Vapaasti luettava artikkeli

Topelius, Zachris (1818 - 1898)

kirjailija, toimittaja, historian professori, valtioneuvos

Topelius, Zachris (1818 - 1898)
Daniel Nyblin. SKS, Kirjallisuusarkisto.

Zachris Topelius oli tavattoman monipuolinen ja erittäin tuottelias lahjakkuus, jonka pedagoginen ja moraalinen vaikutus kasvoi huomattavaksi jo varhain ja saavutti huippunsa hänen vanhuudessaan. Topeliuksen vaikutus jatkui voimakkaana erityisesti vanhan kansakoulu- ja oppikoulujärjestelmän aikana sekä kansainvälisesti tunnettujen satukokoelmien ja historiallisten romaanien, varsinkin Välskärin kertomusten, ansiosta.

Zacharias Topelius syntyi Kuddnäsin tilalla lähellä Uuttakaarlepyytä 1818 ja sai isänsä, piirilääkärin ja tunnetun kansanrunojen kerääjän Zacharias Topeliuksen nimen. Hän itse käytti useimmiten lyhennettä Z. tai nimimuotoa Zachris virallisissakin yhteyksissä; usein on myös käytetty suomalaistettua muotoa Sakari. Isä korosti poikansa huolellisessa kasvatuksessa ahkeruutta, totuudellisuutta, itsehillintää ja avuliaisuutta ja samalla reippauden ja ulkoilmaelämän merkitystä; äidin, varakkaan kauppiaantyttären Catharina Sofia Calamniuksen pedagogisia kykyjä pidettiin merkittävinä, ja jotkut sukulaiset lähettivät lapsiaan hänen kasvatettavikseen. Topelius korosti myöhemmin omassa pedagogisessa ohjelmassaan näitä tavoitteita; itse hän toteutti elämässään ahkeruuden ja avuliaisuuden ihanteita mutta tuskin yhtä lailla reippauden ja ulkoilmaelämän ihanteita. Hänen luonteelleen oli tunnusomaista sekä huumorintaju ja iloisuus että myös masennuksen ja heikkouden tunnot ja tietty hempeys tai naisellisuus. Topeliuksen vilkkaaseen mielikuvitukseen ja laajaan lukeneisuuteen yhtyi jo varhain kiinnostus salaperäiseen ja mystiseen, joka vähitellen hahmottui kohtalonuskoksi ja sitten uskoksi kaitselmukseen. Se rinnastui ilmeisesti alun perin hänen yksinkertaiseen ja lämpimään kristinuskoonsa, johon vaikutti sisaren ja osin vaimonkin suuntautuminen pietismiin vuoden 1847 paikkeilla ja joka syveni perheen lasten kuolemantapausten ja muiden henkilökohtaisten vastoinkäymisten jälkeen vuoden 1860 tienoilla ja sai ilmauksensa saduissa ja varsinkin Topeliuksen laajassa virsirunoudessa.

Topeliuksen isoisä Mikael Toppelius oli taidemaalari, ja isän suuri kiinnostus kohdistui kansanrunouteen, joten myös nuoren Zachriksen taiteellisia taipumuksia kannustettiin ja hänen mielikuvitustaan innostettiin; hän sai oppia havaitsemista ja tottua kirjoittamaan päiväkirjaa. Perheen taloudellinen asema salli hänelle ulkonaisista huolista vapaan opiskelun, jolle kirjalliset vaikutteet olivat tunnusomaisia. Zachris Topelius lähetettiin 11-vuotiaana Oulun kouluun karaistumaan sen ajan koulukurissa ja karskissa toverielämässä ja myös oppimaan suomea. Kouluaikana hän luki tätiensä ylläpitämän lainakirjaston lähes kokonaan ja sai täten jo varhain tuntuman ajan uuteen kirjallisuudenlajiin, romaaniin, ja ajantapausten aktualisoimaan historialliseen kirjallisuuteen, joita molempia oli jo julkaistu runsaasti ruotsiksi.

Topelius oli juuri täyttänyt 13 vuotta, kun hänen isänsä kuoli; seuraavana vuonna äiti lähetti hänet Helsinkiin valmistautumaan yksityisesti ylioppilastutkintoon. Topelius asui häntä tutkintoon valmistavan nuoren dosentin J. L. Runebergin ja tämän kirjallisesti kiinnostuneen puolison Fredrika Runebergin luona Kruununhaassa. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 5.6.1833 ja kirjoittautui yliopistoon ja Pohjalaiseen osakuntaan aikomuksenaan opiskella lääkäriksi ja suorittaa ensin siihen vaadittu filosofian kandidaatintutkinto. Häntä kiinnostivat kasvitiede ja kemia, ajan romanttisen luonnontieteen merkeissä, vaikka hänen yliopistolliset opettajansa eivät siihen suuntaukseen kuuluneetkaan.

Topelius sai nuoruudenajan sosiaaliset vaikutteensa Uudenkaarlepyyn porvarismaailmasta, jossa hän vielä Helsinkiin muuttonsa jälkeen kauan vietti loma-aikansa; Runeberg-puolisoiden piiristä, joka Tengströmien suvun Lauantaiseuran puitteissa viljeli ajan saksalaishenkistä kirjallista kulttuuria; äitinsä sisarpuolen vapaaherratar Rosenkampffin virkamiesperheestä, jossa hän tutustui Helsingin ylimpään säätyläistöön ja sai perehtyä varakkaan porvarillisen tätinsä "oppivuosiin" Helsingin "hienoston piirissä"; sekä neljänneksi Pohjalaisesta osakunnasta, jossa J. V. Snellman oli hänen alkuvuosiensa kuraattori ja "pakotti" hänet astumaan osakunnan julkisuuteen runoilijana jo 1835. Kaikki nämä miljööt antoivat hänelle sekä virikkeitä tulevalle lehtimiehelle tärkeään sosiaaliseen havainnointiin että aineistoa kirjalliseen tuotantoon. Uudessakaarlepyyssä ja pian myös osakunnassa hän rohkaistui kirjallisiin kokeiluihin ja sai ensimmäiset yleisönsä.

Topeliuksen tärkeisiin herätteiden antajiin kuului näiden piirien, akateemisten opintojen ja ahkeran lukemisen ohella olennaisesti teatteri, joka kehitti hänelle sitten hyvin ominaista dramaattista tajua ja repliikkien taitoa; Helsingissä vieraili tähän aikaan ulkomaisia teatteriseurueita, joiden vaihteleva ohjelma käsitti sekä klassikkoja että kevyitä komedioita ja musiikkinäytelmiä. Näistä hän sittemmin kirjoitti muistelmapalasen Scenens nomader i Finland (1890).

Toisenlaisen tärkeän virikkeen hänelle antoi kiihkeä kiintymys Alavuden Kahran kestikievarin kauniiseen tummaan tyttäreen Gretaan, jota hän lyhyesti tapasi useina vuosina matkustaessaan Helsingin ja Uudenkaarlepyyn väliä. Topelius haaveili jopa avioliitosta hänen kanssaan. Hän taipui kuitenkin aikeen sosiaaliseen mahdottomuuteen mutta sai ilmeisesti koko ikänsä muistelemastaan Gretasta kiinnikkeen suomenkieliseen kansaan ja virikkeen nuoruuden fennomaniaansa. Topeliuksen sosiaalisesti normaali kihlaus 1842 ja avioliitto 1845 kotikaupunkinsa kauppiaan tyttären Emilie Lindqvistin kanssa perustui toisenlaiseen, hillittyyn rakkauteen.

Topelius promovoitiin maisteriksi kesällä 1840 yliopiston suurissa kaksisataavuotisjuhlissa, jotka tekivät häneen suuren vaikutuksen. Frans Michael Franzénin läsnäolo toi juhliin ruotsalaisen sävyn, mutta vielä enemmän vaikuttivat monet Aleksandr Pushkinin piiriin kuuluneet venäläisvieraat. Samantapaisia tunteita herätti kruununperillisen, suuriruhtinas (Aleksanteri II) Aleksandr Nikolajevitshin, Topeliuksen ikätoverin, vierailu yliopiston kanslerina 1842. Näihin aikoihin Topelius kirjoitti keisari Nikolai I:tä ja Venäjän imperiumia ihailevia runoja; Topeliuksen isä oli erityisesti huolehtinut poikansa venäjänopinnoista. Vuoden 1844 laajassa promootiorunossaan Topelius yhdistää mielenkiintoisella, vielä epäkypsällä tavalla venäläisiä, pansuomalaisia ja yleiseurooppalaisia teemoja; hän oli jo silloin pettynyt Ruotsiin matkustettuaan sinne 1843 ja kirjoitti varhaisfennomaanisessa vaiheessaan kielteisesti koko germaanisesta kulttuurista.

Ratkaiseva käänne Topeliuksen elämässä tapahtui 1841, jolloin kirjakauppias, konsuli G. O. Wasenius otti hänet Helsingfors Tidningar -nimisen kevyen lehden toimittajaksi. Topelius tarttui nopeasti uuteen porvarillishenkiseen julkisuuskäsitykseen ja siihen uuteen tekniikkaan, jota lehdistö Ranskassa ja muualla Euroopassa juuri kehitti. Hänen lehtensä tehtävänä oli pitkälti referoida ulkomaisia lehtiä, mutta Topelius onnistui tekemään sen usein keveän pakinoivaan sävyyn tai dramaattisesti; lehden levikki rupesikin pian nousemaan. Erityisen suosituiksi tulivat Helsingin elämää kuvaavat Kirjeet luutnantti Leopoldille Gruusiaan jatkomuotoineen. Topelius puuttui kuitenkin vähitellen yhä enemmän myös sosiaalisiin kysymyksiin, kaupan, liikenteen ja kasvatuksen teemoihin, ja harjoitti "tutkivaa journalismia" muun muassa ylioppilaiden taloudellisia oloja tai köyhien asumisoloja koskevissa kirjoitussarjoissaan. Hän esimerkiksi kehotti äitejä opettamaan lapsille suomea ja ennakoi mielenkiintoisella tavalla sekä maatalous-metsätieteellisen että taloudellisen tiedekunnan tarpeen.

Hyvin tärkeää oli, että Topelius julkaisi lehdessään runojaan, ja ennen muuta, että hän ryhtyi julkaisemaan siinä följetongeja (feuilleton), jatkokertomuksia, kuten samaan aikaan Alexandre Dumas vanhempi ja monet muut kuuluisuudet. Ensimmäiset näistä olivat 1849 ilmestyneet Gamla baron på Rautakylä (Rautakylän vanha paroni, 1897) ja Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar, 1874), joista jälkimmäinen ilmestyi kirjana 1851. Vuonna 1851 alkoi myös ilmestyä paljon kunnianhimoisempi ja alun perin laajaksi suunniteltu Ruotsin (Suomen) historiaa ja yhteiskuntaluokkien kamppailua kuvaava Fältskärns berättelser (Välskärin kertomukset), kirjasarjaksi muunnettuna 1853 - 1867. Viimeksi mainittujen kanssa lomittain ja niiden jälkeen ilmestyi sitten ensin Helsingfors Tidningarissa ja sitten muissa lehdissä (myös Ruotsissa) useita följetongiromaaneja, kuten (nimet tässä suomeksi) Linnaisten kartanon viheriä kamari, Mirabeau täti, Vernan ruusut, Kulta-aave, Aulangon pastorinvaali, Kuninkaan hansikas ja Vinsentti Aallonhalkoja. Niistä useimmat Topelius kokosi Vinterqvällar (Talvi-iltain tarinoita) -niteiksi, ja viimeksi ilmestyi laaja Planeternas skyddslingar 1886 (Tähtien turvatit, 1890 - 1892). Niissä Topeliuksen fantasia ja historiallinen tietämys, dramaattinen juonenkehittely ja repliikkien iskevyys, salaperäisyyksien kiehtovuus sekä runsaat humoristiset elementit muodostavat jännittäviä, viihteellisiä ja samalla moraalisesti vetoavia kokonaisuuksia Alexandre Dumas'n, Victor Hugon, Charles Dickensin ja muiden ajan suurien hengessä.

Topeliuksen pakinoiva journalistiikka ja jatkokertomukset kääntyivät osittain tietoisestikin merkitykseltään kasvavan naislukijakunnan puoleen. Samalla hän alkoi jo varhain kirjoittaa myös lapsille. Ensimmäiset satukokoelmat ilmestyivät erillisinä kuvitettuina kirjoina jo 1847, 1848, 1849 ja 1852 (Sagor) ja sitten uutena sarjana Läsning för barn 1865, 1866, 1867, 1871, 1880, 1884, 1891 ja 1896 (Lukemisia lapsille, 1874 -); kaikki Topeliuksen lastenlehdissä ja muualla julkaisemat sadut ja lastenrunot eivät sisälly näihin kokoelmiin. Topeliuksen saduissa lapset ovat reippaita ja aloitteellisia; Topeliuksen uushumanistinen pedagoginen ohjelma korosti kasvatuksen ja oppimisen kokonaisuutta positiivisen luonteenmuodostuksen kautta. Hän vastusti kuollutta ja sirpaleista hajatietoa, negatiivisuutta ja kyynisyyttä. Monien aikalaistensa tavoin hän kritisoi jyrkästi valistusajan pinnallista, egoistista ja aristokraattista kulttuuritraditiota, Voltairen henkeä, sekä saduissaan, romaaneissaan että runoissaan (muun muassa runo Voltaires hjärta).

Topeliuksen lyyrinen tuotanto alkoi varhain, mutta nuoruudenrunoista sisällytettiin ymmärrettävästi vain pieni osa kokoelmiin ja sitten koottujen teosten Samlade skriften (1899 -) ensimmäisiin neljään niteeseen. Hän debytoi 1845 ensimmäisellä Ljungblommor (Kanervankukkia) -kokoelmalla, jonka toinen osa ilmestyi 1850 ja kolmas 1854; ennen runokirjoja Topelius oli jo julkaissut promootiorunonsa ja muita runoja Necken-albumissa. Topeliuksen varhaisrunoille on tunnusomaista pakoton, helposti soljuva lyyrisyys, rakkaus- ja luontoaiheet, talvi-, kevät- ja meriteemat mutta myös häntä yhä enemmän kiinnostavaan historiaan liittyvät ideat. Ajan kasvava kiinnostus politiikkaan ja Topeliuksen paluu ylioppilaselämään osakuntansa vt. kuraattorina 1843 - 1847 heijastuivat eräissä julkaisemattomissa runoissa, varsinkin ajan vapauskliseitä sisältävässä Marseljeesissa (1844).

Topeliuksen poliittiset katsomukset ilmenivät 1840-luvulla erilaisin tavoin, jotka kaikki osoittavat hänen suurta ja nopeaa vastaanottokykyään ja samalla monipuolisuuttaan. Lehdessään hän osin tietoisesti ja journalistisista syistä kävi jatkuvaa polemiikkia Snellmanin Saiman kanssa, ja ylioppilasjohtajana hän innoittui M. A. Castrénin, Elias Lönnrotin ja Runebergin venäläis-fennougrilaisista näköaloista mutta seurasi samalla ajan vasemmistolaistumista Länsi-Euroopassa. Hänen ajattelunsa oli selvästi Hegelin innoittamaa, ja hänen kansallisuusnäkemyksessään tämä ilmeni muun muassa hänen osakunnan vuosijuhlassa 1843 pitämässään esitelmässä Äger Finska folket en historie? (Onko Suomen kansalla historiaa?, julkaistu 1845). Monissa runoissaan hän ennakoi myrskyä, siis vallankumousta, ja toivotti sen tervetulleeksi mutta kääntyi sitten helmikuun vallankumouksen puhjettua lojaalis-suomalaiselle linjalle toukokuun 1848 kevätjuhlan merkeissä.

Topelius haki 1845 Vaasaan perustetun kymnaasin historian lehtorin virkaa ja antoi opetusnäytteet Turun tuomiokapitulille "kristikunnan ikävimmässä kaupungissa", mutta tuloksetta. Kaksi vuotta myöhemmin hän väitteli vielä uutta filosofian tohtorin arvoa varten 52-sivuisella latinankielisellä muinaissuomalaisten avioliittohistoriaa ja naisten asemaa käsittelevällä kirjasella. Hän oli Helsingin lyseon historian ja ruotsin opettaja 1846 - 1850 ja toimi samaan aikaan yliopiston kirjaston osa-aikaisena tilapäisenä amanuenssina.

Topelius haki 1852 uudestaan Vaasan lehtorin virkaa, ja hänet nimitettiin siihen. Lukio toimi Vaasan palon takia väliaikaisesti Pietarsaaressa, minne Topelius oli muuttamassa 1854, kun hänet yllättäen, keisarin vieraillessa Helsingissä ja Viaporissa Krimin sodan puhjettua, nimitettiin 15.3.1854 Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Juuri professoriksi tullut Fredrik Cygnaeus, jolla oli läheiset suhteet ylimpiin poliittisiin piireihin, oli korostanut sitä, että Topelius oli tärkeä mielipidevaikuttaja ja että hänet oli sen vuoksi pidettävä Helsingissä. Topelius oli itse arvellut Cygnaeukselle voivansa olla hyödyksi yliopiston ruotsin kielen lehtorina, mutta hänet nimitettiin siis hakemuksetta yliopiston ensimmäiseksi henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. Hän oli historian tohtori; Hertiginnan af Finland sisälsi kirjaversiossaan myös tutkielman vuosien 1741 - 1743 sodasta ja Välskärin kertomukset ja historialliset näytelmät ilmensivät sekä historian että historianfilosofian tuntemusta. Laajin Topeliuksen tieteellinen julkaisu oli maantieteellis-historiallinen johdanto 1845 - 1852 ilmestyneeseen kuvateokseen Finland framstäldt i teckningar. Tätä tutkimustaan Topelius sittemmin käytti hyväkseen ja kehitti edelleen maantieteen luennoissaan ja myöhemmin julkaisemissaan sekä nuorisolle tarkoitetuissa teoksissaan (varsinkin Maamme kirja 1875) että suurelle yleisölle ja ulkomaalaisille suunnatuissa esityksissään, kuten 1890-luvun mahtavassa Suomi XIX vuosisadalla teoksessa. Hänen maantieteellinen kiinnostuksensa tulee esiin myös monissa romaaneissa.

Topeliuksen nimittäminen professoriksi herätti myönteistä huomiota. Se liittyi ajan moniin suomalaisuuden manifestaatioihin, muun muassa Suomen kielen ja kirjallisuuden uuteen professuuriin, mutta pian se tulkittiin myös palkinnoksi Topeliuksen poliittisesta kannasta. Nimityksen jälkeen kirjoitetuissa runoissaan hän asettui selvästi Venäjän kannalle Turkkia ja länsivaltoja vastaan. Tämä soveltui hyvin sekä hänen aikaisempiin näkemyksiinsä, reaalipoliittiseen vakaumukseen, kiintymykseen hallitsijahuonetta kohtaan, että yleiseen mielipiteeseen, jonka englantilaisten tuhoretkikunnat Suomen ja varsinkin Pohjanmaan kauppalaivastoja ja rannikkoja vastaan olivat synnyttäneet; lisäksi useat hänen sukulaisistaan olivat keisarillisen armeijan ja laivaston upseereita. Topelius näki myös sodan uskonsotana islamia vastaan. Sotavuosien poliittinen ja mielipideilmasto olivat kuitenkin Topeliukselle raskaita. Hän keskittyi kirjoittamaan satuja ja julkaisi 1854 - 1856 lähes kuusikymmentä satua tai lastenrunoa lastenlehdessä Eos, ja hän kirjoitti 1856 myös ensimmäisen kahdesta alkeisopetuksen tarpeisiin suunnatusta, lukuisina painoksina ilmestyneestä oppikirjastaan, Naturens bok (Luonnon kirja, 1860); toinen oli sitten Boken om vårt land 1875 (Maamme kirja, 1876). Tähän vaiheeseen kuuluvat myös Sylvia-runot, joihin kuuluvat lauluina tunnetut ja rakastetut isänmaanrakkauden ylistykset numero kolme Kesäpäivä Kangasalla, numero yhdeksän Sylvian joulutervehdys Sisiliasta ja numero viisitoista Pihlajan ja syreenin varjossa (Blommande sköna dalar).

Topelius oli ennen professoriksi nimittämistään ehtinyt myös nousta Suomen näkyvimmäksi näytelmäkirjailijaksi teoksillaan Efter femtio år (50 vuotta myöhemmin, esitettiin Helsingissä 1851), Kung Carls Jagt 1852 (Kaarle kuninkaan metsästys, 1902) ja Regina von Emmeritz 1853 (suomeksi 1882); niistä keskimmäinen oli Suomen ensimmäinen, Fredrik Paciuksen säveltämä ooppera, joka sittemmin esitettiin useaan otteeseen sekä ruotsiksi että suomeksi (myös Ruotsissa) ja täydellisenä Suomen Kansallisoopperassa 2007 sekä julkaistiin cd-levyllä 1991, 2000 ja 2004. Sittemmin hän kirjoitti musiikkinäytelmän Princessan af Cypern 1860 (Kyypron prinsessa, 1897), jonka Pacius myös sävelsi; Kalevalan ja Kreikan mytologioita offenbachilaisesti sekoittava Kyypron prinsessa on, päinvastoin kuin romanttis-isänmaallinen Kaarle kuninkaan metsästys, kirjoitettu ammattinäyttelijöille. Se tavoitteli uuden teatterirakennuksen tarjoamien mahdollisuuksien puitteissa eri taidelajien yhdistämistä. Siihen sisältyy muun muassa tunnettu romanssi O barn af Hellas (Laps Suomen).

Hallitsijanvaihdos 1855 ja rauha 1856 inspiroivat Topeliusta; hän julkaisi maaliskuussa 1856 vanhaa tematiikkaansa muokaten uuden ajan murrosta symbolisoivan runon Islossningen i Uleå elf (Jäänlähtö Oulujoesta) ja lähti toukokuussa ensimmäiselle Ruotsia kauemmaksi ulottuneelle, kymmenviikkoiselle matkalleen: Lyypekistä uudella kulkuneuvolla, junalla, läntisen Saksan ja Belgian kautta Pariisiin ja sieltä takaisin Leipzigin, Dresdenin, Berliinin, Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Pohjanmaalle. Topelius ihaili erityisesti Brysseliä ja tuolloin vielä uutta Belgian valtiota; Pariisissa hän sattui näkemään keisariparin ja tutustui nähtävyyksiin sekä "hieroi ystävyyttä" työmiesten kanssa arvellen, että "heidän aikansa koittaisi vielä kerran". Hän julkaisi lehdessään laajan sarjan Söderom Östersjön. Sittemmin Topelius matkusti Ruotsin länsirannikolta käsin, jossa hän oleskeli lähinnä puolisonsa terveyttä vaalimassa, 1862 Lontooseen. Muutamien Ruotsin-matkojen lisäksi Topelius kävi 1874 Pietarissa - hän oli käväissyt Tallinnassa jo 1845 - ja teki jälleen kaksi suurta Euroopan-matkaa, 1875 - 1876 Ranskaan ja Italiassa Firenzeen saakka, Sveitsiin ja Saksaan Kustaa II Adolfin muistojen äärelle, sekä 1886 Sveitsiin ja Pohjoismaihin.

Topelius luopui Helsingfors Tidningarin toimittamisesta 1860 eri syistä: hän keskittyi hoitamaan professorin virkaansa, joka muutettiin varsinaiseksi professuuriksi 1863. Samalla kahden lapsen kuolema ja rouva Topeliuksen heikentynyt terveys synkensivät mieltä, ja nopeasti kehittyvä poliittinen elämä alkoi myös edellyttää toisenlaista journalismia, kuin Topeliuksen yhdenmiehen lehti saattoi tarjota. Silti Topelius säilytti koko ikänsä journalistisen mielenlaatunsa, teki jatkuvasti havaintoja ja kirjoitti erilaisiin päiväkirjoihinsa sekä kirjoitti ahkerasti myös sanomalehtiin. Poliittiselta kannaltaan hän säilyi lähinnä "bonapartistisena", hän korosti hallitsijan ja kansan yhteyttä ja kritisoi näiden välissä olevien hallitsevien ja omistavien luokkien itsekkyyttä ja materialismia. Tältä kannalta hän oli lähellä fennomaniaa, ja hän uskoikin Suomen kulttuurin muuttuvan pääosin suomenkieliseksi mutta korosti toisaalta Ruotsin perinnön ja ruotsin kielen historiallista ja sivistyksellistä merkitystä Suomessa. Topelius vastusti kielinationalismia ja painotti patriotismia, joka liittyi läheisesti hallitsijanrakkauteen ja Jumalan kunnioitukseen. Topeliuksesta oli erityisen tärkeää korostaa Suomen kansan historiallista yhtenäisyyttä kielellisistä ja sosiaalisista eroista huolimatta.

Rahavaltaa, tuhlailevaa elämäntapaa, liiallista individualismia ja sitten 1880-luvun naturalismia ja biologistista maailmankäsitystä Topelius kritisoi sekä saduissaan ja runoissaan että artikkeleissaan, ja hän oli perustamassa ja toimittamassa ruotsinkielistä, suomenmielistä arvokonservatiivista Finland-lehteä 1885 - 1887. Topelius aavisteli suuren sosiaalisen vallankumouksen tuloa ja aikojen vaihtumista runoissaan Kommunismens vagga (Kommunismin kehto, 1884) ja Rigi Kulm (Rigin huipulla, 1885) sekä promootiorunossaan 1894 Sanningen i går, i dag och i morgon (Totuus eilen, tänään ja huomenna). Samalla Topeliuksen idealismi sai yhä selvemmin kristillisiä sävyjä. Hänen kuolemansa jälkeen1898 ilmestynyt Blad ur min tänkebok (Lehtisiä mietekirjastani, 1898) heijastaa näitä tuntemuksia.

Kuraattoriaikanaan Topelius, joka alun perin oli suunnitellut lääkärin uraa, oli myös Societas pro Fauna et Flora Fennican sihteeri. Hän erosi näistä tehtävistä 1847, jolloin hänestä tuli Suomen Taideyhdistyksen ensimmäinen sihteeri (vuoteen 1869) ja 1853 Helsingin rouvasväenyhdistyksen sihteeri (vuoteen 1866). Molemmat yhdistykset edustivat Topeliuksen kannalta tärkeitä uusia yhteiskunnallisia ideoita. Topelius oli erityisen kiinnostunut naisten asemasta ja naiskasvatuksesta; rouvasväenyhdistys tarjosi (säätyläis)naisille ensimmäisen mahdollisuuden julkiseen yhteiskunnalliseen toimintaan järjestyneen filantropian merkeissä; saduissa ja romaaneissakin tytöt ja naiset edustavat usein aloitteellisuutta ja nokkeluutta kulmikkaisiin poikiin verrattuna. Mirabeau tädissä Topelius jopa antaa herra Dammin väittää, että sadan vuoden kuluttua on enemmän nais- kuin mieslääkäreitä. Topelius tuki "Suomen ensimmäistä feministiä" Marie Linderiä 1860-luvulla ja ensimmäistä varsinaista naisopiskelijaa Emma Irene Åströmiä 1870-luvulla ja toimi tyttökoulujen hyväksi. Nimenomaan tyttökouluissa syntyikin todellinen Topelius-kultti.

Taideyhdistyksessä Topelius yhdessä F. Cygnaeuksen kanssa ja korkeiden piirien suojeluksessa vaikutti merkittävästi kuvataiteen ja kuvataideopetuksen alkuun Suomessa. Hänestä tuli myös 1864 perustetun, kaikkien alojen taiteilijoita yhdistävän Taiteilijaseuran ensimmäinen puheenjohtaja (vuoteen 1889). Hän oli 1870 perustetun Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja sittemmin Muinaistieteellisen toimikunnan (myöhemmän Museoviraston) jäsen. Taiteen ja taiteilijoiden sekä kansallisen historian ja muistomerkkien harrastus huipentui keskeiseen asemaan Runebergin ja Aleksanteri II:n muistomerkkien pystyttämisessä 1880- ja 1890-luvulla. Tähän yhteyteen kuuluvat hänen suuret varsinkin yliopistossa pidetyt muistopuheensa ja muistokirjoituksensa Aleksanteri I:stä, Runebergistä, Lönnrotista, Aleksanteri II:sta ja Snellmanista tämän hautajaisissa sekä hänen yliopiston rehtorina pitämänsä lukukausien avajaispuheet.

Topelius oli rehtorina 1875 - 1878, mutta häntä ei valittu uudelleen ensimmäiselle ehdokassijalle; tyytymättömyyden arvellaan johtuneen hänen liian ymmärtäväisestä suhtautumisestaan radikaalifennomaaniseen ylioppilasliikkeeseen ja hänen Runebergin muistojuhlassa esittämästään arvelusta, että kun Maamme-laulu kerran saisi "korkeamman kaikunsa", se ilmaisisi "yksimielisempää ja yleisempää kansallistietoisuutta" ja tulisi "tulevaisuuden Suomessa laulettavaksi suomen kielellä". Kun Topelius pian tämän jälkeen erosi yliopistosta, kaikki muut osakunnat paitsi uusmaalaiset järjestivät yhdessä juhlan hänen kunniakseen Ylioppilastalossa. Uusmaalaisella ja yleensä svekomaanisella taholla Topeliuksen keisarilojaalisuus oli jo ennestään herättänyt vastustusta, joka sai nyt lisäpontta hänen myönteisestä suhtautumisestaan suomen kieleen.

Toista puolta Topeliuksen yhteiskunnallisessa toiminnassa edusti eläinsuojeluaate, jonka hän kytki lasten järjestölliseen mobilisaatioon perustamalla vuodesta 1870 Toukokuunyhdistyksiä (Majföreningar). Niissä lasten tuli oppia suojelemaan ja hoitamaan pikkulintuja ja siten kehittymään yleiseen huolehtivaisuuteen ja solidaarisuuteen sekä luontoa että toisia ihmisiä kohtaan. Pikkulinnut saivat monissa hänen lauluissaan ja saduissaankin edustaa uskonnollista sanomaa - kuten Koivussa ja tähdessä sekä Sylvia-runoissa. Tämä liittyi Topeliuksen uskonnollisessa maailmankuvassaan korostamaan yksinkertaisuuteen ja kansanomaisuuteen, lapsenuskonomaisuuteen. Sitä puolta hän korosti virsirunoudessaan. Hän oli ruotsalaisen virsikirjakomitean jäsen vuodesta 1867 ja sittemmin uuden komitean puheenjohtaja vuodesta 1876. Tämän komitean ehdotuksessa oli 43 Topeliuksen alkuperäistä ja 15 hänen kääntämäänsä virttä; lopulliseen vuoden 1886 ruotsalaiseen virsikirjaan tuli 31 hänen virttään ja 13 käännöstä. Osa Topeliuksen virsistä siirtyi myös suomalaiseen virsikirjaan. Tunnetuimpia ovat jouluvirsi En etsi valtaa, loistoa ja kouluvirsi Totuuden henki, jotka myös on otettu Ruotsin ja Norjan virsikirjoihin. Teologiselta kannalta Topeliuksen virsiä kritisoitiin liiasta kansanlaulumaisuudesta ja syvyyden ja aatesisällön puutteesta. Topeliuksen aatemaailmassa isänmaallisuus ja usko kaitselmukseen kasvoivat yhä enemmän yhteen, niin että hän myöhemmällä iällään uskoi suomalaisten olevan juutalaisten rinnalla toinen "Jumalan valittu kansa".

Topelius sai yliopistosta erotessaan yhden kauden rehtoreille tavanomaisen valtioneuvoksen arvonimen, ja edellisenä vuonna hän oli saanut vanhemmille professoreille normaalin Pyhän Annan ritarikunnan 2. luokan ritarimerkin. Muutamien kunniajäsenyyksien ja kahden Ruotsin Akatemian antaman palkinnon lisäksi hän ei saanut mitään erityisen merkittäviä julkisia kunnianosoituksia eläessään; Suomen Tiedeseura tai Kungliga Vitterhetsakademien Tukholmassa eivät valinneet häntä jäsenekseen, ja hänet kutsuttiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran mutta vasta myöhään Svenska litteratursällskapet i Finlandin kunniajäseneksi. Topelius nautti ruotsinkielisellä puolella selvästi suurempaa arvostusta kansakoulumaailmassa ja kansanomaisissa piireissä kuin johtavan kulttuurieliitin parissa. Hän katsoikin, ettei hän saanut aikalaisiltaan tarpeeksi arvostusta; osittain tämäkin johti siihen, että hän erottuaan hieman nololla tavalla yliopistosta vetäytyi Helsingistä Sipoosta hankkimalleen Björkudden-tilalle. Oikeastaan vasta 80-vuotisjuhlallisuudet ja varsinkin heti niiden jälkeen seuranneet suurenmoiset hautajaiset osoittivat Topeliusta kohtaan kuitenkin tunnetun laajan arvostuksen. "Suomen naiset" pystyttivät Helsingin Hietaniemen hautausmaalle muistopatsaan. Vuonna 1998 vietettiin Topeliuksen juhlavuotta, syntymän 180-vuotis- ja kuoleman satavuotismuistoa. Silloin ehdotetun Topeliuksen koko kirjallisen tuotannon sisältävän koottujen teosten laitoksen toimitustyö alkoi 2005; aikaisemmin oli julkaistu 34-osainen Samlade skrifter af Zacharias Topelius 1899 - 1907.

Topeliusta pidettiin jo varhain vanhemman suurmiessukupolven - Runebergin, Lönnrotin, Snellmanin ja Cygnaeuksen - seuraajana ja aseenkantajana. Hänen satujensa, pian nuorisokirjallisuudeksi ymmärrettyjen romaaniensa ja näytelmiensä saavuttama suosio löi häneen jo varhain satusedän pehmeähkön leiman. Topeliusta kunnioitettiin hänen vanhuudessaan nimenomaan satujen mestarina, johon koko Suomen kansan ja suurelta osalta myös Ruotsin ja Norjankin kansojen monet sukupolvet olivat jo ehtineet tutustua. Sadut ja satunäytelmät pysyivätkin keskeisenä Suomen koti- ja koulukulttuurissa 1950-luvulle saakka, ja monet tunnetut taiteilijat kuvittivat niitä, muun muassa Albert Edelfelt ja Carl Larsson. Satujen moraalinen ja pedagoginen sanoma alettiin hyväksyä ikään kuin itsestäänselvyytenä. Satukirjailijan korostuminen journalistiin, professoriin ja yhteiskunnalliseen toimijaan verrattuna tuli voimakkaasti esiin 1929 - 1932, kun Gunnar Finne voitti Topelius-monumenttikilpailun ja Esplanadille pystytettiin hänen Satu ja Totuus -veistoksensa: yleisö vaati ja sai Ratakadun puistikkoon Ville Vallgrenin Topelius ja lapset -veistoksen toisinnon (alkuperäinen on Vaasassa). Mutta Topeliuksen luonteessakin oli piirteitä, joista kaikki eivät pitäneet: hänen sovittelevuutensa tuntui menevän liian pitkälle, hän ei katsonut puhekumppaniaan silmiin, hänen äänensä ja esiintymisensä oli liian tasaista, väritöntä ja jäykkää, ja niin edelleen. Iloinen ja vapautunut Topelius oli Taiteilijaseurassa, jossa hän usein viihtyi viinin ääressä pitkälle yöhön.

E. G. Palmén korostaa oivaltavassa tutkielmassaan Zachris Topeliukseen kohdistuneista arvostuksista, että Topeliuksen ansioita historiantutkijana ja hänen kirjallista panostaan vähäteltiin sen "epätieteellisyyden" ja sen nuoren yleisön vuoksi, mutta Topeliuksen moraalisen ja patrioottisen vaikutuksen merkitys kasvoi ajan mittaan valtavaksi ja kriitikot joutuivat tunnustamaan tämän. Myöhemmän ajan historiantutkimuskin on usein joutunut tunnustamaan, että Topelius on herkällä vaistollaan ymmärtänyt menneisyyden ilmiötä ja rakenteita aivan oikein - vaikkapa kuvatessaan reduktiota Välskärin kertomuksissa tai ylioppilaskunnan sosiaalista kokoonpanoa Vinsentti Aallonhalkojassa.

Zacharias Topelius, Zachris S 14.1.1818, Uusikaarlepyy, K 12.3.1898 Sipoo. V piirilääkäri Zacharias Topelius ja Catharina Sofia Calamnius. P 1845 - Maria Emilie Lindqvist S 1821, K 1885, PV kauppias Isak Lindqvist ja Johanna Sofia Kyntzell. Lapset: Aina Sofia (Nyberg) S 1846, K 1916; Michael S 1848, K 1850; Toini S 1854, K 1910, kirjailija; Eva (Topelius-Andersson, Acke) S 1855, K 1929, taidemaalari; Rafael S 1857, K 1858; Rosa S 1859, K 1862.

URA. Ylioppilas Aleksanterin yliopistossa 1833; filosofian kandidaatti, maisteri 1840, lisensiaatti 1844, tohtori 1847.

Helsingfors Tidningar -lehden toimittaja 1841 - 1860; Helsingin lyseon historian ja ruotsin opettaja, yliopiston kirjaston tilapäinen amanuenssi 1846 - 1850; historian ylimääräinen henkilökohtainen professori 1854 - 1863; Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professori 1863 - 1876; yleisen historian professori 1876 - 1878; yliopiston rehtori 1875 - 1878.

Pohjoispohjalaisen osakunnan vt. kuraattori 1843 - 1844; Pohjalaisen osakunnan vt. kuraattori 1845 - 1847.

Kunnianosoitukset: P. Annan R 2 1877. Valtioneuvos 1878. Ruotsin Akatemian palkinto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kunniajäsen.

TUOTANTO. Katso B. Lunelund-Grönroos, Zachris Topelius' tryckta skrifter : bibliografisk förteckning. 1954; Suomen kirjailijat 1809 - 1916. 1993.

Samlade skrifter 1 - 34. 1889 - 1907; Kootut teokset 1 - 13. 1930 - 1932. Näihin laitoksiin ei kuitenkaan sisälly sanomalehtikirjoituksia, kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja, eikä niitä runoja ja satuja joita Topelius ei itse ottanut kokoelmiinsa, eikä myöskään hänen historian ja maantieteen yliopistollisia luentojaan eikä tietoja painettujen teosten eri versioista; Topeliuksen kirjoituksia teatterista julkaistiin 1916; nuoruuden Päiväkirjat 1832 - 1840 julkaistiin Tukholmassa 1918 - 1924, Sjelfbiografiska anteckningar 1922 ja osia kirjeenvaihdosta 1947 ja 1960; Muistiinpanoja vanhasta Helsingistä ja muita Helsinki-kirjoituksia on julkaistu suomeksi 1933 - 1986 ja ruotsiksi 1968.

Topeliuksen teoksia alettiin suomentaa jo 1848. Hänen pääteoksensa, Välskärin kertomuksia ja sadut, sekä Talvi-iltain tarinat ja paljon muuta ilmestyivät tanskaksi, englanniksi, saksaksi, islanniksi (Välskärin kertomuksia kokonaisuudessaan jo 1904 - 1909). Paljon satuja on julkaistu ranskaksi, viroksi ja jo vuodesta 1861 alkaen venäjäksi, ja vähäisempiä määriä lukuisilla muilla kielillä. Topeliuksen pääkustantaja Suomessa oli G. W. Edlund, Ruotsissa A. Bonnier.

Elokuvat: Regina von Emmeritz och konung Gustaf II Adolf. 1910; Rautakylän vanha parooni. 1923; Linnaisten kartanon vihreä kamari. 1945; Prinsessa Ruusunen. 1949.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Zacharias Topelius' arkiv, Helsingin yliopiston kirjasto.

S. Lagerlöf, Sakari Topelius. 1920; P. Nyberg, Topeliuksen kuvaelämäkerta. 1940; P. Nyberg, Z. Topelius : elämäkerrallinen kuvaus. 1950; V. Vasenius, Zacharias Topelius ihmisenä ja runoilijana 1 - 5. 1912 - 1932; E. Vest, Sakari Topelius : elämäkerrallinen kuvaus. 1906.

M. Granér, Zachris Topelius' kärlekslyrik. 1946; M. Klinge, Suomen sinivalkoiset värit : kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä. 1981; M. Klinge et al., Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808 - 1917. 1989; M. Klinge, Idylli ja uhka : Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. 1998; M. Lehtonen, Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita : näkökulmia Topeliukseen. 2002; M. Noro, Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa. 1968; A. Tiitta, Harmaakiven maa : Zacharias Topelius ja Suomen maantiede. 1994; A. Törnudd, Flickan från Kahra i Topelius liv och diktning. 1948.

Kaunokirjallisuus: A. Kantola (Helge Pohjolan-Pirhonen), Kukkia kevään sylissä. 1979; A. Kantola, Runoilija ja Kanervankukka. 1981.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: G. FinneW. Runeberg. 1886; V. Vallgren, Topelius ja lapset 1909/1932, Helsinki; E. Wikström. 1915, Vaasa. Maalaukset: A. Edelfelt. 1888 - 1889, Helsingin yliopisto; J. A. Acke. Bonniers-yhtymän kokoelma, Nedre Manilla, Tukholma. Mitalit: E. Lindberg. 1918, Ruotsin akatemia; G. Qvist.E. Kannosto, Topeliuksen juhlavuoden hopeinen mitali. 1998. Muistolaatat: 1998, Oulu.

ZACHRIS TOPELIUKSEN MUKAAN NIMETTY. Topelius-seura ry - Topeliussällskapet rf 1998; kadut Helsinki (Sakarinkatu 1901,Topeliuksenkatu 1906), Kokkola, Lohja, Uusikaarlepyy; Topeliuksenpuisto 1936, Helsinki; Topeliuksen koulu, Turku; Kuddnäsin museo, Topeliuksen lapsuudenkoti, Uusikaarlepyy; postimerkki 1948, 1968. Topelius-palkinto 1946, Suomen Nuorisokirjailijat ry; Topelius-palkinto 1998, Helsingin eläinsuojeluyhdistys.

Kirjoittaja(t): Matti Klinge

Julkaistu 16.9.1997

Artikkelitekstin pituus: 30249 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot