Vapaasti luettava artikkeli

Aalto, Alvar (1898 - 1976)

arkkitehti, Suomen Akatemian jäsen

Aalto, Alvar (1898 - 1976)
Museovirasto.

Alvar Aalto on modernin arkkitehtuurin tärkeimpiä edustajia ja kansainvälisesti tunnetuin suomalainen arkkitehti. Hän on suunnitellut sekä aluekokonaisuuksia että yksittäisiä rakennuksia. Sisustuksia ja huonekaluja hän muotoili yhdessä vaimonsa Aino Aallon kanssa. Suomalaisen arkkitehtuurin ja yhteiskunnan kannalta on ollut tärkeätä, että Aalto edisti modernismin standardisoitua rakentamista ja sosiaalista arkkitehtuurisuunnittelua.

Alvar Aalto kuuluu niihin kansainvälisesti tunnettuihin arkkitehteihin, joiden nimi mainitaan arkkitehtuurin modernismin tärkeimpien edustajien joukossa. Aalto loi oman arkkitehtuurisuuntauksensa, jonka esteettinen teho perustuu rakennusten ympäristösuhteen tarkkaan suunnitteluun, ihmisläheiseen mittakaavaan, materiaalin tuntuun, hiottuihin yksityiskohtiin ja taitavaan valaistuksen sijoitteluun. Aallon ansioksi katsotaan, että hän tarjosi vaihtoehdon kansainvälisen tyylin persoonattomalle teknillisyydelle, yksinkertaisen struktuurin toistolle ja yksitoikkoisuudelle.

Aallon tuotannosta ajatellaan harvoin, että se syntyi kahden arkkitehdin yhteistyönä. Hän oli vuodesta 1924 naimisissa arkkitehti Aino Marsion kanssa. Vaimon erikoisalaksi tuli sisustussuunnittelu, mutta hän oli miehensä läheisin ammatillinen neuvonantaja myös rakennussuunnittelussa, vaikka taloudesta, lapsista eikä vähiten aviomiehestä huolehtiminen kavensivat hänen osuuttaan toimiston työskentelyssä. Puolisoiden erilaiset luonteet ilmeisesti täydensivät toisiaan. Aino Aallon arvellaan tasaisempana ja realistisempana hillinneen Alvar Aallolle tyypillisiä ylilyöntejä ja päähänpistoja. Vaimon näkemys oli eduksi monen projektin muotoutumiselle. Alvar Aalto oli kokonaisvaltaisesti, emotionaalisesti ja ammatillisesti, kiinnittynyt vaimoonsa, ja tämän hän myös tunnusti esimerkiksi ilmoittamalla aina Aino Aallon osallisuudesta projekteihin ja näyttelyihin. Sosiaalisissa tilanteissa vaimo oli vetäytyvä, kun taas Alvar Aalto, joka liikkui seuraelämässä, rakasti julkisuutta ja osasi käyttää sitä hyväkseen, ylläpiti yhteisen yrityksen imagoa ja loi tärkeitä kontakteja. Aino Aalto kuoli vaiheessa, jossa 1950-luvun ensimmäiset suuret rakennusprojektit olivat valmisteilla, ja Alvar Aallon asema Suomen johtavana arkkitehtina oli kiistaton. Puolison menettäminen oli Alvar Aallolle vaikea kokemus. Kolme vuotta myöhemmin hän solmi uuden avioliiton avustajansa, arkkitehti Elissa Mäkiniemen kanssa.

Teknillisessä Korkeakoulussa Alvar Aallon opettajia olivat Armas Lindgren, Usko Nyström ja Carolus Lindberg. Vuosisadan vaihteen kansallisromanttinen suuntaus välittyi Lindgrenin kautta, jolle arkkitehtuurissa oli tärkeätä taiteellinen ilmaisu ja tunne. Opettajille arkkitehtuurin historia ja perinne olivat osa suunnittelumetodia. Aallollekin historia merkitsi ideoiden ja inspiraation lähdettä, mutta ei enää metodista ohjetta. Hän oli myös aina valmis korvaamaan menneiden sukupolvien pystyttämiä rakennuksia omillaan. Aallossa ilmeni voimakkaana länsimainen arkkitehti-ihanne: valistunut itsevaltias, jonka tehtävä suunnittelijana ja rakennuttajan luottamusmiehenä on ohjata rakennetun ympäristön tuottamista sen laajimmassa merkityksessä ja kaikissa mahdollisissa aspekteissa asemakaavoista sisustusdetaljeihin. Tehtävään liittyi Aallollakin vahva usko omien suunnitelmien suuremmasta tarkoituksenmukaisuudesta ja kauneudesta aikaisempaan rakennuskantaan verrattuna.

Opiskeluyhteisössä vilkas ja esiintymiskykyinen Aalto oli suosittu. Carolus Lindbergin seurassa hän tutustui myös tämän tuttavapiiriin, johon kuuluivat taiteilijat Henry Ericsson ja Topi Vikstedt sekä lehtimies Arthur Sjöblom. Aalto aloitteli kirjoittajana laatimalla pakinoita Vikstedtin ja Sjöblomin Kerberos-lehteen, joka ilmestyi 1918 - 1921. Aallon myöhempi kirjoittelu keskittyi enemmän ammatillisiin aiheisiin. Kirjoittaminen oli hänelle kuitenkin satunnainen harrastus eikä hän pyrkinyt systemaattiseen teorian muotoiluun. Hänen kuvataiteellinen toimintansa liittyi tavalla tai toisella hänen arkkitehtuuriinsa, mutta hänen piirustuksensa ja luonnoksensa ovat myös itsessään kiinnostavia taideteoksia.

Kouluaikainen kotikaupunki Jyväskylä tuli Aallon uran ensimmäiseksi tukikohdaksi. "Arkkitehtuuri ja monumentaalitaiteen toimisto Alvar Aalto" esittäytyi paikallisille piireille iskevällä mainoskampanjalla. Toimistotila oli hankittu liikenteen kannalta strategiselta paikalta, mutta se oli samalla Aallon ja hänen ensimmäisen apulaisensa, kolmekymmentä vuotta hänellä piirtäjänä ja pienoismallien rakentajana toimineen Teuvo Takalan yhteinen poikamiesboksi. Ensimmäiset tilaukset tulivat sukulaisilta ja tuttavilta tai heidän välityksellään. Aallon isän maanmittauspiiri Etelä-Pohjanmaalla ja Keski-Suomi muodostivat tärkeimmän toiminta-alueen. Kohta perustamisen jälkeen toimistolla oli niin paljon työtä, että Aalto palkkasi arkkitehtiopiskelija Ragnar Ypyän harjoittelijaksi. Tärkeimmän avustajansa Aino Marsion kanssa hän meni naimisiin. Avioitumisvuonna 1924 tehtiin piirustukset läpimurtotyötä, Jyväskylän Työväenyhdistyksen taloa sekä Seinäjoen suojeluskuntataloa varten. Rakennuttajat edustivat siis keskenään oppositiossa olevia poliittisia näkemyksiä. Aalto oli osallistunut sisällissotaan valkoisten puolella opiskelijapiireissä vallinneen innostuksen viemänä, eikä ole syytä olettaa, etteikö hän olisi ollut tosissaan asiassa mukana. Arkkitehtina hänellä oli kuitenkin omat tavoitteensa ja toimintaperiaatteensa, jotka sijoittuivat maallisen politiikan ulko- tai ehkä mieluummin yläpuolelle.

Ensimmäinen kilpailumenestys oli 1926 - 1929 rakennetun Jyväskylän suojeluskuntatalon toisen kilpailun voitto. Vuonna 1927 Aalto voitti kilpailun sekä Turkuun tarkoitetusta Lounais-Suomen Maalaistentalosta, joka rakennettiin 1928, että Viipurin kaupunginkirjastosta, joka useiden suunnitteluvaiheiden jälkeen rakennettiin 1935. Ensimmäisessä vaiheessaan nämä suunnitelmat olivat vielä klassisistisia, mutta muokatessaan niitä eteenpäin Aalto kehitteli niitä funktionalistiseen suuntaan. Maalaistentalo oli Aallon siihenastisista projekteista suurin, ja sen myötä hän siirsi toimistonsa Turkuun.

Opiskelijana Aalto oli avustanut Carolus Lindbergiä ensimmäisten Suomen Messujen rakennusten suunnittelussa. Aallon osuus oli sinänsä vähäpätöinen.Göran Schildt on kuitenkin pitänyt kokemusta merkittävänä, koska se antoi Aallolle tuntumaa näyttelyarkkitehtuurin mielikuvitukselliseen maailmaan, johon hänen ideoidensa lennokkuus hyvin luontui. Näyttelyt kiinnostivat Aaltoa, joka käytti niitä koekenttänä. Turun 700-vuotisjuhlanäyttely 1929, jonka hän suunnitteli yhdessä Erik Bryggmanin kanssa, antoi mahdollisuuden soveltaa funktionalismin periaatteita kokonaisympäristöön. Arkkitehdit eivät suinkaan kannustaneet näytteilleasettajia perinteisen näyttelyajattelun mukaiseen mielikuvituksellisuuteen ja yleisöä kosiskeleviin erikoisuuksiin. He olivat päinvastoin suunnitelleet osallistujille tiukat yhtenäiset puitteet. Laajalle suomalaisyleisölle Turun näyttely tarjosi ensimmäisen kokemuksen funkismiljööstä.

New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttelyn paviljongin aaltoileva kuvaseinä on Aallon aiheista tunnetuimpia, samoin Viipurin kirjaston luentosalin aaltoileva puinen sisäkatto. Suomen paviljonki Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelyssä kuuluu rakennuksiin, joissa Aalto kolmekymmentäluvun puolivälistä lähtien yhdisti modernismin vapaan massoittelun luonnonmuodoista lähtevään - Schildt viittaa erityisesti järvimaiseman maastomuotoihin - epäsäännölliseen aaltoviivaan ja orgaanisen rakennusaineen, puun, kvaliteetteihin. Rantaviivojen ja maastoprofiilien tematisoiminen arkkitehtuuriin tuskin olisi ollut mahdollista ilman lentokonetta. Aalto olikin innostunut lentämisestä, kuten yleensä uudesta tekniikasta. Aallot tekivät Eurooppaan suuntautuneen häämatkansakin yksityiskoneella lentäen.

Johtavat uuden suunnan arkkitehdit Aalto ja Bryggman toimivat Turussa, missä ilmapiiri oli modernismille suosiollinen. Uudenlaisen arkkitehtuurin kehittelyssä Aaltojen toimistolla oli avustajina, paitsi tilapäisiä harjoittelijoita, kaksi norjalaista arkkitehtia Harald Wildhagen ja Erland Bjertnaes. Turussa oli rakennuttajia, jotka nimenomaan halusivat funktionalistista arkkitehtuuria. Kantavaa rakennusrunkoa, joustavaa pohjakaavaa ja moduuliajattelua Aalto sai soveltaa tehtailija Juho Tapanin tilaamassa asuintalossa Läntinen Pitkäkatu 20, joka toteutettiin 1927 - 1929 Tapanin kehittämiä standardisoituja esivalmistettuja betonielementtejä käyttäen. Turun Sanomien omistaja Arvo Ketonen nykyaikaisti lehtensä ja tilasi suunnitelman funktionalistiselle toimitalolle, joka rakennettiin 1928 - 1930. Aalto suunnitteli Turun Sanomien taloon konstruktöörinä toimineen insinööri Emil Henrikssonin kanssa uudenlaisen pilarirakenteen, jonka lisäksi rakennukseen tuli, tai piti tulla, modernismin hienouksia, joita ennen kaikkea sveitsiläisarkkitehti Le Corbusier oli propagoinut. Schildt on todennut, että Aalto omaksui uuden arkkitehtuurin perusteet ja sovelsi niitä käytännössä, ennen kuin hän oli vielä ennättänyt nähdä yhtäkään modernistista rakennusta luonnossa.

Aaltojen ruotsalainen ystävä ja ammattitoveri Sven Markelius oli ehdottanut Aaltoa jäseneksi modernistiarkkitehtien kansainväliseen yhteenliittymään, Les Congrès Internationaux d'Architecture Moderneen (CIAM), jonka toimintaan Aalto osallistui vuodesta 1929. CIAM:in kautta Aalto perehtyi modernismin sosiaaliseen ohjelmaan asunto- ja kaupunkisuunnittelun alueilla. CIAM:in kokouksissa solmituista tuttavuuksista muodostuivat pitkäaikaisiksi ja läheisiksi yhteydet Walter Gropiukseen ja sveitsiläiseen arkkitehtuurikriitikkoon Siegfried Giedioniin. Bauhausissa Aalto ei koskaan käynyt - Gropius oli joutunut lähtemään sieltä ennen kuin arkkitehdit oppivat tuntemaan toisensa, eikä Aalto tuntenut vetoa hänen seuraajiinsa Hannes Meyeriin ja Ludwig Mies van der Roheen - mutta Schildt arvelee monien sen periaatteiden välittyneen Aallolle hänen CIAM-ystävänsä, Bauhausissa opettajana toimineen Lászlo Moholy-Nagyn kautta. Aallon ystäviin kuuluivat myös kuvanveistäjä Alexander Calder ja maalari Fernand Léger. Useat modernismin liikkeen keskeiset vaikuttajat tulivat Aaltojen perhetuttaviksi, joiden kanssa vierailtiin puolin ja toisin. Kansainvälinen tuttavapiiri oli vasemmistolaista - monet kuuluivat kommunistiseen puolueeseen - ja sillä oli yhteyksiä Neuvosto-Venäjän avantgardeen. Aalto epäilemättä tiesi venäläisistä konstruktivisteista, mutta ei näy tunteneen ketään heistä henkilökohtaisesti.

Ruotsista Aalto tunsi ilmeisesti kaikki tärkeimmät modernistit: Tukholman näyttelyn 1930 suunnittelijat ja taustahahmot. Hänen tuttavapiiriinsä kuului taidehistorioitsija Gregor Paulsson, joka antoi "kansankoti-funktionalismille" sen iskulauseen esitelmäotsikollaan Vackrare vardagsvara. Tuttavuus Gunnar Asplundin kanssa syveni ystävyydeksi hieman myöhemmin. Opiskelijana Aalto oli pyrkinyt tämän toimistoon harjoittelemaan, mutta joutunut ovelta käännytetyksi. Syynä välien hitaalle lämpiämiselle ei ilmeisesti kuitenkaan ollut tämä aikoinaan turhauttava episodi, vaan Asplundin pariskunnan pidättyvä suhtautuminen Aaltojen ja Markeliusten harrastamaan seuraelämään, jota leimasi runsas alkoholin käyttö sekä Markeliuksen tuolloisen vaimon Violan ja Alvarin huolettomat eroottiset suhteet, kuten Viola itse on Schildtille kertonut.

Aallon välit arkkitehtuurin tunnetuimman modernistin Le Corbusier'n kanssa olivat ehkä korkeintaan tuttavalliset. Enemmän kuin Le Corbusier'hen hän oli mieltynyt ranskalaiseen André Lurçat'han, johon hän tutustui ensimmäisellä Ranskan-matkallaan 1928 ja jonka tuotannosta hän esitelmöi Suomen Arkkitehtiliitossa.

Kansantaudin, keuhkotuberkuloosin, voittamiseksi oli Suomessa aloitettu maakunnallisten parantoloiden rakentamisprojekti, ja Aaltokin osallistui niistä järjestettyihin kilpailuihin. Varsinais-Suomen Paimioon rakennettava keuhkotautiparantola tuli kilpailuvoiton perusteella hänen suunniteltavakseen. Vuosina 1929 - 1933 rakennetussa parantolassa on noudatettu samaa Le Corbusier'ltä vaikutteita ottanutta arkkitehtuuria kuin Turun Sanomien talossa. Paimion parantola on samalla "sosiaalinen kokonaistaideteos", joka jo aikanaan sai kansainvälistä tunnustusta. Yhtä yksityiskohtaista ja käyttäjän tarpeita huomioivaa rakennussijoittelua ja sisustussuunnittelua kuin tässä parantolassa ei ollut yleensä uhrattu niin sanotuille tavallisille ihmisille tarkoitettuihin miljöihin.

Paimion parantolan ollessa suunnitteilla Aalloilla oli kokemuksia kalustamisesta sekä uniikkitöiden että standardihuonekalujen piirtäjinä. Lounais-Suomen Maalaistentalon sisustamisesta oli alkanut yhteistyö turkulaisen Huonekalu- ja Rakennustyötehtaan teknillisen johtajan Otto Korhosen kanssa, joka hallitsi vanerin ja taivutetun puun menetelmät. Yhdessä Korhosen kanssa Aalto kehitti tuolimalleja sarjatuotantoon. Paimion parantolan ja myöhemmin Viipurin kirjaston sisustukset merkitsivät standardimallien suunnittelussa ratkaisevaa askelta eteenpäin. Osa tuolloin piirretyistä huonekaluista on ollut tuotannossa nykypäivään asti. Tämä on ollut mahdollista sisustusliike Artekin ansiosta, joka arkkitehti Nils-Gustav Hahlin aloitteesta perustettiin 1935 hoitamaan huonekalujen tuotantoa, vientiä ja kotimaista myyntiä. Artekin ensimmäisenä toimitusjohtajana Hahl halusi ruotsalaisten esimerkkien mukaisesti kehittää laajoille kansankerroksille suunnattua järkevää ja kohtuuhintaista sisustustavaraa. Schildt kertoo, että Aaltojen painostuksesta yrityksen linjasta kuitenkin tuli suomalaiseen keskitasoon nähden eksklusiivinen ja se keskittyi pääasiassa Aaltojen suunnittelemiin tuotteisiin, mistä seurasi ristiriitoja idealistisen Hahlin kanssa. Hahlin lähtö sotaan vapaaehtoisena lääkintämiehenä ja kaatuminen antoi kiistalle dramaattisen päätöksen. Hahlin toiminta korosti Aaltojen suhteellista välinpitämättömyyttä sosiaalisista ihanteista, varsinkin kun hänen hiljaisen sankaruutensa saattoi rinnastaa Aallon lähes paniikinomaiseen huoleen omasta turvallisuudestaan ja sotakomennusten pakoiluun.

Rakennuttajat ja siten myös Aallot olivat joutuneet rahallisiin vaikeuksiin talouslaman iskiessä 1929. Paimion parantolan valmistuttua Aallot muuttivat Helsinkiin, jossa oli paremmat työmahdollisuudet kuin Turussa. Aallon toimisto jäi pysyvästi pääkaupunkiin, missä se toimi Munkkiniemeen 1935 rakennetussa omassa talossa 1950-luvulle saakka. 1930-luvun alkupuolella arkkitehtikunta kiisteli vielä "tradiksesta" ja "funkiksesta". Aalto ja hänen edustamansa suunta oli monen mielestä kyseenalaista "bolshevikkiarkkitehtuuria", mutta vuosikymmenen kuluessa funktionalismista tuli kuitenkin suomalaisen arkkitehtuurin valtavirta. Varmana merkkinä kurssinmuutoksesta oli Aallon valinta Suomen Arkkitehtiliiton johtokuntaan 1935.

Aalto pääsi toteuttamaan CIAM:in sosiaalista ohjelmaa suunnittelussaan yhteistyössä Ahlström-yhtymän kanssa. Aallot tutustuivat 1930-luvun puolivälissä Ahlströmin toimitusjohtajaan Harry Gullichseniin ja hänen vaimoonsa Maire Gullichseniin, omaa sukua Ahlström, jotka rakensivat yhtymälle edistyksellistä, sosiaalisesti vastuullista yrityskulttuuria. Etenkin Maire Gullichsen oli perehtynyt modernismin taidesuuntauksiin, joiden edistämistä hän tuki osallistumalla Artekin rahoittamiseen. Ahlströmillä tarvittiin Gullichsenien mielestä modernia suunnittelua, ja Aaltojen toimisto kykeni vastaamaan konsernin tarpeisiin monipuolisesti.

Ahlströmin teollisuusyhdyskuntia, kuten Varkautta ja Kauttuaa, varten Aalto valmisti yleiskaavoja ja asemakaavoja sekä suunnitteli työntekijöiden asuntoja ja yksittäisiä rakennuksia. Harry Gullichsen vaikutti siihen, että Aallolta tilattiin suunnitelmat usean metsäteollisuusyrityksen yhteistä rakennushanketta, lähellä Kotkaa sijaitsevaa Sunilan selluloosatehdasta varten. Aalto piirsi asemakaavasta lähtien kaikki Sunilan rakennukset tuotantolaitosta myöten. Asuntoarkkitehtuurissa pyrittiin "luokattomaan" arkkitehtuuriin, joka poikkesi suomalaisten tehdasyhdyskuntien suunnittelutavasta eikä erityisesti ilmaissut yhdyskunnan sosiaalista hierarkiaa. 1936 - 1954 valmistuneesta Sunilasta, jossa rakennukset on sijoitettu metsäisen kasvuston lomaan maaston muotoja mukaillen, tuli malli myöhemmälle suomalaiselle lähiösuunnittelulle.

Gullichseneille Aallot suunnittelivat Noormarkkuun Villa Mairean, talon, jossa on tietoisesti etsitty vaihtoehtoa seremonialliselle edustusasunnolle. Suomalaisen ylemmän keskiluokan asumisihanteisiin 1938 - 1940 rakennettu Villa Mairea on vaikuttanut käänteentekevästi. Ahlströmiläisessä asumisessa Villa Mairea sijoittuu modernissa yksinkertaisuudessaankin ylelliseen ääripäähän, Varkauden tehtailla sarjatuotantona valmistetut puutalot skaalan vastakkaiseen päähän. Aalto oli niitä varten suunnitellut esivalmistettujen elementtien AA-järjestelmän ja saanut näin soveltaa funktionalismin standardisointiajattelua materiaaliin ja tuotteisiin, joita modernistinen Keski-Eurooppa ei tuntenut, mutta jollaisia oli valmistettu Yhdysvalloissa. Aalto oli lähestynyt minimiasunnon suunnittelutehtävää asujan kannalta eli toimivuudesta käsin. Aallon arkkitehtonista ajattelua hallitsi yhtenäisen "monitoimitilan" ihanne, joka ilmeni myös Villa Mairean suunnittelussa. Sveitsiläinen arkkitehti Lisbeth Sachs, joka oli osallistunut Villa Mairean piirtämiseen, on kertonut Schildtille, kuinka Aalto poisti väliseiniä väittäen, että "ne ihmiset eivät tarvitse niin monta huonetta".

Ahlströmin intresseihin kuului myös Kokemäenjoen ympärillä oleva talousalue, joka Harry Gullichsenin mielestä tarvitsi koordinoitua suunnittelua. Hänen aloitteestaan käynnistettiin suunnitteluyhteistyö usean jokivarsikunnan ja Porin kaupungin välillä. Gullichsenin suosituksesta tämä Suomen ensimmäinen seutukaava tilattiin 1940 Aallolta. Mallina oli Yhdysvaltain 1930-luvun New Dealin kuuluisa Tennessee Valley Authority. Aalto oli 1920-luvulta lähtien tehnyt huomattavan määrän yleis- ja asemakaavoja, joissa hän Schildtin mukaan aina piti kiinni hyvää asuinympäristöä koskevista käsityksistään. Poliittisen tahdon puuttuessa niitä ei yleensä ole toteutettu. Tällainen kohtalo oli myös 1950-luvulla laaditulla Lapin aluesuunnitelmalla.

Yhteistyö Ahlströmin konsernin kanssa päättyi 1946, mutta sille tehdyt suunnitelmat olivat herättäneet teollisuuspiirien kiinnostuksen. Tampellan Inkeroisten tehdasyhdyskuntaa varten tehdyt kaavat ja rakennussuunnitelmat pantiin alulle 1930-luvulla, ja niitä jatkettiin toisen maailmansodan aikana. Strömbergin tehtaita ja Vanajan Yhteis-Sisu Oy:tä varten laadittiin suunnitelmia 1940-luvulla. Aallon tärkeimpiä työnantajia oli valtionyhtiö Enso-Gutzeit, jolle hän suunnitteli 1942 - 1952 Säynätsaloon, 1947 - 1961 Imatralle ja 1954 - 1960 Summaan sekä 1959 - 1962 pääkonttorin Helsinkiin. Toiselle valtionyhtiölle, Typpi Oy:lle hän suunnitteli 1950-luvulla tehdaslaitoksen Ouluun. Teollisuuden projektit antoivat toimistolle taloudellisen perustan, joka teki siinä sivussa mahdollisiksi taiteelliset kokeilut ja osallistumisen kilpailuihin, joihin sijoitettu työ oli aina tuloksiltaan epävarmaa.

Aallolle syntyi 1930-luvulla ammatillisia yhteyksiä angloamerikkalaiseen maailmaan. New Yorkin Museum of Modern Art oli järjestänyt Aaltojen näyttelyn 1938, ja nämä suuntasivat vielä samana vuonna ensimmäiselle Amerikan-matkalleen. Perillä he joutuivat museon ympärillä liikkuviin rahakkaisiin seurapiireihin, joilla oli suorat yhteydet Rockefellerin säätiöön. Samalla matkalla Aalto, joka nuorena oli kuulunut Eliel Saarisen kriitikoihin, kävi Cranbrookissa solmimassa sovinnollisempia suhteita toiseen suomalaiseen arkkitehtikuuluisuuteen.

Aaltojen toinen Amerikan-matka oli suoranainen pakomatka talvisodan loppuvaiheessa 1940. Aalto piti vierailuluentoja eri oppilaitoksissa ja yritti ilmeisesti oikeuttaa Yhdysvalloissa olemistaan itse keksimillään ideoilla hankkia Suomelle avustusta Rockefellerin säätiöltä. Ajatus evakuoidulle väestölle tarkoitetusta koekaupungista, johon liitettäisiin asuntotuotannon kehittämistä varten tutkimusinstituutti, sai vastakaikua ja vaikutti edulliselta sekä Suomelle että myös Aallolle itselleen. Massachusetts Institute of Technology (MIT) kutsui Aallon tutkijakseen, sillä instituutti ja säätiön mahdolliset rahat olivat kytketyt Aallon persoonaan. Tässä vaiheessa laivayhteys kotimaahan oli auki enää Petsamoon, joten oli joko jäätävä Yhdysvaltoihin tai palattava, ja Aallot palasivat jakamaan muiden suomalaisten kanssa uuden sotatilan vaarat. Maan sitoutuminen Saksan liittolaiseksi lopetti suunnitelmat koekaupungista, suomalaisesta American Townista.

Aalto sai sodan jälkeen MIT:ssa professuurin, jota hoiti vuoteen 1948 asti sangen epäsäännöllisesti. Häntä työllistivät myös Helsingin toimiston projektit, eikä Aalto koskaan tosissaan yrittänyt kehittää praktiikkaa Yhdysvalloissa. Siellä ollessaan hän tutustui Frank Lloyd Wrightiin, jolla on ollut vaikutusta hänen työhönsä. Aalto oli tässä vaiheessa kuitenkin itsenäinen mestari, joka sovelsi uusia impulsseja oman kriittisen ajattelunsa kautta. Urbanismin kriitikko, Kaupunkikulttuuri-teoksen kirjoittaja Lewis Mumford kuului myös Aallon amerikkalaisiin ystäviin.

Aaltoa ei sodan takia hätyytetty vaarallisilla komennuksilla, vaan hän sai keskittyä ammatillisiin toimiinsa. Jälleenrakennus oli nyt uusi kansallinen tehtävä, ja Aalto jatkoi kotimaassa Yhdysvalloissa aloittamaansa keskustelua tästä teemasta. Arkkitehtiliiton suosituksesta perustettiin 1942 jälleenrakennustoimisto, jonka toimintaan Aalto osallistui lähinnä ohjailemalla rakentamisen standardien kehittelyä, jota suorittivat hänen toimistonsa avustajiin kuuluneet Aarne Ervi ja Viljo Revell.

Sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen tyyppipiirustukset, standardisoitujen sarjojen suunnittelu ja asemakaavat olivat arkkitehtien työllisyyden ja yhteiskunnallisen vaikutusvallan kannalta tärkeitä. Aallolle rutinoituna modernistina ne olivat itsestään selviä ammatillisia tehtäviä. Tässä tilanteessa oli luontevaa valita hänet Arkkitehtiliiton puheenjohtajaksi, mikä tapahtui 1943. Epäilemättä valintaan vaikutti myös aavistus sodan lopputuloksesta: Aallolla oli ammatillisia yhteyksiä Yhdysvaltoihin, joka sodan jälkeen tulisi olemaan läntisen blokin johtaja. Arkkitehtiliitto ajoi myöhemmin puheenjohtajaansa Aaltoa rakennushallituksen pääjohtajaksi, joksi kuitenkin nimitettiin arkkitehti Jussi Lappi-Seppälä. Aallosta tuli siten valtion rakennustoimintaa arvostelleen opposition johtaja. Liitto julisti vastalauseeksi Aallon syrjäyttämisestä rakennushallituksen työt jäsentensä saartoon, jota kesti vuoteen 1957. Seuraavana vuonna Aalto luopui puheenjohtajuudesta, mutta saattoi nyt ottaa suunniteltavakseen uusia valtion rakennushankkeita.

Aallon ammatillinen ura saavutti lakipisteensä 1950-luvulla. Edellisen vuosikymmenen lopulla oli järjestetty kilpailuja julkisista rakennushankkeista, joissa useassa Aalto oli ollut voitokas. Nämä rakennukset edustavat suomalaisen rakennusteollisuuden huippusaavutusta, jota uniikkiudessa ja työn laadussa voi verrata vain kansallisromanttisen kauden hienoimpiin tuotoksiin. Niissä on juhlittu pula-ajan päättymistä parhaiden mahdollisten materiaalien loppuun saakka mietityllä käsittelyllä. Huonekalut ovat Artekin, ja aikakauden maineikkaista tekstiilitaiteilijoista Aalto näyttää suosineen Kirsti Ilvessaloa.

Säynätsalon, metsäseudun pienen teollisuusyhdyskunnan, 1949 - 1952 rakennetun kunnantalon arkkitehdiksi Aaltoa ehdotti Enso-Gutzeitin paikallisjohtaja Hilmer Brommels. Jyväskylän Kasvatusopillisen Korkeakoulun arkkitehtina Aalto teki entiseen kotikaupunkiinsa tyylikkään come-backin, vaikka 1951 - 1956 rakenteilla ollutta hanketta koskevia sopimuksia käsiteltiin lopulta raastuvassakin. Hän liittyi silti paikallisiin kesäasukkaisiin ja rakensi itselleen 1952 - 1953 Muuratsaloon kesähuvilan, niin sanotun koetalon. Helsingin Teknillinen korkeakoulu, rakenteilla 1949 - 1966, ja Kansaneläkelaitos, rakenteilla 1953 - 1957, osoittivat Aallon aseman maan johtavana arkkitehtina, mikä ei estänyt häntä ottamasta vastaan sellaistakaan tehtävää kuin 1952 - 1958 rakennetun Kulttuuritalon suunnittelu maanalaisuudesta vapautuneelle Suomen Kommunistiselle Puolueelle.

Aallon ensimmäinen ulkomailla rakennettu ja siellä myös suunniteltu työ, Suomen näyttelyrakennuksia lukuunottamatta, oli MIT:n asuntola, joka valmistui 1946 - 1949 Massachusettsin Cambridgeen. Monet ulkomaille tilatut suunnitelmat ovat jääneet toteuttamatta rakennuttajan alkuinnostuksesta huolimatta. Aallon ehdotukset eivät ehkä kaikissa rakennuskulttuureissa olleetkaan toteutuskelpoisia. Suomen ulkopuolella hänen rakennuksiaan on eniten Saksassa, jonne häneltä tilattiin suunnitelmia jo 1950-luvulla. Yksittäisiä Aallon toimiston rakennuksia on myös Virossa, Ranskassa, Sveitsissä, Tanskassa, Bangladeshissa, Italiassa ja Ruotsissa. 1940-luvulla näytti siltä, että Aalto ruotsalaisen kollegan Albin Starkin yhtiökumppanina saisi jalansijaa Ruotsissa teollisuusmies ja laivanvarustaja Axel Johnsonin aloittamissa rakennushankkeissa, mutta yksikään Aallon tuolloisista monista suunnitelmista ei toteutunut. Mieleinen suunnittelutehtävä kansalaisyhteiskunnan monumentteina olivat kaupunkien hallinto- ja kulttuurikeskukset, joita on tilattu sekä kotimaasta että ulkomailta, mutta toteutettu vain Seinäjoelle (1951 - 1987), Alajärvelle (1965 - 1970) ja Rovaniemelle (1961 - 1987).

Aallon varhaistuotanto on klassisistista 1920-luvun tyyliin. Siinä korostuu kuitenkin ajan arkkitehtuurin pittoreski tapa soveltaa historiallisia tai klassillisia aiheita. Ruotsalaisten ja tanskalaisten arkkitehtien, ennen kaikkea Gunnar Asplundin, mutta myös Ragnar Östbergin ja Martin Nyropin esimerkki osoitti Aallolle klassisismin piilevät romanttiset mahdollisuudet.

Aallon siirtyminen funktionalismiin 1920-luvun loppupuolella tapahtui suurehkojen suunnittelutehtävien yhteydessä, ja uuden arkkitehtuurikäsityksen omaksuminen tapahtui käänteenomaisesti. Kysymyksessä oli samalla arkkitehtuurikäsityksen syventäminen: Aallolle näyttää olleen tärkeätä ymmärtää uuden suuntauksen periaatteet ja tiukan rajan pitäminen pinnalliseen formalismiin. Hänellä säilyi kuitenkin romanttinen viritys, joka toimi vastavoimana modernismin rationalismille. Luonnosta hän löysi uusia piirteitä hyödynnettäviksi arkkitehtuurissa, ja keskeiseksi päämääräksi suunnittelussa näyttää muodostuneen maiseman, maaston, kasvillisuuden ja rakennuksen ykseyden tavoittaminen. Aallon rakennusten tilallinen ja visuaalinen kompleksisuus on tarkoitettu ennen kaikkea aistittavaksi, mutta niihin saattaa myös sisältyä viittauksia historian suurten kertomusten tapahtumapaikkoihin, esimerkiksi antiikin raunioihin, tai "primitiiviseen" eksotiikkaan. Arkkitehtuuri oli hänelle periaatteessa sosiaalista. Rakennus konkretisoi suunnittelijan empaattisen suhteen käyttäjään, tai lähtökohtana voi olla kuvitelma ideaalisesta yhteisöstä, joka rakennuksessa toteuttaa hyvää demokraattista hallintoa tai hyvinvointivaltion huolenpitoa kansalaisista. Rakennuksen piti myös tarjota esteettisesti viritettyjä houkutuksia vapaaseen ja spontaaniin kulttuuriseen toimintaan. Aallon avustajana toiminut italialainen arkkitehti Leonardo Mosso lienee ajatellut sekä hänen arkkitehtuurinsa aistillisuutta että sen haaveellisia piirteitä kutsuessaan häntä "runoilijaksi arkkitehtien keskuudessa". Toisaalta Aallon arkkitehtuurin antirationalistiset piirteet ovat herättäneet epäilyjä sellaisissa modernismin rationaalisuuden ja historiakielteisen eetoksen puolustajissa kuin saksalais-englantilaisessa taidehistorioitsija Nikolaus Pevsnerissä, joka julkaisi Aallon Kulttuuritalon teemakuvana Royal Institute of British Architectsissa 1961 pitämässään historismin henkiin heräämisestä ja ekspressionismin perinnöstä varoittavassa esitelmässä.

Kansainvälisesti eniten huomiota on herättänyt Aallon arkkitehtuurin vaihe, joka alkaa 1930-luvulta ja jatkuu toisen maailmansodan jälkeen. Erityisesti sodan jälkeen hän suunnitteli myös ulkomaille, mutta Aallon ura on silti muodostunut leimallisesti kansalliseksi. Hän työskenteli lähes kokonaan kotimaasta käsin, ja pääosa hänen tuotannostaan sijaitsee Suomessa.

Aallon kansallinen asema poikkeaa osittain siitä, millaisena häntä arvioidaan kansainvälisesti. Suomen näkökulmasta katsottuna merkitystä on erityisesti sillä, että hän ensimmäisten suomalaisten arkkitehtien joukossa omaksui modernismin arkkitehtuurikäsityksen niinkin perusteellisesti, että hänestä lyhyessä ajassa tuli Pohjoismaiden johtava uuden suunnan arkkitehti. Suomalaisen arkkitehtuurin ja yhteiskunnan kannalta on ollut tärkeätä työ, jonka Aalto on tehnyt modernismin standardisoidun rakentamisen ja sosiaalisen arkkitehtuurisuunnittelun eteen.

Alvar Aalto oli 1950-luvun lopulta lähtien kansallisesti ja kansainvälisesti tunnettu mestari. Schildtin mukaan hänelle tarjottiin lukuisia kertoja professuureja eri puolilla maailmaa sijaitseviin yliopistoihin ja korkeakouluihin, joista hän kuitenkin johdonmukaisesti kieltäytyi työtehtäviinsä vedoten. Sen sijaan hänet nimitettiin useiden yliopistojen kunniatohtoriksi, minkä lisäksi hän vastaanotti sekä koti- että ulkomaisia kunniamerkkejä, kunniajäsenyyksiä sekä muita huomionosoituksia. Suomessa Aallon mukaan on muun muassa nimetty monilla paikkakunnilla katuja ja teitä. Suomalaiset ihailijat nostivatkin hänet suurmieheksi täydentämään Jean Sibeliuksen ja Paavo Nurmen kansainvälistä kuuluisuutta saavuttaneiden sarjaa, ja Aalto, joka oli aina ymmärtänyt teatterin ja myytin merkityksen ihmisen elämässä, osallistui itsekin henkilökulttinsa kehittämiseen.

Hugo Alvar Henrik Aalto S 3.2.1898 Kuortane, K 11.5.1976 Helsinki. V maanmittausinsinööri Johan Henrik Aalto ja Selma (Selly) Mathilda Hackstedt. P1 1924 - arkkitehti Aino Maria Marsio S 1894, K 1949, P1 V ylikonduktööri Juho Marsio ja Johanna Näsman; P2 1952 - arkkitehti Elsa (Elissa) Kaisa Mäkiniemi S 1922, K 1994, P2 V eversti Johan August Mäkiniemi ja Aino Maria Kemppainen. Lapset: Johanna S 1925; Hamilkar S 1928.

URA. Jyväskylän klassillinen lyseo 1908 - 1916; Teknillinen korkeakoulu 1916 - 1921.

Oma toimisto vsta 1923, 1924 - 1949 yhdessä Aino Marsio-Aallon kanssa, vsta 1952 yhdessä Elissa Mäkiniemi-Aallon kanssa; Massachusetts Institute of Technologyn Research Fellow 1940, professori 1945 - 1948.

Jäsenyydet: Suomen Arkkitehtiliitto, johtokunnan jäsen 1935, varapuheenjohtaja 1939, puheenjohtaja 1943 - 1958, kunniajäsen; Suomen Teknillinen Seura 1951, kunniajäsen; Suomen Akatemia 1955, esimies 1963; useiden ulkomaisten arkkitehtiyhdistysten kunniajäsen; useiden ulkomaisten taideakatemioiden jäsen.

Kunnianosoitukset: Suomen Leijonan K; Ranskan Kunnialegioonan ups.; Tanskan Dannebrogin K 1. Prinssi Eugenin mitali; Suomen Arkkitehtiliiton Alvar Aalto -mitali; Suomen Teknillisen Seuran plaketti; Freie Akademie der Künste in Hamburg, pronssiplaketti; University of Virginia, Thomas Jefferson -mitali; useiden ulkomaisten arkkitehtiyhdistysten kunniamitali. Kunniatohtori: Teknillinen korkeakoulu, University of Princeton, Norges Tekniske Höjskole, Eidgenössische Technische Hochschule Zürich, Columbia University; laurea h.c. Politecnico di Milano.

TEOKSET. (muu kuin tekstissä mainittu) Rautatieläisten asuintalo. 1926, Jyväskylä; Muuramen kirkko. 1926 - 1929; Wilh. Schauman Oy:n virkailijoiden asunnot. 1927, Joensuu; Toppila-Vaaran sellulosatehdas. 1930 - 1933, Oulu; Villa Tammekann. 1932, Tartto; Lapuan maatalousnäyttelyn metsäpaviljonki. 1938; asevelikylä. 1940 - 1943, Tampere; Rovaniemen asemakaava. 1946; Svenska Artekin näyttelypaviljonki. 1946, Hedemora; Insinööritalo. 1948 - 1953, Ratakatu 9, Helsinki; paperitehdas Chandraghona. 1950 - 1951, Bangladesh; Enso-Gutzeitin Kotkan paperitehdas. 1951; Enso-Gutzeitin kerho ja sauna. 1951, Kallahti, Helsinki; Rautatalo. 1951 - 1957, Keskuskatu 3, Helsinki; Enso-Gutzeitin Pamilon voimalaitos. 1954, Uimaharju; oma toimisto. 1954 - 1956, Tiilimäki 20, Helsinki; kerrosasuintalo Hansaviertel. 1954 - 1957, Berliini; Keski-Suomen museo. 1954 - 1960, Jyväskylä; Suomen paviljonki Venetsian biennaleen. 1955; Vuoksenniskan kirkko. 1955 - 1958; Seinäjoen kirkko ja seurakuntakeskus. 1956 - 1966; La Maison Carré. 1956 - 1961, Ranska; asuinkerrostalo Viitatorni. 1957 - 1961, Jyväskylä; asuinkerrostalo Neue Vahr. 1958 - 1962, Bremen, Saksa; Pohjois-Jyllannin taidemuseo. 1958 - 1972, Aalborg; Wolfsburgin kulttuurikeskus. 1958 - 1962, Saksa; Valtion tieteellinen tutkimuslaitos. 1950- ja 1960-luku, Espoo; Suomussalmen taistelun muistomerkki. 1959 (toteuttanut Heikki Häiväoja); Enso-Gutzeitin Lieksakosken voimalaitos. 1959 - 1960; Helsingin energialaitoksen talo. 1959 - 1966; Helsingin keskustasuunnitelma. 1959 - 1981; Essenin oopperatalo. 1959, Saksa (toteutettu Aallon kilpailupiirustusten mukaan Harald Deilmannin toimesta 1980-luvulla); Wolfsburgin kirkko ja seurakuntakeskus. 1960, Saksa; Enso-Gutzeitin Pankakosken voimalaitos. 1960 - 1962; Detmeroden kirkko ja seurakuntakeskus. 1960 - 1968, Saksa; Västmanlands-Dala Nationin talo. 1961 - 1965, Uppsala; Akateeminen kirjakauppa. 1961 - 1969, Keskuskatu 1, Helsinki; Tammisaaren säästöpankki. 1962 - 1969; Finlandia-talo. 1962 - 1975, Helsinki; Skandinavia-talo. 1962 - 1968, Reykjavik; rivitalo. 1963 - 1965, Myllymäenkatu 1, Pietarsaari; Jyväskylän teatteri. 1964 - 1966 (toteutettu Elissa Aallon johdolla 1977 - 1982); asuinkerrostalo Schönbühl. 1964 - 1967, Luzern, Sveitsi; Mount Angelin benediktiiniluostarin kirjasto. 1964 - 1968, Oregon; osittain toteutettu Riolan kirkko ja seurakuntakeskus. 1965 - 1980, Italia; Villa Kokkonen. 1967 - 1969, Järvenpää; Jyväskylän poliisitalo. 1967 - 1971; Villa Skeppe. 1969 - 1970, Tammisaari; Alvar Aalto -museo. 1971 - 1974, Jyväskylä.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. A. Aalto, Standardivuokratalo Turussa : selostus Turun Sanomien talosta. Lurçat // Arkkitehti 1929; A. Aalto, E. Bryggman, Turun 700-vuotisjuhla // Arkkitehti 1929; A. Aalto, Paimion Parantola // Arkkitehti 1933; Arkkitehdin työ : Suomen arkkitehtiliitto 1892 - 1992. 1992; Ars : Suomen taide 6. 1990: A. Salokorpi, Arkkitehtuuri vuoden 1940 jälkeen; S. Giedion, Space, time and architecture : the growth of a new tradition. Cambridge, Massachusetts 1949 (8. laajennettu painos); P. Korvenmaa, The Finnish Wooden House Transformed : American prefabrication, war-time housing and Alvar Aalto // Construction History 6. 1990; Lexikon der modernen Architektur. 1963: L. Mosso, Aalto; N. Pevsner, Studies in Art, Architecture and Design II. London 1968; G. Schildt, Valkoinen pöytä. 1982; G. Schildt, Nykyaika. 1985; G. Schildt, Inhimillinen tekijä. 1990; G. Schildt, Alvar Aalto : a life's work : architecture, design and art. 1994; R. Suominen-Kokkonen, The Fringe of a Profession : women as architects in Finland from the 1890s to the 1950s. 1992; E. M. Viljo, Alvar Aalto's Design for the Main Building of the College of Education at Jyväskylä as an Experiment in Primitivism // Taidehistoriallisia tutkimuksia 16. 1995.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: H. Häiväoja. 1969, kolme rintakuvaa, Jyväskylän taidekokoelmat, Jyväskylän lyseo, Keski-Suomen museo, Jyväskylä; kopiot Finlandia-talo, Alvar Aalto Säätiö, Helsinki. Maalaukset: E. Nelimarkka. 1944, Nelimarkka-museo, Alajärvi; E. Nelimarkka, Aino ja Alvar Aalto. 1944, Nelimarkka-museo, Alajärvi; R. Sambonet. Alvar Aalto Säätiö, Helsinki. Reliefit: H. Häiväoja. 1988, Kuortane.

ALVAR AALLON MUKAAN NIMETTY. 50 markan seteli 1986/1991; Alvar Aalto -museo, Jyväskylä; Alvar Aalto -seura, Jyväskylä; Alvar Aalto sällskapet, 1997 Tukholma; Alvar Aalto Säätiö; Alvar Aalto Gesellschaft, München, Wien, Zürich; Suomen Arkkitehtiliiton Alvar Aalto -mitali; kadut Alajärvi, Helsinki, Jyväskylä, Kauttua, Seinäjoki, Sunila (Kotka), Säynätsalo, Voikkaa (Kuusankoski), Varkaus; postimerkki 1976; juhlaraha 1998; Café Aalto, Helsinki.

Kirjoittaja(t): Eeva Maija Viljo

Julkaistu 16.9.1997

Artikkelitekstin pituus: 30575 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot