Vapaasti luettava artikkeli

Wirkkala, Tapio (1915 - 1985)

muotoilija, kuvanveistäjä, akateemikko

Wirkkala, Tapio (1915 - 1985)
Keijo Kokko. Uuden Suomen kuva-arkisto.

Tapio Wirkkala on Suomen modernin taideteollisuuden johtava hahmo, jonka lasi-, puu- ja hopeaesineet lumosivat kansainväliset muotoilupiirit 1950- ja 1960-luvulla ja loivat pohjan Finnish designin voittokululle. Akateemikon arvonimellä palkitun Tapio Wirkkalan muotoilutyö kattoi laajan alueen kotien käyttötavaroista monumentaalitaiteeseen ja abstraktiin kuvanveistoon.

"Ottakaa pala jäätä käteen ja löytäkää kulttuurimme siitä; löytäkää se kivestä, jonka virrat ovat hioneet, tai hiekasta, jonka aallot ovat muotoilleet..."

Näillä sanoilla "puun ja lasin runoilijaksi" mainittu Tapio Wirkkala esitteli työtään 1953 amerikkalaisessa Interiors-lehdessä maalaillen Suomen luonnosta viitekehystä modernille tyylilleen. Amerikkalaistoimittaja yltyi itse runoilemaan: "Maljat saattavat olla vienosti pisaroivaa vettä jähmettyneenä lammikoiksi tai lohkeileviksi jäätiköiksi. Lammikko on läikkyväinen, jää saattaa sulaa, mielikuvat eivät koskaan pysy liikkumattomina... Niin kuulaita ja hauraita kuin nämä järkäleet ovatkin, ne ovat lujia koskettaa, kuin veden ja jään puhdas aines. Venetsialaisen lasin eteeristen kaarien sijaan Wirkkala antaa suomalaiselle kristallille rotevan muodon, joka on yhtä pohjoista kuin se on hienostuneen maanläheistä."

Fantasia Finlandia -nimen saanut artikkeli kuvaa hyvin sitä spontaania innostusta, jonka kansainväliset ammattipiirit kokivat kohdatessaan Suomen nuorekkaan alkuvoimaisen muotoilun toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka alan menestystä edisti suuri joukko muotoilijoita, Tapio Wirkkala on se yksittäinen hahmo, johon menestystarina luontevimmin personoituu.

Koristeveistäjästä lasimuotoilijaksi

Tapio Wirkkala syntyi Hangossa 1915, mutta kävi koulunsa Helsingissä Töölön yhteiskoulussa. Esteettinen taipumus lienee kotoa peritty, sillä myös nuorempi sisar Helena (Korvenkontio) sekä veli Tauno toimivat myöhemmin taideteollisuuden alalla. Isä Ilmari Wirkkala oli hautausmaa-arkkitehti, jolla oli yhteyksiä aikansa taideteollisuuspiireihin. Puunveistoa harrastaneen äidin, Selma Vanhatalon kädenjälki näkyi muun muassa perheen Virranniemen kesähuvilan tuolien selkänojissa Kymenlaaksossa. Selma-äiti viljeli Virranniemellä pellavaa, kehräsi itse lankansa ja kutoi kangaspuilla kankaita ja värikkäitä räsymattoja sekä kirjaili uskonnollisin aihein koristettuja tekstiilejä. Nuoren Tapio Wirkkalan orastava taiteilijanote näkyy Virranniemen portinpielen veistoksissa sekä eläinaiheisessa suihkulähteessä. Tapio Wirkkala ehti käydä kuusi luokkaa oppikoulua ennen kuin siirtyi 1933 Taideteollisuuskeskuskouluun koristeveistännän linjalle. Opettajaansa Johann Friedliä Wirkkala on kiitellyt siitä, että hän "opetti hoitamaan työvälineitä". Iäkkään mestarin veistotyyli ja pedagogia tuskin innostivat nuoria funktionalismin vuosina, mutta tältä välittyi nöyrä kunnioitus välineitä ja käsityötä kohtaan.

Wirkkalan Ateneumin-vuosien opiskelijasukupolveen kuuluivat Ilmari Tapiovaara, Armi Ratia ja Birger Kaipiainen. Nämä kaikki osallistuivat myöhemmin Wirkkalan rinnalla muotoilun "maailmanvalloitukseen", mutta Kaipiaisella oli osuutensa myös Wirkkalan henkilöhistorian kulkuun. Hän esitteli Taidehallin klubilla 1944 Wirkkalalle kollegansa Rut Brykin. Kaipiainen oli mukana myös romanttisella Kolin-matkalla, jonka aikana Wirkkala ja Bryk vaihtoivat kihlat. Marraskuussa 1945 taiteilijapari meni naimisiin, ja kolme vuotta myöhemmin syntyi esikoinen Sami.

Wirkkalan uran alku oli melko vaatimaton, ja siitä on säilynyt vain vähän dokumentteja. Toinen maailmansota merkitsi pudotusta 1930-luvun taideteollisuuden idealismista ja keskeytti Wirkkalan lupaavasti alkaneen piirtäjän ja veistäjän työn. Yksi henkireikä rintamallakin löytyi, nimittäin puhdetyöt. Puhteina valmistui muun muassa peuransarvesta ja tykin palauttajajousesta tehty puukko, josta Wirkkala palkittiin kahdentoista päivän lomalla. Samoihin aikoihin syntyi myös sodan kokemusta kuvittava pieni reliefi, joka - ainakin tarinan mukaan - oli kaiverrettu luuhun pistimen kärjellä.

Sodan loputtua Wirkkala työskenteli mainostoimistossa ja osallistui erilaisiin suunnittelukilpailuihin. Tie suuren yleisön tietoisuuteen avautui, kun hän voitti 1946 Iittalan lasimuotoilukilpailun ensimmäisen palkinnon. Wirkkala syventyi antaumuksellisesti lasin valmistustekniikoihin ja sovelsi alkuun niin graafikon- kuin veistäjänotettaan. Kaiverrustekniikalla syntyi hienostuneita uniikkiesineitä, kuten lasiristiin piirretty henkevä Madonna tai goottilaisen suippokaaren muotoa mukaileva Campanile. Molemmat olivat esillä Milanon triennaalissa 1951. Kestävämpi, sarjatuotantoon joustava suunta löytyi hillityn kaarevista maljakoista, joissa viivahionta muodosti esinemuotoa jäntevästi mukailevan abstraktin pintastruktuurin. Luonnonmuotoihin rinnastuvasta, "orgaanisesta" veistoksellisuudesta tuli keskeinen teema. Tyypillisimmillään tätä edusti Kantarelli, josta on tullut sodanjälkeisen muotoilun symboli. Ekspressiivisempää luonnonassosiaatiota ilmensivät jykevät maljat Jäävuori ja Jääpala.

Kansainvälisten muotoilunäyttelyiden sankari

Suomen modernin taideteollisuuden sodanjälkeistä kultakautta voi monesta syystä pitää "Wirkkalan kautena". Näyttelyarkkitehtina Tapio Wirkkala loi jälleenrakennuksen taideteollisuuden julkisen ilmeen, joka on tallentunut historiaan Milanon triennaalinäyttelyiden henkevinä ideaalisommitelmina. Näissä näyttelyissä Wirkkala sublimoi pula-ajan Suomessa vallitsevan arkitodellisuuden hienostuneeksi asketismiksi. Jo vuoden 1951 triennaali oli Wirkkalan juhlaa: hänet palkittiin korkeimmalla Grand Prix -palkinnolla peräti kolmessa kategoriassa: lasista, puusta ja näyttelysuunnittelusta. Milanossa saivat alkunsa myös urakehityksen kannalta tärkeät kansainväliset suhteet. Niiden luomisessa Taideteollisuusyhdistyksen Herman Olof Gummeruksella oli keskeinen osa.

Wirkkala paneutui 1940- ja 1950-luvun vaihteessa mitä erilaisimpien materiaalien muotoiluun. Suomen Pankin kilpailun voitto 1947 tuotti uudet setelit, jotka olivat käytössä 1980-luvulle asti. Suunnittelukilpailun tuloksena syntyivät myös vuoden 1952 olympialaisten postimerkit. Vuodesta 1954 alkaen Wirkkala muotoili Kultakeskukselle hopeisia maljakoita, vateja sekä aterimia. Perinnesidonnaisen hopeataiteen rohkea uudistaminen sai vuoden 1954 Milanon triennaalin ja italialaisen Domus-lehden artikkelin myötä välittömästi maailmanlaajuisen huomion.

Oma lukunsa ovat Wirkkalan lentokonevanerista valmistamat esineet, joista on Kantarellin ohella tullut suomalaisen modernismin kansainvälisiä symboleita. Vaneriesineillä Wirkkala loi itselleen erikoislaatuista asemaa "käyttötaiteen" ja kuvanveiston välimaastoon. 1950-luvun alun teokset Etana ja Pyörre edustivat poikkeuksellisen puhdasta abstraktia veistäntää aikana, jolloin virallinen kuvanveisto suosi jäyhää monumentaalisuutta ja sankaripatsaita. Wirkkalan oma versio sankarimuistomerkistä valmistui 1950-luvun kuluessa Kalvolaan; keveässä virtaviivaisuudessaan ja käsitteellisessä hahmotuksessaan se poikkesi raskassoutuisen lajityyppinsä edustajista. Suomen aivan ensimmäisiin abstrakteihin monumentaaliteoksiin lukeutuu puolestaan Suomen Pankin Vaasan konttoriin tilattu rytmikäs vanerireliefi (1953). Suurin vaneriteoksista oli Montrealin maailmannäyttelyyn 1967 valmistunut yhdeksänmetrinen Ultima Thule, jonka lähtökohtana oli Lapin Lemmenjokilaakson herättämä elämys.

Lontoolaiskriitikko kirjoitti Tapio Wirkkalan suunnittelemaa näyttelyä kiitellessään: "Suomen taideteollisuus välttelee jatkuvasti konemaista ääriviivan ja volyymin tarkkuutta. Se on palannut tekijän läsnäoloon esineen elämässä, siinä saavat heijastua kaikki tämän luovien sormien oikut ja ennakoimattomat värähtelyt." Sanat kuvaavat Wirkkalaa, jolla oli muotoilijana käsityöläisen alitajunta. Wirkkalan sanoin: "Käsillä työskentely merkitsee minulle paljon. Sanoisin, että sillä on lähes terapeuttinen vaikutus, kun veistän ja muovaan luonnon materiaaleja... Tämä kuljettaa minut ikään kuin toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa silmät sormenpäissäni seuraavat muodon liikettä ja muuntautumista silloinkin kun katse pettää." Veistäjän perusväline, puukko, oli paitsi mestarin käteen istuva työkalu, myös tärkeä suunnittelukohde.

Muotoilumaailman silmissä Wirkkalan työ edusti vastavoimaa rationalisoituneelle kansainväliselle modernismille, ja niinpä se sopi muun muassa Amerikassa ja Italiassa välineeksi hyvän maun propagandaa levitettäessä. Romanttinen kuva Suomesta siivitti esineiden suosiota ulkomailla. Suomi ihastutti nuorena, urheana ja alkuvoimaisena maana, jonka luonto ja "turmeltumaton" talonpoikaiskulttuuri olivat antaneet terveen pohjan muotoilulle. Ulkomaiset kollegat ja tiedotusvälineet hehkuttivat Wirkkalan kuvaa pohjoisen uomo naturalena, kukkia syövänä luonnonlapsena, jonka karkeat kädet veistivät puhtaita, unelmanomaisia esineitä. "Kaikessa työssään Wirkkala on niin epämekanistinen kuin vain mahdollista, todellinen kaukaisen Pohjolan romantikko", luonnehti Edgar Kaufmann New Yorkin modernin taiteen museosta 1951. Suomessa Wirkkala opittiin tuntemaan shamaanimaisena hahmona, jolla oli askeetin parta ja pohdiskeleva piippu suupielessä.

Vaistomaisesti luovan luonnonlapsen myytti on herkullinen, mutta Wirkkalan esineitä voi myös peilata asiallisemmin aikansa taideteollisiin arvoihin. Jälleenrakennuksen vuodet olivat luovan kokeellisuuden aikaa teollisuudessa. Funktionalismin demokraattinen idealismi jäi hetkeksi taka-alalle, kun taiteilijat, Wirkkala etunenässä, syventyivät luomaan arjen yläpuolelle kohoavia taide-esineitä. Funktionalismi sai uutta sisältöä aiempaa sisäistetymmin tulkitusta materiaalilähtöisyydestä sekä teknisistä uudistuksista, jotka olivat tavoitteeltaan enemmän esteettisiä kuin pragmaattisia.

Syvällinen paneutuminen uuteen ja vaativaan materiaaliin ei olisi ollut mahdollista ilman teollisuusjohdon avarakatseisuutta. Taiteilijoiden innoittuneiden persoonien edessä johtajat - kuten vuorineuvos Hans Ahlström Wirkkalan tapauksessa - heltyivät tukemaan toivottomankin epäkaupallisilta tuntuvia kokeiluja ja omaksuivat eräänlaisen mesenaattiroolin. Suvaitsevaisuus osoittautui kannattavaksi: taidelasista tuli paitsi markkinoinnin tehokas "käyntikortti", myös yleinen kulttuurisymboli. Wirkkalan tinkimätön muotoihanne johti 1950-luvulla käyttöesineisiin, joista tuli uusi haaste ja intohimon kohde. Kehitys "juhlaesineistä" kohti arkea oli jälleenrakennuksen ajan yleinen suuntaus. Wirkkalalla se huipentui riemukkaan jokapäiväisiin tuotteisiin: jokaiselle suomalaiselle tuttuihin olut- ja Koskenkorva-pulloihin.

Wirkkalan näkemys kytkettiin myös alan koulutukseen. Keväällä 1951 Taideteollisen oppilaitoksen taiteellinen johtaja Arttu Brummer kuoli, ja Wirkkala kutsuttiin hänen seuraajakseen. Helmikuussa 1955 Wirkkala erosi kuitenkin tehtävästä. Opettajakollega Ritva Karpio muistaa: "Wirkkala jätti opettajan työn, koska ymmärsi että se söi pidemmän päälle hänen omaa luovuuttaan - hän ei ollut pedagogi, mutta antoi opettajana kaikkensa, eikä siis tyytynyt tässäkään kompromisseihin."

Kansainvälinen suomalainen

Vaikka Tapio Wirkkalan taide oli syvästi juurtunut Suomen luontoon, hän oli myös innokas maailmanmatkaaja, joka tallensi kameralla elämyksiään muun muassa Italiassa, Yhdysvalloissa, Intiassa ja Etelä-Amerikassa. Meksikoon hän matkusti kymmenisen kertaa, alkaen vuoden 1968 olympiakisoista, joiden aikana Ultima Thule -reliefi oli näytteillä México Cityssä. Suomen kansallisesti värittynyt muotoilukulttuuri ei myöskään estänyt yhteistyötä ulkomaisten yritysten kanssa. Wirkkala kutsuttiin 1950-luvun puolivälissä New Yorkiin työskentelemään Raymond Loewyn maineikkaassa toimistossa. Uusiin materiaaleihin ja työtapoihin tutustuminen oli antoisaa - Wirkkalan tehtäviin kuului muun muassa auton ovenkahvojen suunnittelu - mutta mekanisoitunut muotoiluprosessi ei ollut Wirkkalan mieleen sen enempää kuin New Yorkin elämäntahtikaan.

Merkittävämmäksi osoittautui Loewylla alkanut yhteistyö saksalaisen Rosenthalin posliinitehtaan kanssa. Se, että Wirkkalan ensimmäinen Rosenthalille suunnittelema astiasto sai nimen Finlandia, kuvaa ajan muotoilun Suomi-myönteisyyttä - tuskin enää voisi kuvitella ulkomaisen suuryrityksen markkinoivan itseään Suomi-nimisellä astiastolla. Wirkkala sai 1979 kunnian suunnitella tehtaan satavuotisjuhlakalusto; äärimmäisen ohuesta posliinista valmistettu astiasto sai nimen Century. Uutta Rosenthalin tuotannossa oli myös mustan posliinimassan käyttö, josta Wirkkala palkittiin kultamitalilla Faenzan kansainvälisessä keramiikkakilpailussa. Wirkkalan Rosenthalin työt palkittiin Faenzassa peräti viitenä vuonna kultamitalein. Poikkeuksellista oli yhteistyö puolison, Rut Brykin kanssa, jonka tuloksena syntyivät muun muassa Cumulus- ja Winterreise-koristeet Century-astioihin.

Italia edusti Wirkkalalle inspiroivaa historiaa ja maailmankulttuuria, mutta myös oman kansainvälisen läpimurron näyttämöä ja tärkeitä henkilökontakteja kansainvälisen muotoilun kärkinimiin. Lähipiiriin Milanossa kuuluivat Domus-lehden päätoimittaja, arkkitehti Gio Ponti perheineen sekä arkkitehti Luigi Baldessari, josta tuli 1954 syntyneen Maaria Wirkkalan kummi. Venetsiassa lähipiiriin kuului lasitehtailija Paolo Venini perheineen. Wirkkala aloitti 1959 Veninin muotoilijana: nyt uutta oli puhalletun lasin aineettomuutta tapaileva sirous, unelmanohuiden vatien herkkä geometria - ja hillittyinä renkaina tai säästeliäinä pisteinä loistavat kirkkaat värit.

Wirkkala vihittiin 1971 Royal College of Artin kunniatohtoriksi yhdessä Jean Renoirin ja Giacomo Manzùn kanssa. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin Suomessa akateemikon arvonimi. Palkitun mestarin ja kansanmiehen persoonaa kuvaa anekdootti Moskovassa 1981 avatusta Wirkkala-retrospektiivistä: kun arvovieraiden kansoittama näyttely avattiin, Wirkkala vetäytyi museon vaatimattomaan piharakennukseen juhlimaan spontaanisti näyttelyn rakentaneiden työmiesten kanssa. Lasiteollisuuden käsityöläiset niin Suomessa kuin Italiassa kunnioittivat työtoveriaan - hän oli mestari ilman mestarin elkeitä.

Rakkaus Lappiin

Milanon triennaalissa 1960 Grand Prix'llä palkittu Paadarin jää -veistossarja ilmensi kaipuuta kansallisille juurille ja pohjoiseen luonnonmaisemaan. 1950- ja 1960-luvun vaihteessa Tapio Wirkkala etsi rauhaa ja eristyneisyyttä Suomen erämaista ja löysi Lapin. Paadarjärveen laskevan Lemmenjoen rannalle tuli Wirkkalan rakkain tukikohta - latautumisen lähde ja piilopaikka julkisuudelta. Aina ei pako tosin onnistunut, sillä eksoottisissa erämaatunnelmissa viihtyvä Wirkkala oli herkullinen kohde tiedotusvälineille.

Kun Wirkkala juhli 60-vuotispäiviään Lemmensuussa 1970-luvun puolivälissä, yllätysvieraina oli kansainvälisen ystäväpiirin lisäksi Italian television RAI:n filmiryhmä. Juhlien aikana Paadarjärven rantahietikolla asteli pronssiin valettujen "suokurppien" parvi, joiden ohi lipui juhlavierailla lastattujen jokiveneiden ja värikkäiden lapinpukujen saatto. Päivälliseksi nautittiin legendan mukaan presidentti Urho Kekkosen tervehdyksenä lähettämää "Zavidovon villisikaa", juhlajuomaksi ammennettiin Wirkkalan suuresta lasimaljasta mestarin omaa sekoitusta, "Suokurpan varpaanpesuvettä".

Urho Kekkosen muistomerkiksi Wirkkala suunnitteli 1978 erikoisen projektin: teoksen ydin oli Lapin Käsivarren karussa maisemassa sijaitseva Saivaaran tunturi. Tunturin halki kulkisi vain yksinäinen, suoraviivainen polku, tunturin laella kulun keskeyttäisivät eräänlaisten käräjäkivien ryhmä. Suomen taiteen ensimmäinen suurimittainen maataideteos leimattiin kuitenkin politisoituneessa taidekulttuurissa henkilökultiksi, ja suunnitelma jäi toteutumatta. Sen käsitteellinen lataus ja yksinäisen polun teema - poliittisesta sisällöstä riisuttuina - tuntuvat myöhemmin heränneen henkiin joissakin Maaria Wirkkalan teoksissa.

Tapio Wirkkala teki 1970-luvulla myös aloitteen "saamelaisten kansallismuseon" perustamiseksi Lappiin. Euroopan unionin tukemana hanke saatiin vihdoin valmiiksi 1998. Inarissa sijaitsevan, Siida-nimisen museorakennuksen suunnittelivat Wirkkalan ystävä, arkkitehti Juhani Pallasmaa sekä muotoilijan poika, sisustusarkkitehti Sami Wirkkala.

Tapio Veli Ilmari Wirkkala S 2.6.1915 Hanko, K 19.5.1985 Helsinki. V hautausmaa-arkkitehti Ilmari Wirkkala ja Selma Vanhatalo. P 1945 - keramiikkataiteilija Rut Bryk S 1916, K 1999, PV filosofian lisensiaatti Felix Bryk (aiemmin Brück) ja Aino Mäkinen. Lapset: Sampsa (Sami) Tuomas S 1948, sisustusarkkitehti, muotoilija; Maaria Piritta S 1954, taiteilija.

URA. Opintoja Taideteollisessa korkeakoulussa 1933 - 1936.

Karhula-Iittalan lasitehtaan palveluksessa 1947 - 1951; Taideteollisen oppilaitoksen taiteellinen johtaja 1951 - 1956; oma suunnittelutoimisto 1965 - 1985.

Kunnianosoitukset: Akateemikko 1972. Palkinnot: 1. ja 2. palkinto, Suomen Pankin setelikilpailu 1947; neljä palkintoa, Olympialaismerkkikilpailu 1951; kolme Grand Prix'tä, Milano 1951; kolme Grand Prix'tä, Milano 1954; Grand Prix ja kultamitali, Milano 1960; hopeamitali, Milano 1963; Lunning-palkinto 1951; 1. palkinto, maailmannäyttelyn teemakilpailu Bryssel 1957; Society of Industrial Arts'in Medal of the Year 1958; Domus-lehden kultainen Obeliski 1963; Italian presidentin kultamitali Faenza 1963, 1966, 1967, 1969, 1973; Premio Internazionale Vicenza 1963, 1966, 1967; Suomen Kulttuurisäätiön kunniapalkinto 1968; TEOSTO:n luovan työn mitali 1980; Prinssi Eugen -mitali 1980. Kunniatohtori Royal College of Arts (Lontoo) 1971. Honorary Royal Designer of Industry, Lontoo 1964; Worshipful Company of Goldsmithsin kunniajäsen, Lontoo 1971.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. H. Kalha, Muotopuolen merenneidon pauloissa. 1997; Tapio Wirkkala. 1981: P. Suhonen, Respect for Man and Nature; Tapio Wirkkala - Venini : näyttely Suomen lasimuseossa 2.10.1987 - 4.9.1988. 1987.

TAPIO WIRKKALAN MUKAAN NIMETTY. Tapio Wirkkalan puisto 1998, Helsinki; Tapio Wirkkala Rut Bryk säätiö 2003.

Kirjoittaja(t): Harri Kalha

Julkaistu 2.10.1998

Artikkelitekstin pituus: 16792 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Yhteystiedot

Biografiakeskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Hallituskatu 2 B, Helsinki



Ota yhteyttä
Palaute

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI

Palaute Yhteystiedot