. Syyskuussa 1863 keisari tuli uudestaan Suomeen avaamaan valtiopäivät kolmen poikansa ja neljän valtakunnanministerin saattamana; keisarin näyttävä, hyväntahtoinen mutta luja auktoriteetti, valtava paraati ja suurenmoiset tanssiaiset käänsivät mielialat liberaalis-oppositiohenkiseltä suunnalta takaisin monarkistisen lojalismin kannalle; myös Helsingfors Dagbladin ryhmä liittyi Aleksanteri II:n kannattajiin.

Valtiopäivät kutsuttiin koolle uudestaan 1867 ja sitten viiden vuoden välein, mutta suurta Suomen hallitusmuodon uudistusta ei toteutettu muutoin kuin vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksellä, jolla järjestettiin valtiopäivien säännöllinen toiminta. Valtiopäivillä oli suuri symbolinen merkitys Suomen valtiollisuuden ja kansalaisyhteiskunnan aatteiden leviämisen kannalta. Kaikki muut, senaatin ja korkeimman oikeusinstanssin asemaa ja rakennetta koskevat suunnitelmat ja aikeet valtiopäivien vallan lisäämiseksi raukesivat. Suomi sai kenraalikuvernööri kreivi Nikolai Adlerbergista, keisarin lapsuudenystävästä, määrätietoisen johtajan. Paikallishallinto sen sijaan modernisoitiin uudella kunnallislainsäädännöllä, joka erotti kunnat seurakunnista, ja uudella kirkollislainsäädännöllä, joka erotti kirkosta siihen yliopistoa ja kadettikoulua lukuun ottamatta kuuluneen koko opetuslaitoksen.

Tämä vastasi kehitystä keisarikunnassa, jossa suurista reformeista pidettiin kiinni ja ne pantiin toimeen, mutta uusia ei säädetty Puolan kapinan, kansainvälisen tilanteen ja Venäjälle levinneen anarkistisen tai terroristisen vallankumouksellisuuden vuoksi. Suomessa kreivi Adlerbergin kauteen tulivat heti aluksi kuulumaan suurten nälkävuosien suuret ongelmat ja niihin osaltaan liittynyt suuri rautatienrakennus Riihimäeltä Pietariin. Katovuodet johtivat väestönmenetyksiin ja velkaantumisiin mutta pohjustivat samalla merkittävän maatalouden modernisointivaiheen.

Suomen ja Venäjän suhteeseen vaikuttivat sekä käytännöllisellä että symbolisella tasolla raha- ja asevelvollisuuskysymykset. Rahakysymyksessä Suomen pankki sai lähinnä käytännöllisistä syistä 1860 ruveta laskemaan liikkeeseen omaa rahaa (markka/penni), joka oli pysyvästi sidottu (paperi)ruplan arvoon; vuodesta 1865 se sidottiin hopeakantaan Saksasta saatujen valtionlainojen avulla ja vuodesta 1877 kultakantaan. Tavoitteena oli Suomen talouselämän edistäminen, ei Suomen valtiollisuuden korostaminen; samaa tarkoitusta palvelivat useat tähän aikaan perustetut uudet hallintovirastot eli keskushallitukset. Yhdessä nämä uudistukset korostivat entistä paljon selvemmin Suomen suuriruhtinaskunnan erillistä valtiollisuutta samalla, kun maa rautatie-, kanava- ja postiliikenteen järjestämisen ja talouselämän organisoitumisen (pankit ja vakuutusyhtiöt) ansiosta sekä lehdistön ja tiedonvälityksen tietä integroitui.

Olennainen tekijä oli heti Aleksanteri II:n hallituskauden alusta esillä ollut ja 1860-luvulla ensimmäisen (Jyväskylän) kansakoulunopettajaseminaarin perustamisella liikkeelle saatettu kansakoulujärjestelmän luominen ja suuntaaminen käytännöllis-isänmaalliseen, kirkosta erotettuun suuntaan. Oppikoulujärjestelmän uudistamishankkeet johtivat vastakohtaisuuksiin Adlerbergin ja Kouluylihallituksen ensimmäisen johtajan kenraali, vapaaherra Casimir von Kothenin ajaman ammattikelpoisuutta, eläviä vieraita kieliä ja reaaliaineita korostavan linjan herättäessä konservatiivien, nousevan fennomanian ja kokonaisvaltaisen filosofian edustajien vastustusta; nämä kannattivat koulun suuntaamista edelleen yliopisto-opintoihin ja virkakelpoisuuteen ja siten latinaa ja teoreettisia opintoja samaan tapaan kuin konservatiivinen opetusministeri kreivi D. Tolstoi Venäjällä. Asia päättyi tässä vaiheessa lähinnä jälkimmäisten kannalle, mutta edellinen linja tuli sittemmin aktuelliksi yksityis- ja yhteiskoulujen tietä.

Armeijan uudistaminen oli myös ollut ajankohtainen Krimin sodasta alkaen, siitä oli käyty debattia sekä Venäjällä että Suomessa. Venäjällä määrättiin yleinen asevelvollisuus 1870, laki vahvistettiin 1874, ja keisari käski heti (1870) saattamaan asevelvollisuuden voimaan myös Suomessa. Suomen asevelvollisuuden järjestämisestä keskusteltiin laajasti sekä Suomessa että Venäjällä, ja lopuksi säädyt ja keisari 1878 hyväksyivät keskeisiltä osin perustuslakina säädetyn Suomelle edullisen asevelvollisuuslain, jolla suuriruhtinaskunnalle taattiin maan omista kansalaisista muodostettu Suomen sotaväki.

Vuosi 1866, jolloin keisari ratkaisi Suomen-politiikkansa tulevat vuodet nimittämällä voimakkaan kenraalikuvernöörin, oli myös käännekohta sekä poliittisessa että keisarin henkilökohtaisessa elämässä. Preussin voitto Itävaltaa vastaan käydyssä sodassa ratkaisi olennaisesti Saksan yhdistymiskysymyksen, ja Aleksanteri II pysyi solidaarisena enonsa Wilhelm I:n ja Otto von Bismarckin politiikalle etenkin Preussin Puolan kapinan aikana 1863 harjoittaman politiikan takia. Venäjän-Preussin-liitto sai näin uuden painoarvon ja merkityksen ja lisäsi myös Venäjän merkitystä. Venäjä puolestaan laajeni koko ajan Keski-Aasiassa ja oli pysyvästi huolestunut ja kiinnostunut Balkanin tilanteesta. Aleksanteri II joutui 1866 myös ensimmäistä kertaa (Karakozovin) murhayrityksen kohteeksi. Tällä oli sekä yleiselle mielipiteelle että hänelle itselleen suuri merkitys: terroristisia liikkeitä oli vastustettava päättäväisemmin. Opetusministeriksi nimitettiin kreivi Tolstoi, josta tuli liberaalien ja vasemmistolaisten jyrkimmän vastustuksen kohde.

Keisari itse näki elämänsä tästä lähtien epävarmana, ja tämä vaikutti siihen, että tuolloin 48-vuotias keisari valloitti itselleen uuden pysyvän elämänkumppanin nuoresta ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajasta. Vastoin länsimaiden skandaalilehtiä keisari oli elänyt uskollisessa avioliitossa keisarinna Marian kanssa; heidän viimeinen lapsensa syntyi 1866. Keisarinna oli kuitenkin heikentynyt ja sairasteleva ja taipui yhä enemmän uskonnollisten ja panslavististen piirien vaikutusvaltaan, kasvaen erilleen sensuellista ja sentimentaalisestakin, naiskauneutta ihailevasta keisarista. Ihaillun ja kaikin puolin lupaavan kruununperillisen suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitshin kuolema 1865 yhdisti vanhempia, mutta kun keisarinna vetäytyi suruun, keisari hakeutui nuoren rakastajattaren syliin. Vuonna 1872 syntyi ensimmäinen keisarin ja Jekaterina Dolgorukajan kolmesta lapsesta. Suhde herätti Pietarissa kritiikkiä varsinkin kun keisarin rakastajatarta alettiin käyttää hyväksi ja lahjoa rautatiekonsessioista ja muusta päätettäessä. Kaikki viittaa kuitenkin siihen, ettei Suomessa tiedetty mitään keisarin suhteesta eikä siitäkään, että keisari ja rakastajatar vihittiin salaisesti avioliittoon 1880, heti keisarinnan kuoltua.

Keisari oli 1876 saapunut Suomeen yhtäältä sodanvaaran vuoksi - keisari tuli suoraan neuvottelusta Itävalta-Unkarin keisarin kanssa ja sota Turkkia vastaan Balkanin kysymyksestä puhkesikin seuraavana vuonna - ja toisaalta tutustumaan Suomen ensimmäiseen suureen teollisuus- ja taidenäyttelyyn, joka pidettiin Helsingin Kaivopuistossa. Matkalla oli valtiovierailun luonne: keisaria ei seurannut vain kruununperillinen puolisoineen vaan myös keisarinna Maria. Tämä ei ollut aikaisemmin käynyt Suomessa - mutta oli antanut nimensä yhdelle uudelle kaupungille, Maarianhaminalle. Vierailu uudisti vanhat tunnesiteet keisarihuoneen ja Suomen välillä.

Teollisuus- ja taidenäyttely toi näkyvästi esiin kaiken sen, mitä Suomessa oli saatu aikaan Aleksanteri II:n aikana: maan teollinen kehitys oli päässyt ratkaisevalla tavalla käyntiin, vauraus oli nimenomaan puutavaraviennin ansiosta nopeasti noussut, liikenneolot olivat muuttuneet täydellisesti Saimaan kanavan ja rautateiden ansiosta, Suomeen oli kasvamassa merkittävä omintakeinen tiede- ja taide-elämä, lehdistö oli laajaa ja kansanopetus pohjusti tilaa suomenkielisellekin kirjallisuudelle sekä sivistyselämälle. Tämä kaikki lisäsi suomalaisten itsetuntoa ja se sitoutui keisaria kohtaan tunnettuun ihailuun ja kiintymykseen. Päätökset Suomen omasta sotaväestä ja kultaan sidotusta rahasta 1877 - 1878 herättivät Venäjällä kateutta ja vastustusta, mutta Suomen (ei-asevelvollisen) Kaartin ja suomalaisten venäläisissä joukoissa palvelleiden lukuisten upseerien panos Turkin sodassa sekä Suomen yleisen mielipiteen sodalle antama tuki lievensivät pitkäksi aikaa suomalaisiin kohdistunutta kritiikkiä.

Venäjällä kyti kuitenkin vastaavasta taloudellisesta ja henkisestä edistyksestä huolimatta vallankumouksellinen terrorismi, joka sai käyttövoimaa keisarin henkilövalinnoista ja johtavien piirien etutaistelusta sekä koko nopean kapitalistisen taloudellisen kasvun seurauksista ja ilmiöistä. Porvarillistuvan yhteiskunnan kritiikkiä esiintyi kaikkialla Euroopassa, mutta etenkin Pariisin kommunardikapinan 1871 muisto ja hallitsijoihin kohdistuneet salamurhayritykset pitivät kaikkialla hallituksia ja poliisia huolissaan. Aleksanteri II aikoi lopuksi lukuisten attentaattien jälkeen ryhtyä uusien liberaalisten uudistusten tielle ja oli jo allekirjoittanut kreivi M. Loris-Melikovin suuren reformisuunnitelman, kun uusi attentaatti 1.3.1881 vihdoin onnistui ja päätti keisarin elämän.

Loris-Melikovin suunnitelma pyrki käyttämään hyväkseen Aleksanteri II:n 25-vuotishallitsijajuhlallisuuksien esiin tuomaa suuren edistyksen ja saavutusten henkeä ohjaamalla Venäjää varovaisesti parlamentaariselle tielle. Suomen osalta tämä olisi todennäköisesti merkinnyt Suomen erillisen edustusjärjestelmän lakkauttamista. Suomen erilliskehityksen kannalta yksinvaltainen Venäjä oli parempi kuin parlamentaarinen ja siten väistämättä kansallismielinen Venäjä, sillä suomalaiset saattoivat vakuuttaa keisarit vallitsevan vaikkakin epämääräisen Venäjä - Suomi-suhteen jatkamisen suotavuudesta kohdistamalla lojaalisuutensa hallitsijan persoonaan ja hänen ulkopolitiikkaansa. Tämä edellytti kuitenkin sekä arvovaltaista monarkkia että varmasti ei-vallankumouksellista Suomea. Aleksanteri II:n aikana tämä suhde toimi edullisesti, ja Suomi hyötyi jatkuvasti esiin tulleesta vertailusta kapinallismieliseen Puolaan. Keisarin jo nuoruudessaan saama Suomen-tuntemus ja jatkuvasti esiin tullut Suomi-myönteisyys vaikuttivat asiaan. Samoin Suomen ministerivaltiosihteerit kreivi Alexander Armfelt ja vapaaherra Emil Stjernvall-Walleen samoin kuin monet muut keisarin lähipiirissä toimineet suomalaiset, kuten kenraali, vapaaherra Anders Edvard Ramsay tai hovirouva Aurora Karamzin vaikuttivat asiaan.

Suomessa Aleksanteri II:n tärkeimmät tukijat olivat Snellman ja Topelius. Edellinen puolusti ja perusteli keisarin politiikkaa lehdistössä ja poliittisessa elämässä, jälkimmäinen vaikutti voimakkaasti lasten ja nuorison sentimentaaliseen monarkismiin. Myös hallituskauden alkuvaiheen liberaalinen oppositiosuuntaus oli valtiopäivien ja Puolan kapinan kukistamisen ansiosta 1863 hyväksynyt Aleksanteri II:n Suomen "porvarilliseksi" ja "konstitutionaaliseksi" hallitsijaksi. 1870-luvun alussa alkoi kuitenkin hahmottua uusi, toistaiseksi pieni oppositioryhmä svekomanian merkeissä, ja 1870-luvun lopussa nousi lyhyeen kukoistukseen populistinen radikaalifennomaaninen suuntaus, sekin ensi sijassa ylioppilasliike. Jälkimmäinen tasaantui nopeasti, mutta svekomaaninen ryhmä alkoi hallituskausien vaihteessa saada vastakaikua liberaalien piiristä, kun fennomaanit Snellmanin johdolla onnistuivat torpedoimaan liberaalisen puolueen perustamisyrityksen. Snellman, jonka Aleksanteri II oli nostanut julkisiin tehtäviin ja politiikkansa tukijaksi heti hallituskautensa alussa, kuoli vain muutaman kuukauden kuluttua hallitsijansa jälkeen, ja toinen Aleksanteri II:n julkisen mielipiteen kannalta keskeinen ihailija ja kannattaja, valtioneuvos Fredrik Cygnaeus kuoli niin ikään 1881. Kun uusi keisari oli heti toteuttanut johtavien henkilöiden vaihdoksen valtakunnassaan, myös Suomessa, Aleksanteri II:n hallituskausi hahmottui omaksi selväksi kokonaisuudekseen sekä alultaan että päättymiseltään.

Vuonna 1894 paljastettiin Suomen symbolisesti keskeisimmälle paikalle Helsinkiin keskelle Senaatintoria pystytetty Aleksanteri II:n muistomerkki, joka neljine sivuhahmoineen on Suomen huomattavin henkilömonumentti. Muistopatsaan jalustassa on valtiopäivistä muistuttava vuosiluku 1863 ja sen sivuhahmot Lex, Lux, Pax ja Labor symbolisoivat Suomen edistystä keisari Aleksanteri II:n hallituskaudella.

Aleksandr Nikolajevitsh, Venäjän keisari Aleksanteri II 1855 - 1881, S 29.4.1818 Moskova, K 13.3.1881 Pietari. V Venäjän keisari Nikolai I ja Aleksandra Feodorovna (Friederike Louise Charlotte Wilhelmine), Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III:n tytär. P1 1841 - 1880 Maria Aleksandrovna (Maximiliane Wilhelmine Auguste Sophie Marie) S 1824, K 1880, P1 V Hessenin suurherttua Ludwig II ja Wilhelmine Louise, Badenin perintöprinssin Karl Ludwigin tytär; P2 (morganaattinen) 1880 - 1881 Jekaterina Mihailovna Dolgorukaja vsta 1880 ruhtinatar Jurjevskaja S 1847, K 1922, P2 V ruhtinas Mihail Mihailovitsh Dolgoruki ja Vera Gavrilovna Vishnevskaja. Lapset: Aleksandra S 1842, K 1849; Nikolai S 1843, K 1865, kruununperillinen; Aleksanteri (III) S 1845, K 1894, Venäjän keisari, P Maria Feodorovna (Dagmar), Tanskan kuninkaan Christian IX:n tytär; Vladimir S 1847, K 1909, P Maria Pavlovna (Marie), Mecklenburg-Schwerinin suurherttuan Friedrich Franz II:n tytär; Aleksei S 1850, K 1908; Maria S 1853, K 1920; Sergei S 1857, K 1905, P Jelizaveta Feodorovna (Elisabeth), Hessenin ja Reinin suurherttuan Ludwig IV:n tytär; Pavel S 1860, K 1919, P Alexandra, Kreikan kuninkaan George I:n tytär. Lapset Jekaterina Dolgorukajan kanssa, sukunimi Jurjevski: Georgi S 1872, K 1913, P Alexandra von Zarnekau, Oldenburgin herttuan Konstantinin tytär morganaattisesta avioliitosta; Boris K lapsena; Olga S 1873, K 1925, P kreivi Georg von Meerenberg; Jekaterina (Catherine) S 1878, K 1959, P ruhtinas Vladimir Anatoljevitsh Bariatinsky.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. C. de Grünwald, Le Tsar Alexandre II et son temps. Paris 1963; K. Kalleinen, Suomen kenraalikuvernementti : kenraalikuvernöörin asema ja merkitys Suomen asioiden esittelyssä 1823 - 1861. 1994; M. Klinge, Keisarin Suomi. 1997; Th. Rein, J. V. Snellman. 1981; R. Savolainen, Suosikkisenaattorit : Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809 - 1892. 1994; R. Schweitzer, The rise and fall of the Russo-Finnish Consensus : the history of the "Second" Committee on Finnish Affairs in St. Petersburg (1857 - 1891). 1996; S. Tiihonen, Herruus 1 - 2. 1994; M. Tyynilä, Senaatti : tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809 - 1918. 1992.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: W. Runeberg (osin J. Takasen luonnoksen pohjalta). 1894, Senaatintori, Helsinki. Maalaukset: G. Bottman. 1850, Helsingin yliopisto, senaatti (sittemmin Kansallismuseossa). Muistomerkit: 2006 (uudelleen), Mälkiän sulku, Lappeenranta.

Kirjoittaja(t): Matti Klinge

Julkaistu 23.6.2000 (päivitetty 22.9.2008)

Artikkelitekstin pituus: 21164 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

• Lyhenteiden selitykset
• Tekijänoikeudet ja viittaaminen
• Lähetä artikkelista palautetta

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI