Vapaasti luettava artikkeli

Aho, Juhani (1861 - 1921)

kirjailija

Aho, Juhani (1861 - 1921)
SKS, Kirjallisuusarkisto.

Juhani Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Häntä on pidetty leimallisesti kansallisena kirjailijana ja modernin kirjasuomen kehittäjänä, mutta samalla hän oli 1800-luvun lopun eurooppalaisen modernismin edustaja ja tavoitteli kansainvälistä yleisöä. Kirjailijantyön ohella Aho toimitti lukuisia lehtiä sekä käänsi kirjallisuutta suomen kielelle.

Suomalaisen kirjallisuuden historiassa Juhani Ahon tuotanto sijoittuu monessa mielessä saumakohtaan. Ahoa on pidetty leimallisesti kansallisena kirjailijana. Silti hänen sanataiteessaan voi huomata kosolti kosketuspintoja myös muihin kulttuureihin. Aho tunnetaan savolaisen maiseman ja luonteen kuvaajana, mutta hänen suhteensa lähtömiljööseensä oli paljossa myös kriittinen. Teksteissään Aho monesti kuvaa lämmöllä katoavaa kulttuuria ja sen ihmisiä. Kuitenkin aikansa suomenkielisistä kirjailijoista hän lienee eniten ollut kiinnostunut suurkaupungista. Suomalaisen kirjallisuuden esimodernistina Aho haki aiheita muuttuvasta maailmasta. Hän käytti kehittyvän tietoliikenteen ja tekniikan monia mahdollisuuksia hyväkseen. Kirjailijan tekstien luontevin kaikupohja oli 1880-luvun nousevan poliittisen liikkeen, niin sanotun Nuoren Suomen, kannattajakunnassa.

Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija, ja hän tuli suhteellisen hyvin toimeen kirjoittamisellaan. Jo nuorena kirjailijana hän hankki kustantajilta kunnon tekijänpalkkioita ja sai sittemmin yhteiskunnan tukea apurahoina ja palkintoina. Samalla Aho yhtenä ensimmäisistä merkittävistä suomenkielisistä kirjailijoista tavoitteli kansainvälistä yleisöä. Johannes Linnankosken ohella hän sai vilkastuvan käännöstoiminnan ansiosta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa runsaasti lukijoita kaikkialta Euroopasta, erityisen paljon läntisestä naapurimaasta. Oikeastaan vain sattuma ja huonot suhdanteet estivät sen, ettei Ruotsin akatemia myöntänyt hänelle ensimmäisenä suomalaisena kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Aho oli ehdokkaana palkinnon saajaksi monena vuonna ennen suhteellisen varhaista kuolemaansa alle 60 vuoden iässä.

Juhani Aho eli Johannes Brofeldt syntyi Lapinlahden Väärnin pappilassa ja vietti keskeisen osan lapsuuttaan Iisalmen seudulla. Lapsuuden leikkipaikkoina hänellä olivat Koljonvirran taistelujen tienoot Mansikkaniemen pappilassa, joka on ollut hänen museonaan vuodesta 1958. Ahon nuoruusvuosina 1870-luvulla perhe asui Vieremällä, jonka maisemista ja ihmisistä hän kirjoitti lempeän humoristisesti jo kouluaikojensa kirjeissä. Koulua Aho kävi 1872 - 1880 Kuopion lyseossa, josta oli nousemassa suomenkielisen kulttuurin linnake perinteisesti ruotsia puhuvaan sivistysympäristöön. Kirjailijanimensä Juhani Aho otti käyttöön jo kouluaikaisissa kirjallisissa harjoitelmissaan. Se lienee peräisin Kalevalan ja Kantelettaren maisemakuvauksista, joissa "aho" - Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan mukaan "ruohoa tai nuorta puustoa kasvava kaskimaa" - usein romantisoituu.

Ahossa oli kirjailijana yhtä hyvin isän suvusta tulleita savolaisia geenejä kuin äidin puolelta välittynyttä pohjalaista perimää. Maantieteellisesti etäisten sukujen yhdistyessä Theodor Brofeldtin ja Emma Snellmanin liitossa Juhani Aho ja hänen kaksi kirjailijaveljeään (Kaarlo Brofeldt) Kalle ja Pekka Aho saivat ristiriitaisista lähtökohdista taiteellista energiaa. Se suuntautui koko voimallaan uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden perinteitä.

Juhani Ahon isä oli legendaarinen saarnamies. Theodor Brofeldtin puheita on julkaistu hänen vävynsä Jooseppi Lesceliuksen toimittamassa teoksessa Rovasti H. G. Th. Brofeldtin saarnoja (1917). Hänen kansanomaisuuteensa liittyi luontainen vaatimattomuus, joka ilmeni muun muassa kieltäytymisenä korkeammista kirkon viroista ja maallisista luottamustehtävistä. Hän suostui kuitenkin Iisalmen seurakunnan kirkkoherraksi 1883, samoihin aikoihin kuin Aho oli jo aloittelemassa kirjallista uraansa. Theodor Brofeldt syntyi herännäissukuun: hänen isänsä, Nurmeksen kappalainen Peter Johan Fredrik Brofeldt, ja isoisänsä, Nilsiän kirkkoherra Anders Johan Brofeldt, suosivat molemmat savolaista herätysliikettä.

Äitinsä kautta Juhani Aholla oli yhteyksiä pohjalaiseen herätykseen. Sen maailmalle kielteistä ja ankaraa henkeä kirjailija myöhemmin kuvasi monissa teoksissaan. Enemmän kuin Brofeldteistä merkkejä kirjallisesta lahjakkuudesta on itse asiassa löydettävissä Ahon äidin sukujuurilta. Olihan äidin isoisä, Hyrynsalmen kirkkoherra Johan Snellman tilapäärunoilija ja pitäjänkuvaaja. Äidin kautta geneettisiä yhteyksiä löytyy myös valtiopäiväedustajaan ja kirjailijaan, Kokkolan kirkkoherraan Anders Chydeniukseen.

"Kaikki savolaiset sanansutkaukset ovat siis tavanneet Juhani Ahon korvakalvoja siitä ajasta lähtien, kun ne rupesivat ihmispuhetta erottamaan", totesi Ernst Lampén, Ahon koulutoveri ja myöhempi savolaisuuden apostoli, juhlakirjoituksessaan kirjailijan 50-vuotispäivän kunniaksi Valvojassa 1911. Ahon pappisisä tunnettiin sanavalmiudestaan, vaikka pitikin muodollisesti korrekteja saarnoja. Aloittaessaan tuotantonsa pienillä kertomuksilla 1880-luvun alussa Aho saattoi ammentaa kieleensä aromeja kansankielen rikkaista varastoista. Viime kädessä hänen proosansa ilmaisu oli kuitenkin jalostettua, tarkkaan vivahteita punnitsevaa. Tutkimuksen puutteessa on mahdotonta osoittaa Ahon vaikutusta kaunokirjallisuutemme kielen kehittymiseen. Epäilemättä hän muokkasi sanontaansa tietoisesti ja loi pohjaa modernille kirjasuomelle vaiheessa, jossa kalevalaisen perinteen ja Aleksis Kiven tarjoamat kielelliset ja tyylilliset esikuvat alkoivat pian tuntua vanhentuneilta.

Kun Aho pääsi Kuopion lyseosta ylioppilaaksi ja tuli opiskelemaan yliopistoon Helsinkiin, hänellä oli monien 1880-luvun opiskelijoiden tapaan runsaasti aikaa harrastuksille, muun muassa ylioppilaspolitiikalle. Ahon säilyneistä kirjeistä voi päätellä, miten kansallinen ja sosiaalinen radikalismi tarttuivat häneen ja pitivät pitkään pihdeissään. Aho oli yksi niistä, jotka innostuivat niin sanotun KPT ("koko programmi toimeen") -ryhmän "kansallis-kansanvaltaisuudesta" ja veivät sen käytännön toiminnassa äärimmäisyyteen. Ahon poliittisessa kiihkomielisyydessä on melkein samaa ehdottomuutta kuin pohjalaisessa pietismissä. 1880-luvun Ahoa voi luonnehtia Suomalaisen Puolueen nuorten siiven tyypilliseksi edustajaksi, uusien aatteiden ajajaksi.

Yhteiskunnallisen radikalismin ohessa Ahon 1880-luvun toimintaan kytkeytyi esteettinen uudistusohjelma. Kirjailijana hän oli mukana kehittelemässä sitä tyyli-ihannetta, joka muotoutui vuosikymmenen aikana niin sanotussa Järnefeltin piirissä. Kanssakäymiseen ja taiteelliseen yhteistyöhön osallistuivat kenraali Alexander Järnefeltin puoliso Elisabeth Järnefelt ja hänen taiteilijapoikansa Kasper, Arvid, Eero ja Armas Järnefelt, Ahon veljekset sekä Heikki Kauppinen eli Kauppis-Heikki, Aholle lapsuuden ajoista tuttu kansankirjailija. Ryhmällä oli jonkin verran kosketuksia myös Minna Canthin salonkiin, varsinkin sen jälkeen kun Järnefeltit muuttivat 1884 Kuopioon perheen isän tultua läänin kuvernööriksi.

Piirin pyrkimyksenä oli yhdeltä osin toteuttaa ajan kansainvälisessä kentässä esille noussutta realistista estetiikkaa. Kirjallista ohjelmaa voi määritellä käyttäen Ahon itsensä viljelemiä käsitteitä. Aloittelevana kirjailijana hänelle oli tärkeää yhdistää yleispätevät henkilöhahmot ("tyypit") aitoon ja luonnonmukaiseen havainnointiin, hetken tunnelmien ("stemninkien") tavoittamiseen. Ohjelma toteutui jo pääpiirteissään Ahon ensimmäisessä mestariteoksessa Rautatie (1884). Erityisen paljon vaivaa estetiikkansa soveltamisessa hän näki romaaniparissa Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893). Varhaisten teostensa kirjoittamisessa nuori kirjailija sai tiiviisti ateljeekritiikkiä Järnefeltin perheeltä. Ahon yhteistyö Elisabeth Järnefeltin kanssa meni 1880-luvun alkuvuosina tavallista seurustelua pitemmälle: varsin suuresta ikäerosta huolimatta nuorukainen rakastui palvovasti "Tätiin".

Tyypillistä Aholle oli, että hän testasi tekstejään paitsi tarjoamalla niitä Järnefeltien tai Canthin luettavaksi myös kirjoittamalla niistä ensi versioita sanoma- ja aikakauslehtiin. Kirjailija itsekin toimi journalistina. Hän avusti Uutta Suometarta 1880-luvun alussa, toimi Kaiun kirjeenvaihtajana 1885, toimitti maakuntalehtiä (Keski-Suomea 1886, Savoa 1887 - 1889) ja oli perustamassa Nuoren Suomen äänenkannattajaa Päivälehteä 1880- ja 1890-luvun vaihteessa. Lehden ja sen jatkajan Helsingin Sanomien avustajana kirjailija jatkoi kuolemaansa saakka. Yhdessä veljiensä kanssa hän toimitti myös Uutta Kuvalehteä, yleistajuista aikakauslehteä 1892 - 1903. Toimittajan liikkuvasta perspektiivistä Aho haki pohjaa kaunokirjalliselle tuotannolleen, jota ilmaisullisesti voi luonnehtia pienimuotoiseksi. Miniatyyrimuodon mestaruudesta kirjailija irrottautui vain yhdessä tuotantonsa vaiheessa. Lähestyessään keski-ikää 1900-luvun vaihteessa Aho ryhtyi laajoin esitöin valmistelemaan historiallisia romaaneja. Isot kompositiot eivät kuitenkaan ole kestäneet ajan kulutusta parhaimmalla tavalla. Tuoreimman sanottavansa Aho kirjoitti välittömän inspiraation tuloksena lyhyissä kertomuksissaan ja suppeissa romaaneissaan.

Ahon elämän ja tuotannon voi jaotella kausiin monin perustein. Olennaista hänen profiilissaan on kuitenkin jatkuva muuttuminen. Kuten nuoren lehtimiehen ja Ahon ystävän Matti Kivekkään 1910-luvulla piirtämä kirjallinen lähikuva (Nuori Suomi 1911) näyttää, kirjailijalla oli tarvetta kääntää odotuksia päälaelleen. Radikaalin poliittisen vaiheen Ahon elämässä päätti valtion stipendillä tehty matka Pariisiin 1889 - 1890. Nuoren yhteiskunnallisesti aktiivin Ahon realistinen estetiikka vaihtui kolmikymmenvuotiaan kirjailijan ajattelussa kaiken suhteellisuuden julistamiseen. Kirjoituksessaan Teaatterista tultua (Päivälehti 1.10.1890, sittemmin ensimmäinen lastukokoelmassa 1891) kirjailija tunnusti romantiikalle oman sijansa. Realismin analyyttisyyden korvasi uudessa vaiheessa synteettinen ote, halu erottaa "elämän suuria, yksinkertaisia piirteitä". 1890-luvun elämässään ja tuotannossaan Aho tunsi tarvetta vakiintua. Avioituminen taiteilija Venny Soldanin kanssa 1891 ajoittui samaan vaiheeseen kuin kirjailijan kiinnostus kalevalaisuutta ja herännäisyyttä kohtaan. Vanhan ja uuden ajan törmäämistä karjalaisissa maisemissa käsittelevän historiallisen romaanin Panu (1897) ohella Aho julkaisi tänä kautena lastuja körttikansasta (Heränneitä, 1894), tekipä vaimonsa kanssa jopa lasten kuvakirjan (Suomalainen kuvakirja lapsille ja nuorisolle, 1894).

Ahon kirjallinen keski-ikä koostui vaellusvuosista. Hän etsi myös konkreettisesti paikkaansa yhteisössään. Vuokratessaan keväällä 1897 nykyisestä Järvenpäästä Vårbackan talon, hän tuli samalla perustaneeksi Tuusulanjärven rannan taiteilijasiirtokunnan. Pekka Halonen, Johan Henrik Erkko, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius muuttivat kukin vuoron perään samalle suunnalle. "Aholassa" vietetyn 14 vuoden aikana Ahosta kasvoi suomalainen kansalliskirjailija. Hänet vedettiin 1900-luvun vaihteessa uudestaan mukaan myös päivänpolitiikkaan. Toisaalta nuoremman polven taholta samoihin aikoihin esitettiin kärkevääkin kritiikkiä Ahoa kohtaan. Esimerkiksi Eino Leino syytti yksityisesti kirjailijaa "taiteellisesta torkahtelusta" ja julkisesti "yhteiskunnan tukipylvääksi" asettumisesta. Sytykettä syytöksille antoi sekin, että Aho teki eräitä tilaustöitä. Taiteellisen työnsä rahoittamiseksi Aho suostui kirjoittamaan muun muassa elämäkerran teollisuusmies Antti Ahlströmistä. Biografian muotoa kirjailija oli harjoitellut kuvaamalla appensa August Fredrik Soldanin elämää ja toimintaa teoksessa Aatteiden mies (1901).

Sortokauden kansallisten tuntojen tulkkina Aho sepitti voimakkaasti kantaaottavia lastuja, jotka julkaistiin kahdessa niteessä (Katajainen kansani, 1899 - 1900). Riskialttiin toimintansa takia kirjailija pakeni vapaaehtoisesti ulkomaille. Vuodet 1903 - 1904 hän vietti perheensä kanssa Italiassa ja Itävallassa. Tuloksena näistä ajoista syntyi paitsi laajaa eeppistä proosaa 1800-luvun puolivälin historiallisesta murroksesta, Johan Vilhelm Snellmanin, Elias Lönnrotin ja Paavo Ruotsalaisen aikakaudesta (Kevät ja takatalvi, 1906), myös ajan lehdissä julkaistuja matkakuvauksia. Ne Aho muokkasi myöhemmin kahdeksi matkakirjaksi (Minkä mitäkin Italiasta, 1906, Minkä mitäkin Tyrolista, 1908).

Suomeen palattuaan ja aikojen helpottuessa Aho pantiin suomalaisessa kulttuurielämässä paljon haltijaksi. Lisääntyneitten tehtävien takia kirjailijan oli muutettava pääkaupunkiin, jonne asettui loppuiäkseen. Hänet kutsuttiin Suomen Kansallisteatterin johtokuntaan (1906 - 1916) ja kirjailijajäseneksi raamatunsuomennoskomiteaan (vuodesta 1906 kuolemaan asti). Ensimmäisenä suomenkielisenä kirjailijana yhdessä Paavo Cajanderin kanssa Aho promovoitiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi 1907. Ensimmäisten joukossa hän sai myös valtion kirjailijaeläkkeen vuodesta 1906 lähtien. Aholla oli erilaisia luottamustehtäviä myös Suomen Kirjailijaliitossa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa sekä itsenäisyyden alussa perustetussa Valtion kirjallisessa lautakunnassa. Monista hänen aloitteistaan kantavimpia oli ehdotus käännöstuen myöntämiseksi maailmankirjallisuuden klassikkojen suomentamiseen. Aho itse käänsi monia kirjailijoita pohjoismaisista kielistä ja ranskasta. Hänen suomentamanaan ilmestyivät muun muassa Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksia (1896 - 1898), Johan Ludvig Runebergin proosaa (osana Teoksia 1902 - 1909) sekä Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien kanssa (1906 - 1907).

Juhani Ahon 50-vuotispäivää 1911 vietettiin kansallisena juhlapäivänä. Huomionosoitukset kohtasivat kirjailijan siitäkin huolimatta, että hän viihtyi merkkipäivänään mieluummin rakkailla lohikoskillaan Viitasaaren Huopanassa kuin juhlittavana pääkaupungissa. Vuodesta 1905 viimeiseen terveeseen kesäänsä, vuoteen 1920 asti Aho kävi lomakautena jossakin vaiheessa Huopanankoskella kokemassa kaloja perhoilla. Harrastus haki kirjallistakin muotoa, tosin pienellä viiveellä. Viimeisen, postuumisti ilmestyneen teoksensa Aho omisti kalastusaiheeseen liittyville kertomuksille ja asiaproosalle (Lohilastuja ja kalakaskuja, 1921). Onkimiehenä kirjailija oli lähinnä anglosaksisten urheilukalastusperinteiden edustaja. Viimeisinä aikoinaan Aho suunnitteli jopa ongintaopasta ja osallistui Suomen Urheilukalastajien Liiton toimintaan. Monissa kirjoituksissaan hän puuttui myös lohikoskien hoitoon modernin luontoaktivismin pyrkimyksiä ennakoiden.

Ahon viimeisen vaiheen kirjallista tuotantoa voi luonnehtia tyylillisesti keskitetyksi. Myöhäinen merkkiteos, pienoisromaani Juha (1911), ei ole päässyt painoksissa nuoruuden mestariteoksen, Rautatien, verroille. Kuitenkin se dramaattisessa latauksessaan ja hiotussa kielenkäytössään nousee Ahon tuotannossa kenties kaikkein kestävimmäksi. Teoksen aihepiirissä ja ilmaisussa havaitsee runsaasti kalevalaisen runoepiikan vaikutusta. Itse aiheessa - eroottisessa triangelidraamassa, jossa nuori nainen hylkää kasvattajansa ja miehensä lähtemällä verevän laukkukauppiaan matkaan - kirjailija on käyttänyt mallina läheisiä aviokriisejä. Antti J. Ahon tulkinnan mukaan Juhassa on muunneltu kirjailijan problemaattista suhdetta kälyynsä Tilly Soldaniin. Historiallis-myyttiseen taustaan upotettuna kirjailija muokkaa teoksessa modernia ihmiskuvausta. Romaani on saanut myös kansainvälistä menestystä. Sitä lienee osaltaan auttanut teoksen filmaaminen useampaan kertaan. Ensimmäisen version Juhasta teki ruotsalainen Mauritz Stiller 1920-luvun alussa. 1930-luvulla teoksen elokuvasi Juhani Ahon poikien yhtiö Aho & Soldan, ohjaajana toimi Nyrki Tapiovaara. Kolmas versio tehtiin värifilmille 1950-luvulla. Aki Kaurismäen 1990-luvun lopulla Juhasta muokkaama mustavalkoinen mykkäelokuva on eräänlainen uusvanha mukaelma Ahon romaanista, oma taideteoksensa. Juhasta on myös sävelletty kaksi oopperaa (Leevi Madetoja ja Aarre Merikanto) sekä useita draamasovituksia, tuoreimmat 1990-luvulla. Viime aikojen kasvava kiinnostus romaania kohtaan on nostamassa Juhan kirjailijansa pääteokseksi.

Viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana Juhani Ahon tuotantoa leimasi harrastus aatteellisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Toisen sortokauden tunnelmissa kirjoitettu näytelmä Tuomio (1907) sisältää osin tulenarkaa aikalaisaineistoa, kiistelyä passiivisen vastarinnan ja myöntyvyyslinjan oikeutuksesta. Viranomaiset kielsivät näytelmän ensiesityksen poliittisiin syihin vedoten. Romaanissaan Omatunto (1914) kirjailija käsittelee pienen kalastajayhteisön eettisten valintojen ongelmaa. Maailmansotien paineesta syntyneessä romaanissa Rauhan erakko (1916) Aho pyrkii ottamaan kantaa rauhankysymykseen käyttäen matkoiltaan tuttua Itävallan Alppien ympäristöä. Periaatteellisen pasifistinen puheenvuoro ei saanut poikkeusoloissa vastakaikua. Ahon toivomuksista huolimatta teosta ei käännetty maailmankielille. Rauhankysymykseen kirjailija joutui palaamaan omakohtaisemmin vuoden 1918 sodan yhteydessä. Taistelujen ulkopuolelle, eristyksiin jääneen kirjailijan näkökulmasta Aho kirjoitti yhä tuoreen päiväkirjan, Hajamietteitä kapinaviikoilta (1918 - 1919). Dokumentaarisuutta painokkaampana teoksesta välittyy kirjailijan persoonallisuus: kansalaissodan tragedian vanha kansankuvaaja koki vaikeana henkilökohtaisena katastrofina. Aho ei tuntenut enää kansaansa eikä kansa häntä. Siksi teoksen menekki jäi vaatimattomaksi. Reaktiona sisällissodan aiheuttamaan ahdistukseen ja sen myötä syntyneisiin perheriitoihin Aho halusi paeta nostalgisesti menneisyyteen. Viimeistä laajempaa teostaan kirjailija sepitti asumuserossa vaimostaan. Omaelämäkerrallista muotoa tapailevassa pienoisromaanissa Muistatko? (1920) kertoja karkaa arjen karuudesta lapsuuden ja nuoruuden idylliin. Ajan tuntoja ja lukevan yleisön tarpeita kuvastelee se, että tämä romaani nousi nopeasti bestselleriksi.

Kirjailijan runsaasta pienproosasta, "lastujen" kokoelmista (kaikkiaan kahdeksan nidettä 1891 - 1921) on mahdollista suurin linjoin seurata Ahon taiteellista kehitystä. Lastut ovat kasvaneet eräällä tavalla tekijänsä omaelämäkerraksi. Niitä voidaan lukea - tiettyjä symboleja purkaen - kirjoittajan salaisena päiväkirjana. Varhaisissa lastuissa kirjailija monesti muistelee lapsuuttaan, mutta saattaa luonnostella sattuvia satiirejakin. Routavuosien lyhytproosassa Aho kirjoitti allegorioita Venäjän poliittisesta paineesta. 1910- ja 1920-luvun lastuissaan Aho ilmaisee yhä useammin mielenailahtelujaan: tunnelmat vaihtuvat alakulosta ja ikävästä euforiseen haluun valloittaa kirjailijana laajempia ympyröitä. Henkilökohtaisen tilittämisen tarpeen huipentumana Aho kirjoitti syksyllä 1920 lastun Tulivuori sammuessaan (julkaistu joululehdessä Kulkuset). Sen tutkimus on tulkinnut taiteelliseksi testamentiksi. Kertomuksen raskasmielisessä hengessä kirjailija ottaa mittaa jälkimaailmasta. Kuolemaa aavisteleva, väsynyt sanataikuri toivoo ihmisten vastakin valitsevan hänet näköalavuorekseen. Sammuneenakin hän kuvittelee "säihkyvänsä heidän majakoissaan", "tuikkaavansa matalimmankin majan katon alla". Lastun sanoma tiivistyy kirjailijan uskontunnustukseen: "Vaikka minä nyt kuolen, en kuitenkaan kuole."

Juhani Aho kuoli jouduttuaan sairasvuoteelle talvella 1921 epidemiana levinneen kurkkumädän takia. Menehtymistä joudutti jo aiemmin todettu sydämen laajentuma. Ahon hautajaisista Helsingin Diakonissalaitoksen kappelissa 12.8.1921 tuli kansallinen surujuhla. Siihen ja vainajan saattoon Iisalmen kirkkomaalle osallistui niin valtion korkein johto, kulttuuriväki kuin tavallisia kansalaisiakin. Mukaansa arkkuun Aho sai rakkaimmat kalastusvälineensä. Kirjailija ehti ennen kuolemaansa toimittaa osin painokuntoon Kootut teoksensa (I - X, 1918 - 1922). Niiden täydennysosia on julkaistu Ahon 100-vuotissyntymän kunniaksi (I - III, 1961). Koottujen teosten ulkopuolelle on jäänyt runsaasti lehtikirjoituksia, muun muassa kirjallisia "pikakuvia" ja arvosteluja. Ahon kirjeitä, joista käy ilmi hänen monialaisuutensa kansalaisena ja vaikuttajana, on toimitettu kahtena valikoimana kirjailijan syntymän merkkivuosina (1961, 1986).

Ahosta on kirjoitettu useita elämäkertoja 1920-luvulta lähtien. Erikoisaseman biografioitten joukossa on saanut kirjailijan pojan Antti J. Ahon tabuja kaihtelematon, kronikkamaisesti etenevä kuvaus isästään. Kirjailijaelämäkerroissa painopisteet ovat kansalliskirjailijan asemaa korostavasta roolista siirtyneet kohti Ahon arviointia osana laajempaa maailmankirjallisuuden kehystä. Kirjailijana Aho on säilyttänyt asemansa merkittävänä suomalaisena kansankuvaajana Aleksis Kiven ja Frans Emil Sillanpään välissä. Viime aikoina hänet on liitetty myös 1800-luvun lopun nousevaan eurooppalaiseen modernismiin. Ahon teokset, varsinkin Rautatie, Juha ja monet lastut, ovat olleet suomalaisen äidinkielenopetuksen perusaineistoa näihin päiviin asti. Uuteen suosioon ovat päässeet 1900-luvun henkistä murrosta ennakoivat sivistyneistökuvaukset, Papin tyttären ja Papin rouvan ohella erityisesti romaani Yksin (1890). Sen aikanaan pahennusta herättäneet kohtaukset muistuttavat 1800-luvun lopun ranskalaisen proosan impressionistista ihmiskuvausta. Teoksessa tapaa varhaisen esimerkin modernista subjektiivisuudesta.

Ahon kirjoista on tekijän kuoleman jälkeen harvakseltaan ilmestynyt uusia käännöksiä Pohjoismaissa sekä Keski-Euroopan valtakielillä (ranska, saksa). Sen sijaan anglosaksisissa maissa hänellä on ollut vähemmän kysyntää. 1920-luvun Tulenkantajien sukupolvessa Aho - samoin kuin ikätoverinsa Arvid Järnefelt - herättivät innostusta. Mika Waltarin ja muiden 1920-luvun Tulenkantajien työ jatkoi Ahon viitoittamaa kansainvälistyvää linjaa. Maailmansotien välillä tehdyt lukijakyselyt todistivat kirjailijan vahvasta asemasta suomalaisessa kirjallisuudessa. Toisen maailmansodan jälkeiset modernistit ovat suhtautuneet Ahoon nirsommin, mutta uusimman lukijapolven keskuudessa hänen arvostuksensa on ollut taas hienoisessa nousussa. Kalastuskirjailijana ja viimeisten erämaiden kuvaajana Ahosta on tehty jopa ekologisen liikkeen guru.

Juhani Ahon persoona on 1990-luvun lopulta lähtien noussut entistä näkyvämmän mielenkiinnon kohteeksi. Tähän ovat vaikuttaneet eräät tutkimukset ja lähdejulkaisut, joissa kirjailijan intiimiä elämää on paljastettu avoimemmin. Elisabeth Järnefeltin kirjeistä koottu dokumenttiteos raottaa verhoa nuoren kirjailijan rakastumisista. Kuvaa ovat vanhemman Ahon osalta täydentäneet Riitta Konttisen elämäkerta Venny Soldan-Brofeldtista sekä Tuula Levon romaani Tilly Soldanista. Uuden synteesin Ahon tuotannon suosiosta ja sen vaihteluista tarjoaa puolestaan Tarja-Liisa Hypénin väitöskirja Kuvassa oikealla Juhani Aho.

Klassikon muiston vaalimiseksi perustettiin Juhani Ahon Seura 1948. Sen aloitteesta on saatu aikaan kirjailijan kotimuseot Iisalmeen ja Järvenpäähän. Aho-harrastuksen renessanssista viime aikoina viestii sekin, että Iisalmella on 1980-luvun alusta lähtien vietetty joka toinen vuosi kirjailijan nimikkopäiviä.

Johannes Brofeldt vsta 1907 Juhani Aho S 11.9.1861 Lapinlahti, K 8.8.1921 Helsinki. V kirkkoherra Henrik Gustaf Theodor Brofeldt ja Karolina Fredrika Emelie (Emma) Snellman. P 1891 - taidemaalari Vendla Irene (Venny) Soldan S 1863, K 1945, PV rahapajan johtaja August Fredrik Soldan ja Marie Müller. Lapset: Heikki Taavetti S 1895, K 1961, elokuvaohjaaja, tuottaja; Antti Juhani S 1900, K 1961, mainospäällikkö. Tilly Soldanin kanssa: Björn Mathias (Soldan) S 1902, K 1953, elokuvaaja.

TUOTANTO. Katso Suomen kirjailijat 1809 - 1916. 1993.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Juhani Ahon arkisto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.

A. J. Aho, Juhani Aho : elämä ja teokset I - II. 1951; G. Castrén, Juhani Aho I - II. 1922 - 1923; I. Havu, Juhani Aho. 1929; T.-L. Hypén, Kuvassa oikealla Juhani Aho : suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen Aho-kuva 1880-luvulta 1990-luvulle. 1999; Identiteettiongelmia suomalaisessa kirjallisuudessa. 1995: T.-L. Hypén, Klassikon julkinen identiteetti : Juhani Aho ja Rautatie; Juhani Ahon kirjeitä. 1986; E. Järnefelt, Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881 - 1929. 1996; R. Konttinen, Boheemielämä : Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. 1996; R. Koskimies, Kymmenen tutkielmaa Juhani Ahosta. 1975; K. Laitinen, Juhani Aho, ennen ja nyt // Hiidenkivi 4/1997; E. Leino, Suomalaisia kirjailijoita. 1909; J. Niemi, Juhani Aho. 1985; J. Niemi, Aho ja arkiston aukot // Elias 4. 1991; K. Nieminen, Juhani Ahon sanataide. 1934; E. Säisä, Kevättä kohti : esseitä. 1988; L. Valkama, Proosan taide : viisi tutkielmaa. 1983; N. P. Virtanen, Juhani Ahon tuotanto sekä hänen teoksiaan ja elämäänsä käsittelevä kirjallisuus. 1961.

Kaunokirjallisuus: T. Levo, Neiti Soldan. 2000.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: A. Tukiainen. 1961, Helsinki, Iisalmi. Maalaukset: A. Edelfelt. 1892, Turun taidemuseo; E. Järnefelt. 1906, Otavan taidekokoelma. Muistolaatat: O. Halonen. 1983, Kuopio. Mitalit: Emil Wikström. 1921; A. Aaltonen. Juhani Ahon museo (synnyinkoti) 1958, Iisalmi; kotimuseo Ahola, Järvenpää.

JUHANI AHON MUKAAN NIMETTY. Juhani Ahon seura, kadut Helsinki, Hanko, Iisalmi, Kuopio, Lapinlahti; Juhani Ahon koulu. Iisalmi; postimerkki 1961.

Kirjoittaja(t): Juhani Niemi

Julkaistu 1.3.1998

Artikkelitekstin pituus: 24864 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot