• Etusivu
• Verkkojulkaisut
• Kirjat
• Biografiakeskus
• Linkit
• SKS

Vapaasti luettava artikkeli

Hintze, Bertel (1901 - 1969)

Helsingin Taidehallin intendentti, taidehistorian tutkija

Uuden Suomen kuva-arkisto.

Bertel Hintze tunnetaan parhaiten toiminnastaan Helsingin Taidehallin johtajana hallin perustamisesta 1928 vuoteen 1968. Hän oli myös taidekirjoittaja, jonka tunnetuin työ on monumentaalinen monografia Albert Edelfeltistä. Hintze oli neljän vuosikymmenen ajan suomalaisen taide-elämän tärkeä vaikuttaja ja monen kuvataiteemme kehityksen kannalta tärkeän hankkeen alkuunpanija. Hänellä oli ratkaiseva merkitys kahden taidemuseon, Mäntän Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmien ja Helsingin Amos Andersonin taidemuseon, perustamisessa.

Bertel Hintze syntyi Helsingissä, missä hän muutaman Raahessa vietetyn lapsuusvuoden jälkeen kävi koulunsa ja suoritti ylioppilastutkinnon ruotsalaisessa normaalilyseossa. Häntä kiinnostivat humanistiset aiheet, joista taidehistoria sai vähitellen yliotteen ennen kaikkea taidehistorian professori Johan Jakob Tikkasen ansiosta. Hintze suoritti 1922 filosofian kandidaatin tutkinnon ja matkusti seuraavana kevättalvena ulkomaille syventääkseen taidehistoriallisia tietojaan.

Berliinissä Hintze perehtyi erityisesti kuparipiirroskabinetin kaiverrus- ja piirustuskokoelmiin sen johtajan Max J. Friedländerin opastamana. Tästä sai alkunsa hänen kiinnostuksensa piirustustaiteeseen, josta tuli hänen elinikäinen harrastuksensa. Samalla se avasi tien Euroopan taidehistorian mestareiden muuhunkin tuotantoon, jota Hintze tutki Saksan muiden taidekaupunkien lisäksi Hollannin, Belgian ja Ranskan suurissa museoissa. Seuraavina vuosina hän täydensi Euroopan taidemuseoiden tuntemustaan Italiaan, Unkariin, Itävaltaan ja Sveitsiin tekemillään matkoilla.

Palattuaan kotimaahan ensimmäiseltä pitkältä opintomatkaltaan Hintze jatkoi yliopisto-opintojaan sekä ryhtyi kirjoittamaan taidearvosteluja muun muassa Nya Argukseen. Vuonna 1924 hän sai Ateneumin taidemuseon vastaperustetun amanuenssinviran. Hän hoiti museonjohtaja Torsten Stjernschantzin alaisena museon luonnos- ja piirustuskokoelmaa sekä vastasi näyttelytoiminnasta. Virka oli puolipäiväinen, joten hänelle jäi aikaa myös väitöskirjan tekemiseen. Vuonna 1926 valmistuneen tutkimuksen aiheena oli R. W. Ekman, joka oli Hintzen mukaan "suomalaisen maalaustaiteen isä".

1920-luvulla Hintzen kirjallinen tuotanto oli erittäin runsasta. Ahkeran lehtikirjoittelun ohella hän julkaisi 1926 monografian myös Ekmanin oppilaasta, ahvenanmaalaisesta taidemaalarista Karl Emanuel Janssonista. Selostus Helsingin yliopiston muotokuvakokoelmasta ilmestyi 1927, ja todellisen uranuurtajantyönsä Modern konst hän julkaisi kahtena osana 1928 ja 1930. Teos oli kahden vuosikymmenen aikana ainoa Suomessa julkaistu modernin taiteen esittely, ja sen merkitys uudelle suomalaiselle taiteilijasukupolvelle oli huomattava, vaikka se ei monista käännösyrityksistä huolimatta koskaan ilmestynyt suomeksi.

Helsingin taide-elämän kipeästi kaipaamaa näyttelyrakennusta oli puuhattu jo pari vuosikymmentä, mutta laitoksen perustamisrahoitus järjestyi lopulta vasta vuodenvaihteessa 1926 - 1927. Helsingin Taidehalli vihittiin käyttöön keväällä 1928, ja sen ensimmäiseksi intendentiksi valittiin Bertel Hintze. Hän hoiti virkaansa tarmokkaasti heti alusta alkaen ja teki Taidehallista 40 vuotta kestäneen intendentinuransa aikana merkittävän laitoksen Helsingin ja koko Suomen kulttuurielämässä.

Taidehallin sekä yksityis- että vuosinäyttelyissä esiteltiin säännöllisesti kotimaista taidetta; 1939 perustettiin Hintzen aloitteesta Nuorten näyttelyt. Ulkomaisen nykytaiteen esittelijänä Taidehalli oli varsin merkittävä. Tärkeistä, useimmiten Hintzen aloitteesta syntyneistä näyttelyistä mainittakoon kaksi ruotsalaisen nykytaiteen (1934), Norjan modernin monumentaalitaiteen (1937) ja modernin ranskalaisen maalauksen (1939) näyttelyt. Toisen maailmansodan jälkeen pidetyistä nykytaiteen näyttelyistä Pariisin nykytaidetta (1952) oli erityisen tärkeä suomalaisen modernismin vauhdittajana. Näyttelyn järjestäjänä oli Bertel Hintzen ja Maire Gullichsenin aloitteesta 1939 perustettu Nykytaide-niminen yhdistys.

Maailmansota oli katkaissut mahdollisuudet tuoda ulkomaista taidetta Suomeen, joten Nykytaide-yhdistys esitteli aluksi suomalaista taidetta ulkomailla. Suomalaisen nykytaiteen suurkatselmus Tukholmassa 1944 vahvisti naapurimaassa käsitystä suomalaisen kulttuurin elinvoimaisuudesta myös sota-aikana. Pariisiin 1951 järjestetty näyttely Quelques peintres finlandais ("Suomalaisia maalareita") aloitti suomalaisen kuvataideviennin myös Pohjoismaiden ulkopuolelle, vaikkei näyttelyn lopullinen kokoonpano kaikilta osin vastannutkaan aloitteentekijöiden toivomuksia.

Norjassa ja Ruotsissa 1940 järjestetty suomalaisen taiteen näyttely oli maallemme tärkeää suhdetoimintaa; näyttelyn myyntituloista lahjoitettiin huomattava osa Suomen puolustusvoimille. Näyttelyn järjestäjä ja komissaari oli heikon fyysisen kuntonsa vuoksi sotapalveluksesta vapautettu Hintze, joka oli jo sotaa edeltäneinä vuosina järjestänyt suomalaista taidetta esittäviä näyttelyitä muun muassa Moskovassa 1934 ja Berliinissä 1935.

Hintzen tärkein taidehistoriallinen teos on hänen suuri Albert Edelfeltin elämäkertansa. Jo opiskeluvuosinaan hän oli haaveillut sen kirjoittamisesta, ja hän aloitti aineistonkeruun ollessaan Ateneumissa, jonne Edelfeltin leski Ellan von Born oli lahjoittanut suuren kokoelman miehensä luonnoksia ja piirustuksia. Työ eteni kuitenkin hitaasti, koska aineisto oli laaja ja osittain vaikeasti tavoitettavissa ja koska Hintzellä oli muistakin tehtäviä. Teoksensa esipuheessa Hintze valitti niitä vaikeuksia, joita hän oli kohdannut työn edetessä. Niihin kuului varsinkin se seikka, että osa Edelfeltin laajasta kirjeenvaihdosta oli hävitetty, koska kirjeissä esitetyt arvostelut eivät "neitien Edelfelt [taiteilijan sisarten] vakaumuksen mukaan vastanneet kirjeiden kirjoittajan oikeaa luonnetta". Albert Edelfeltin sisar Berta oli julkaissut kirjeistä valikoiman. Lopulta työ kuitenkin valmistui ja sen ensimmäinen osa ilmestyi ruotsiksi 1942 ja toinen osa sekä teosluettelo 1945. Suomeksi tämä Edelfeltin elämäntyötä kuvaava perusteos ilmestyi yhtenä niteenä 1953.

Hintze oli koko elämänsä ajan ahkera kirjoittaja ja hänen artikkeleitaan julkaistiin päivälehdissä, aikakausjulkaisuissa ja luetteloiden johdantoina. Hänen lukuisiin toteuttamatta jääneisiin suunnitelmiinsa kuului teos venäläisistä ikoneista; tähän aiheeseen hän oli syventynyt useiden Neuvostoliiton-matkojensa aikana 1930-luvulla. Sodan aikana Hintze oli mukana Itä-Karjalassa keräämässä ikoneita ja muita taideteoksia. Tästä aineistosta hän kokosi kevättalvella 1944 Taidehalliin laajan ja informatiivisen näyttelyn, jonka viranomaiset kuitenkin kielsivät muutama päivä ennen avajaisia. Myös jo valmiiksi painettu luettelo määrättiin hävitettäväksi.

Hintze avusti asiantuntijana monia taiteen harrastajia ja keräilijöitä. Varsin suuri merkitys oli hänen ja vuorineuvos Gösta Serlachiuksen yhteistyöllä; Hintze avusti Serlachiusta taidehankinnoissa ja rohkaisi museosuunnitelmien kehittämisessä. Hintzen ehdotuksesta myös vuorineuvos Amos Anderson päätti tehdä Helsingin kodistaan taidemuseon, ja Hintze toimi myös sen ensimmäisenä intendenttinä.

Heinäkuussa 1969 kuollut Bertel Hintze jätti jälkeensä huomattavan, erityisesti ikoneista ja käsipiirustuksista koostuvan taidekokoelman, josta hän oli tehnyt tarkkoja tietoja ja kommentteja sisältävän luettelon. Valitettavasti kokoelma on myöhemmin pääosin hajotettu.

Bertel Olof Hintze S 14.5.1901 Helsinki, K. 3.7.1969 Helsinki. V kollegiasessori Harry Hintze ja Anna Lindebäck. P1 1926 - 1932 Eva Emma Martina Rosenlew, P1 V varatuomari Fredrik Walter Rosenlew ja Martina Isabella Gibson; P2 1937 - Lilli Aino Linnea Lehtinen, P2 V liikemies Onni Lehtinen ja Aina Lange. Lapsi: Georg S 1927.

URA. Ylioppilas 1920; filosofian kandidaatti Helsingin yliopistosta 1922, lisensiaatti 1926, tohtori 1927; tutkimusmatkoja useisiin Euroopan maihin 1923 - , Yhdysvaltoihin 1959 - .

Suomen taideyhdistyksen taidekokoelmien amanuenssi 1924 - 1927; Helsingin Taidehallin intendentti 1928 - 1968; Suomalaisten taidenäyttelyiden komissaari useaan Euroopan maahan 1930- ja 1940-luvulla.

Suomen taideyhdistyksen sihteeri 1936 - 1969; Suomen taideakatemian sihteeri 1936 - 1946; Nykytaide ry:n puheenjohtaja 1939 - 1954, 1956 - 1960; Antellin valtuuskunnan jäsen 1952 - 1969, varapuheenjohtaja 1959 - 1964, puheenjohtaja 1964 - 1969; Gösta Serlachiuksen taidesäätiön ja museon varapuheenjohtaja 1933 - 1969; Säätiön Institutum Romanum Finlandiae sihteeri 1938 - 1948.

Kunnianosoitukset: Svenska litteratursällskapetin Tollanderin palkinto 1945; Hallbergin palkinto 1946; von Franckellin säätiön palkinto 1946; Svenska kulturfondenin kunniapalkinto 1961.

TUOTANTO. Renässansmedaljer. 1924; R. W. Ekman. 1926 (väitöskirja); K. E. Jansson. 1926; Helsingfors universitets porträttsamling. 1927; Modern konst I - II. 1928 - 1930; Albert Edelfelt I - III. 1942 - 1944; Gösta Diehl. 1966.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Hintze-arkisto, Kuvataiteen keskusarkisto.

E. Kruskopf, Taiteen maailmanmies : Bertel Hintze 1901 - 1969. 1997.

Kirjoittaja(t): Erik Kruskopf

Julkaistu 6.9.2001

Artikkelitekstin pituus: 7338 merkkiä
Kansallisbiografia-verkkojulkaisu
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

• Lyhenteiden selitykset
• Tekijänoikeudet ja viittaaminen
• Lähetä artikkelista palautetta

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI